Cityparin elämää

Suomessa. Enklanti ei vielä irroita otettaan puheesta, mutta salmiakki maistuu ja mussutin jo yhden karjalanpiirakankin.

Vähän outo olo. Haikeahko, mutta ihan jees.

Ja toi lumi on aika ihQ. <3

Olin veljella pari paivaa, joskin veli itse oli ja on Turkissa tyomatkalla, joten enpa nahnyt sita ollenkaan. Nyt olen yha Dublinissa, mutta hostellissa tulevan yon. Maksoin viiskymppia yhden hengen huoneesta silla paatin olla epasosiaalinen ja pysya talla kertaa dormien ulkopuolella. Omaa rauhaahan ma tanne lahdin hakemaan.

Oon pyoritellyt erinaisia asioita mielessani, enka vahiten parisuhteessa tarvitsemista. Kuuluuko muka tarvita toista? Kuuluuko tuntea ettei ole kokonainen omillaan, tai ettei voisi elaa ilman sita toista osapuolta? Vastako sitten valittaa tosissaan?

Ei. Musta on vaarin sanoa, etta jos et koe, ettet voisi elaa ilman kumppaniasi, et tunne tarpeeksi hanta kohtaan. Ja ylipaansa kaikki tarvitsemiseen liittyva alkaa pikkuhiljaa kuvottaa. Mina osaan olla onnellinen myos suhteettomana, enka nain ollen tarvitse ketaan tekemaan itseani onnelliseksi. Koen myos olevani ihan ehea ja kokonainen ilman sita toista ihmista. Toki han tuo elamaani paljon iloa ja onnea ja olen kiitollinen siita etta olen sellaiseen ihmiseen tormannyt, mutta minusta ei puutu paloja enka muutu vajaavaiseksi vaikka ero joskus koittaisikin.

Kuulostaa jonkun korvissa ehka kylmalta, mutta ei se sita ole. Se on sita, etta mulle rakkaus ei ole yhta kuin tarvitseminen. Rakastaa ja valittaa voi koska yksinkertaisesti rakastaa ja valittaa, haluaa olla toisen kanssa ja seka tehda hanelle hyvaa etta saada hanelta hyvaa. Kokonainen voi olla silti yksinkin. Ja onnellinen, vaikka se onni sen toisen ihmisen kanssa toisenlaista olisikin.

Oma nakemykseni tarvitsemiseen on, etta toista ihmista voi tarvita tiettyina aikoina, lohduttamaan, auttamaan, kuuntelemaan. Mutta tarvitseminen tarvitsemisen nimissa syo ja kuluttaa ihmista, tarvitsijaa ja tarvitsemisen kohdetta. Kukaan ei ole koskaan ollut minulle syy elaa, minut kokonaiseksi tekeva pala, koko maailmani tai tekija, jonka menettaessani en olisi enaa mitaan. Eika tamakaan silti tarkoita, ettenko olisi rakastanut. Mina vain olen mina, vahva ja ehja ja taysi ihan yksinanikin. Voin rakastaa tarvitsematta.

"But let there be spaces in your togetherness, and let the winds of the heavens dance between you. Love one another but make not a bond of love: Let it rather be a moving sea between the shores of your souls. Fill each other's cup but drink not from one cup. Give one another of your bread but eat not from the same loaf. Sing and dance together and be joyous, but let each one of you be alone, even as the strings of a lute are alone though they quiver with the same music. Give your hearts, but not into each other's keeping. For only the hand of life can contain your hearts. And stand together, yet not too near together: For the pillars of the temple stand apart, and the oak tree and the cypress grow not in each other's shadow."

-Kahled Gibran

Tiedä sitten oliko se lohtushoppailua vai mitä, mutta kävelin tuonne Dundrumin ISOON ostoskeskukseen ja tein pari hankintaa. Ostin liilan topin pienillä hihoilla ja avoimella niskalla. Siinä on ikään kuin semmoinen aika tiukka kaulus joka napitetaan kiinni, mutta sitten sen alapuolella on paljasta ihoa edessä ja takaa, edessä tosin sillain hienosti "viiruina", kankaassa olevien aukkojen läpi. Sitten ostin mustavalkoiset pitsillä ja silkillä kruunatut rintsikat ja pikkuhousut samaa sarjaa + toiset, vaaleat pitsi-silkkipikkarit. Ja sitten vielä tuommoiset hold-upit, mikä se suomenkielinen sana niille sitten onkaan. Siis sellaset sukkahousumaiset sukat jotka tulee reisiin asti ja jotka pysyy yllä ilman kummempia viritelmiä. Kai pitää joku ilta pukea noi kaikki ylle ja lisätä kokonaisuuteen yks uudehko hame sekä buutsit jotka ostin viime viikolla. Sit voi ehkä tuntea itsensä ladyksi hetken.

Kai se shoppausterapia toimi, sillä nyt on vähän seesteisempi olo. Tai sitten se oli tunnin kävely joka selvitti päätä. Ihan sama, pääasia että auttoi. Ajattelin kuitenkin selkiytyä vielä vähän lisää juoksulenkin muodossa tossa vähän myöhemmin.

Mulla on vähän kaksinainen olo. Eikä niin vähääkään. Miten voi olla, että vaikka tykkää jostakusta kuin hullu puurosta, sitten kuitenkin ahdistaa ajatella asioita pidemmälle tuon ihmisen kanssa? Eikä siis kysymys ole millään muotoa henkilökohtaisesti juuri tätä tiettyä persoonaa koskeva; päinvastoin, se on aina pulpahtanut esille kaikkien kanssa. Yhden kanssa tosin vähän myöhäisemmässä vaiheessa, mutta kuitenkin.

Olen kysynyt itseltäni useasti, olenko sitoutumiskammoinen. Luulin pitkään että tavatessani jonkun ihanan ihan oikeasti ja sataprosenttisesti tahtoisin jakaa elämäni hänen kanssaan ja että vaikken suuria askelia heti ottaisikaan, ainakin tietäisin sydämessäni mitä haluan. Nyt vain on tullut huomattua, ettei se olekaan niin. Haluan kyllä olla hänen kanssaan mutta asioiden vieminen pidemmälle tai edes sen ajattelu aiheuttaa melkoisen ahdistuksen.

On tapahtunut toisen kerran se mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten. Joku sanoi, että haluaisi naida allekirjoittaneen. (Huom! AllekirjoittanEEN, ei allekirjoittanUTTA, vaikka ehkä sitäkin, haha.)
Ei se nyt sentään kosinta ollut, kunhan kertoi mitä tuntee. Ja musta se tuntui jollain tapaa hyvältä, sillä tokihan on kiva kuulla että joku, josta välittää niin kovin, kokee haluavansa sinut ikuisesti.

Mutta sitten se toinen tunne vain kasvoi. Se ahdistus.

Miten kauan voi syyttää sitä, että on vielä kovin nuori?

Tahan kaupunkiin alkaa liittya pelottavan paljon muistoja ja erilaisia tunnetiloja. Tanaan kun tanne saavuin ja pimenevassa alkuillassa vaeltelin tuttuja katuja pitkin, muistelin jollain tapaa samanlaista pimenevaa iltaa samassa kaupungissa puolisen vuotta sitten. Silloinkin saavuin tanne Corkista, yksin, suht kummallisen olotilan vallitessa. En silti voi sanoa, etta nuo olotilat millaan tapaa toisiaan muistuttaisivat. Kevaalla olin ahdistunut, yksinainen, nyt mieli on melko lailla levollinen ja vietan taalla ihan mielellani pari paivaa yksin. Sehan oli sita mita kaipasin. Saa sitten nahda, suuntaanko taalta viela Kilkennyyn tai jonnekin ennen Corkiin paluuta.

Ei mulla oikeestaan nyt tanaan ollut mitaan kummoisempaa sanottavaa. Kunhan raportoin. Olen hengissa, terve (ainakin fyysisesti :P) ja onnellinen omasta rauhastani. John on Galwayssa kaverinsa hellassa huomassa ja me nahdaan sitten taas kun palailen taalta. Sitten aion ottaa ilon irti viimeisista ajoista Corkissa ennen Suomeen paluuta. Nyt nayttaa silta etta se koittaa 26. paiva kuluvaa kuuta.

Halloween sujui taalla sumujen saarella melko rauhallisissa merkeissa, omalla kohdallani ainakin. Oltiin perjantaina Johnin veljella seuraamassa lasten Halloween-ohjelmaa ja olihan se ihan mielenkiintoista. Johnin veljella vaimoineen on kylla maailman suloisimmat lapset, etenkin niiden kolmevuotias poika Dylan on parhautta. Ma en yleensa oikein tieda, miten olla lasten kanssa, mutta sen kanssa on jotenkin tosi helppo olla. Ja se on huippua, miten se sanoo mun nimen: "Satyyy" <3

Paatin sitten olla menematta sinne Epsanjaan. On rahat vahan vahissa (vaikka teinkin TurSaan huippulaatuartikkelin irkkuhalloweenista x)) ja muutenkin ajattelin, ettei nyt ehka oo oikea hetki lahtea sinne. Ehka sitten kevaalla. Sen sijaan teen pienen ekskursion Dubliniin huomenissa. Meen veljelle pariksi paivaksi ja ehka sitten viela jonnekin muualle ennen kuin palaan Corkiin.

Ja Suomenmaahan taidan palailla about kolmen viikon paasta. Joku pikkujoulun juhlinta ois kiva sitten. *vink vink*

Viikonloppuna tuli nautittua alkoholia jonkin verran. Perjantaina oltiin tassa townissa muutamissa baareissa ja lauantaina sitten Corkin keskustassa ulkoilemassa. Siella oli suht iso jazz-festivaali ja tarkoitus oli tosiaan myos eksya kuuntelemaan ko. musiikkia, mutta eipa me sitten nahty eika kuultu mitaan sinne painkaan. Sen sijaan paadyttiin johonkin melko kummalliseen paikkaan jonkun reggaebandin keikalle, joka kylla oli oikein hyva lajiaan. Yo, tai no itse asiassa aamu, vietettiin yhden pilviveikon lattialla, jolta herasin leppoisaan hampun tuoksuun joskus iltapaivalla.
Ja nyt siis karsin toisen paivan krapulaa.

Paassa on risteillyt jos jonkinlaisia aatoksia viime paivina. Mutta ei niista sen enempaa nyt, kun en oikein itsekaan saa niista otetta. Joskus vain mietin, etta oonkohan pahemmin paastani sekaisin kuin luulinkaan, kun tuntemukset joidenkin asioiden suhteen vaihtuu nonstoppina jatkuvasti.

Voi muuten olla, etta lahden piakkoin Espanjaan viikoksi.

Aihetta iloon: Loysin suhteellisen TASAISEN juoksureitin! Ja miksi se on ilouutinen? No koska tama prkeleen Cork, ja etenkin Cork countyyn kuuluva Macroom jossa nyt oleilen, on niin jarjettoman makinen. Juostessa ei tasaista kohtaa juuri loyda (ellei tahdo viilettaa paatien varressa ilman kavely-/pyoratieta), jatkuvasti on isoja makia. Tekeehan se ihan hyvaa kunnolle ja lihaksille, mutta valilla vaan on vahan turhauttava juosta kukkulalta toiselle. Pulssi kohoaa melko korkeelle paljon nopeammin kuin normaalisti jne. Mutta tosiaan tanaan, juuri askettain, loysin rauhallisen ja ennen kaikkea melko tasaisen reitin. Riemu! En aio noita makia kylla silti hylata, silla kuten sanoin, niita pitkin juoksu on hyvaa treenia, mutta hyva etta nyt on olemassa myos vaihtoehto.

Aika paljon on taalla tullut kuntoiltua nyt viime aikoina. Juoksemassa pyrin kaymaan kolme kertaa viikossa ja lisaksi oon kavellyt melkoisesti, tehnyt lihastreenia jne. Taitaa painokin olla tipahtanut vahan. En valita. :)

Lueskelin lapi sen perjantaisen merkintani ja voisin sanoa, etta nyt on taas aikalailla toisenlaiset fiilikset. Laitoin asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja totesin itselleni, etta lopulta meilla ei Johnin kanssa ole juurikaan ongelmia. Ne taistot joita meilla on, on melko pienista asioista ja siten melko merkityksettomia. Usein itse asiassa nauretaan niille jalkikateen. Ja kukapa ei taistelisi jos viettaa aikaa yhdessa niin paljon kuin me? Toki tiedan etta varmasti monien yhteiselo olisi rauhallisempaa, mutta tallaista taa on ollut alusta asti, melkoisen intohimoista joka tavalla. Ei kai sita intohimoa voikaan olla vain positiivisessa mielessa. Onni on etta se sama tunnekuohunta joka saa meidat taistelemaan myos aikaansaa melko mukavia asioita siella makkarin puolella, jonka virkaa tosin valilla hoitaa keittio, auto tai mika hyvansa. Me niin sanotusti ajetaan toisemme hulluiksi hyvassa ja pahassa. Enemman kuitenkin hyvassa.

Enka ma sano etta tama suhde pelkkaa tappelua ja seksia olisi. On hyva tietaa, etta me huolehditaan toisistamme. Jopa ma olen loytanyt itsestani ihan uusia puolia Johnin kanssa. Se on eka ihminen jolle olen sanonut "Ala mene" tai tassa tapauksessa "Don't go" tilanteissa, joissa ennen kohautin olkiani ja kaannyin pois.

Italian reissu on ohi. Firenze oli ihku, Venetsia sellainen kuin muistinkin. Romanttinen. No, se ehka johtui myos seurasta. Tosin yks yo ei ollut romantiikkaa pullollaan, kun otettiin vaara bussi majapaikkaamme ja siina vaiheessa kun tajuttiin ettei oltu siella missa piti, oli liian myohaista ottaa yhtakaan toista bussia enaa. Ne kun eivat enaa kulkeneet. Oltiin jossain jonkun tien varressa eika kerta kaikkiaan paasty millaan pois. Yritettiin soittaa taksia siina onnistumatta, koitettiin kysya apua poliiseilta muttei siitakaan mitaan hyotya ollut. Lopulta joskus kolmen tunnin ympariinsa vaeltelun jalkeen bongattiin hotelli josta otettiin huone loppuyoksi.

Mutta eipa me tuostakaan mitaan opittu. Lahtiessa otettiin taas vaara bussi, lentokenttabussi kylla joo, mutta vaaralle kentalle. Onni onnettomuudessa oli etta se kentta ei ollut kovin kaukana ja etta bussissa oli myos kolme muuta vaaraan bussiin eksynytta, joten otettiin sitten yhteinen taksi toiselle kentalle. Joskus vois vaikka koittaa oppia virheistaan...

No juu, mutta lopulta sitten selviydyttiin takaisin Irlantiin. Cork on tanaan sumuinen ja kostea, mutta kaunis ja tuoksuu hyvalta.