Cityparin elämää

Eilen tuntui ekaa kertaa, etta oikeestaan olen jossain poissa. Dublinissa se tunne oli vahan kadoksissa, kun se on aika tuttu paikka, ja kun viela olin niin tuttujen ihmisten kanssa, Johnin ja veljen ja sen vaimon. Jotenkin myos kaiken muutto- ja tyohassakan jalkeen oli vaikea mieltaa olevansa kaukana siita kaikesta. Silti oli kivaa kayda taas Dublinissa. Perjantaina hengattiin vain veljen luona ja kavaistiin parilla lahipubi The Goatissa. Lauantaina mentiin Howthiin, moikattiin taas hylkeita ja syotiin fish & chipsit tyylikkaasti puiston penkilla. Illalla oltiin vahan pubeilemassa. Eilen sitten lahdettiin siina joskus iltapaivalla ajelemaan Galwayta kohti.

Ja Galwayssa siis olen nytkin. Eilen illalla kun tanne paastiin, tuntui tosiaan ekaa kertaa etta tosiaan oon jossain. Ja Irlanti-tunne vain voimistui kun aistin Galwayn sateet ja tuulen, hehee. Mun kamppa on aivan loistava, semmonen pieni talo. Siella on ihana viihtyisa olohuone takkoineen, tilava keittio, sit ylhaalla on kylppari ja mun huone. Toinen makkari on myos, mutta ainakaan viela sinne ei ole tullut ketaan majoittumaan, joten koko lukaali on talla hetkella mun kaytossani. Siksipa kun eilen saavuttiin tanne niin myohaan, jai John yoksi sinne mun kanssa, kun muutoin sen ois pitanyt ajaa viela eilen illalla Corkiin. Niinpa se lahti vasta tanaan aamulla.

Tavallaan on jo vahan ikava J:ta, vaikka kylla tykkaan olla taalla omissa oloissani ja sita koko ajan oon halunnutkin. Mutta oon ma kuitenkin joka tavalla niin onnellinen taalla; ei oo enaa ollenkaan sita ahdistunutta ja jumittavaa fiilista kuin mita Suomessa oli. Kun vaellan taalla varikkailla kaduilla vuoroin sateessa ja vuoroin paisteessa - aina kuitenkin tuulessa - tuntuu vain niin levolliselta. Kaipasin sita ja odotin, ja nyt sain sen. Ehanata.

Koulukin on kiva. Tapasin ihmisia vaikka mista, ja moon siella oikea eksoottisuus, kun kaikista on niin jannaa etta oon Suomesta. Hihhih. Ihan kuin oltais jossain kauempanakin kuin Irkuissa. Mutta kaiken kaikkiaan havaitsin ko. paikan mukavaksi. Torstai on koulun yleinen pubi-ilta - sita odotellessa.

Mulla nayttais olevan ihan oma pikku elama taalla nyt hetken. Kaukana kaikesta ja kaikista. Tekee hirmu hyvaa. Sanoinko jo, etta oon onnellinen? Oon.

Tai oikeestaan täällä on jo aika autiota. No, parempi ollakin, sillä huomenna lähden liikkeelle ennen aamuysiä. Rinkka ja matkalaukku on kumpikin niin täynnä, että pelkään räjähdystä. :D

Irlantilainen kysyi just äsken, mitä pidin elokuvasta jonka katsoin tänään. Siis kysyi suomeksi. Soon nopea itseopiskelija (en oo ko. lausetta sille opettanut). :) Huomenna kuulen varmaan enemmänkin omaa kieltäni sen suusta. Livenä.

Hah! Löysin kauan kadoksissa olleen sateenvarjoni juuri oikeaan aikaan; Irlannissa sille saattaa olla käyttöä. x) Tähänastisilla kolmella Irkkulan reissulla tosin ei ole satanut käytännössä laisinkaan, mutta ko. maan vuosittaisen sademäärän tietäen en oikein usko, että sama linja jatkuu viikkokaupalla nyt, kun siellä oleilen vähän pidempään. Joten hyvä löydös oli tuo.

Mun rinkka on jo melkein täynnä, eikä siellä oo vasta kuin osa mukaan otettavista vaatekappaleista. Jaiks. Mutta mutta, tiesin kyllä, että isoja kapsäkkejä lähtee reissuun kaksin kappalein; rinkan lisäksi matkalaukku. Ei sitä nyt ihan kevyin kantamuksin viitti lähteä jos muutamankin kuukauden meinaa olla reissussa. Tai no, voishan sitä lähteäkin, mutta nyt, kun homman nimi on se, että ainakin osan ajasta tulen olemaan ns. aloillani, voi niitä vaatteita hyvin pakata mukaan enemmänkin. Voi niitä sitten jättää sinne tänne, Johnille Corkiin tai jotain, jos lähtee kulkemaan eikä tahro ylimääräsiä kantamuksia.

Hassua, että kahden vuorokauden kuluttua oon jo siellä, oon itse asiassa ollut jo muutaman tunnin. Ehkä istun Goatstownin Vuohi-pubissa tai tallaan Dublinin keskustan katuja niin kuin huhtikuussa, mutta nyt en surullisena.

Saaks jo mennä?

Hiljattain lenkillä kuultua: "Hei leidi, juokse vaan, pomppii kivasti. Hyvä perse, voisin panna sua!"

Et vois. Jälkiviisaus paras viisaus, mut harmittaa, etten sanonut mitään takaisin. Hiljenin niin noin massiivisen idioottimaisuuden edessä. Eikä tyyppi näyttänyt olevan edes kännissä.

Tähän iltaan: Tää köhä on jatkunut yli kolme viikkoa. Ois varmaan pitänyt lepäillä heti alkuun, kun oli sillon jo lämpöäkin. Nyt olotila on vaan pahennut, joten huomenna edessä lääkärikeikka.

Sain just sähköpostia Raakel Liekiltä. <3

Ja voi harmi että oon Irlannissa ens viikolla, kun Turussa on erotiikkamessut. Pääsisin ehkä haastattelemaan Ron Jeremyä ja kumppaneita, jos vain oisin maisemissa. *kyynel*

Rankka päivä. Ensin töissä lähes viiteen, sit pakkailua kotona, jonka jälkeen tavaroiden rahtausta vanhempien varastoon. Tulin just vasta vajaa tunti sitten kotiin. Eikä täällä siltikään oo valmista, ei edes lähes. Huoh.

Tavaraa on aina hirveästi silloin, kun muuttaa. Mäkin olen joka muutossa (joita on neljän vuoden sisälle mahtunut kahdeksan kappaletta, nyt viedään yhdeksättä) heittänyt kamaa menemään reippaalla kädellä, mutta siltikin sitä vain piisaa. Ja ei, en ole pois heitettyjen tilalle haalinut vastaavaa määrää uutta tavaraa. Siltikin sitä on - nyt tosin jälleen aiempaa vähemmän, sillä tällä kertaa tavaran tie roskiin on ollut vieläkin leveämpi kuin aiemmin. En ole hamsteri, en juurikaan kiinny materiaan, joten luopuminen on tuskatonta. Poissa silmistä, poissa mielestä ja mikä parasta, poissa nurkista.

Tänään itse asiassa melkein ahdistuin näistäkin sinänsä vähistä tavaroista. Teki mieli vain paiskata koko kööri kaatopaikalle, mutta ihan kaikkea sentään en voi viskata menemään - jotkut jutut kun ovat tuiki tarpeellisia. Eikä mun rahoillani ole varaa ostella aina uusia yksilöitä, eikä se ole ekologisestikaan kestävää.

Mutta omistaa haluan mahdollisimman vähän. Niin on aina helppo lähteä, kun siltä tuntuu. Voi suhteellisen nopsaan pakata kapsäkkinsä ja vaihtaa maisemaa. Nytkin ehkä vähän liioittelin tavarapaljoudesta puhuessani (vaikka se siltä täällä raataessa tuntuukin): Enhän mä edes omista yhtään huonekalua pienehkön peilipöydän lisäksi. x) Ja olen siitä onnellinen.

Viimeinen viikonloppu Suomessa hetkeen oli, tuli ja meni. Ja oli itse asiassa ihan mukava, siitäkin huolimatta että olin töissä ja illat venyivät taitossa aika myöhään. Eilen tulin kotiin vähän ennen puoltayötä, ja meninkin sitten melkein heti nukkumaan - tänään kun piti tulla taas aamuun. Mutta mitäpä pienistä; sunnuntaina tuplapalkan ja iltalisien kera tekee ihan mieluusti pari ylimääräistä tuntia. :)

Neljä päivää ois aikaa hoitaa tuo muutto pois alta, jonka hyväksi en ole vielä paljoakaan tehnyt. Ja käydä töissä. Ja pestä paljon, paljon pyykkiä. Ja maalata seinästä kanien repimät kohdat. Niin, ja ennen maalamista pitäis ostaakin sitä maalia. Mitäs vielä? No ainakin pitää shoppailla kaikki, mitä tulevina viikkoina ja kuukausina tulen tarvitsemaan, ja mitä en ehkä muilta mailta saa. Eli ainakin apteekissa pitää poiketa. Sitten pitää käydä moikkaamassa mummia ja mammaa, ja veljen kanssa lupauduin vielä leffaankin. Ai juu, ja vertakin pitäisi luovuttaa. Nukkuakin pitäis varmaan jossain vaiheessa.

Voisko jostain tilata vuorokauteen lisää tunteja?

Tänään oli kummallinen aamu. Exä palasi aikaisin risteilyltään, jonne siis lähti eilisaamuna allekirjoittaneen luota, koskei olisi Tampereelta sinne ehtinyt. Se tuli jo perjantaina, ja perjantai-ilta menikin lasillisen ääressä sekä leffaa katsoen. Eilen olin kiltti ja heitin sen satamaan vaikka olisin voinut nukkuakin. Meillä kun on semmonen keskinäinen yhteistyö- ja avunantosopimus, jota ystävyydeksikin kutsutaan.

Noh, mutta takaisin tähän päivään ja siihen kummalliseen aamuun. Exä siis tuli joskus siinä kahdeksan aikaan. Sen sijaan että uni olisi kutsunut, alettiin höpötellä kaikenmoista, exä sohvalla maaten ja minä parvisängyssäni. Puhuttiin parisuhteista, pääasiassa siitä Kuumasta Puheenaiheesta, miksi joissain suhteissa on niin vähän seksiä. Todettiin, ettei meistä kumpikaan kuulu siihen vähäseksisten ryhmään, sillä libido liitelee melkoisen korkealla, ja se tuli huomatuksi omassakin neljän vuoden suhteessamme. Ei me nyt yhteistä, edesmennyttä seksielämäämme puitu - kunhan tuli siinä seksittömyysasiasta puhuessa sivuttua sitäkin seikkaa, ettei meillä moista ongelmaa ollut.

Seksistä siirryttiin sitten muihin suhdeasioihin, kuten siihen, miten voi tavata jonkun Erityisen. Ja sitten jossain kohtaa jutustelua alkoi exä ensin nieleskellä itkua, sitten kyynelehtiä ihan todella. Kysyin mikä hätänä, se kertoi, ja uskoin sitä. Silti oli kummallinen tunne, että oli muutakin, ja oikeastaan tiedän, että oli. Olen huono kestämään sitä näkyä, kun mies itkee, etenkin, jos tuo kyseinen mies merkitsee mulle jotain. Kun pappa kuoli, yksi surullisimmista asioista oli nähdä isän itkevän, kun exästä erotessani kuulin monesti rappukäytävään asti sen itkevän, kun nykyinen on itkenyt syystä tai toisesta - mulla vain alkaa kurkkua kuristaa ihan tolkuttomasti ja vesi kihoaa omiinkin silmiin. Tiedä sitten, mikä siinä on.

Mutta niin kävi nytkin, ja oikein pahemman kautta. Mieleen tulvi kaikkia vanhoja asioita, vuosien takaisia, ja jostain tuli myös syyllisyys. Olin pitkään hiljaa nieleskellen omaa itkuani, sitten yritin keventää tunnelmaa sanomalla jotain. Kevenihän se, hetkeksi, sitten exä itki taas. Kiipesin alas sängystä ja menin halaamaan sitä, se on totuttu tapa ja auttoikin kai. En kysellyt enempää itkun syytä, koska tiesin. Eikä exä kokenut tarvetta selitellä, koska se kai tiesi, että tiesin.

Voisin sanoa, että maailmassa on vähemmän kuin kourallinen ihmisiä, joille toivon niin kovasti hyvää, että se melkein sattuu. Toivon toki useammillekin, mutta jostain syystä se toivo on kiihkeämpää eräiden kohdalla. Exä on yksi niistä. Eikä ole sitä siksi, että kokisin olevani sille jotain velkaa, vaikka historiamme tunnenkin ja tiedänkin sen aikanani murtaneeni. Vain toivon.

Ja todettakoon vielä sekin, että omalla tavallani yhä rakastan sitä ja tulen aina rakastamaan - samoin tiedän sen tuntevan itseäni kohtaan. Se on kuin joku kumma side. Meillä oli joskus jotain mitä ei enää ole eikä tule olemaan, mutta niin kauan kuin tässä maailmassa hengitän, se tulee olemaan Erityinen Ihminen.
Joku joka antoi mulle kaiken, vaikkei se sitten ollutkaan mulle tarpeeksi.

Söin just ehkä elämäni parhaimman kahvilaleivän, tai ainakin yhden parhaimmista. Isohko tumma, sämpylän kaltainen täytetty tuoreilla tomaatti- ja mozzarella siivuilla, rapealla salaatilla ja pinjan- sekä kurpitsansiemenillä; sämpylän kaltaisen sisäpuolille oli vieläpä levitetty punaista pestoa. Kokonaisuus oli todella tuore ja maukas - harvoin valmisleivissä meinaan salaatti on noin rapsakkaa. Nam. <3

Ennen töihin tuloa kattelin kotona Jane Austenin jalanjäljillä -leffan. Siinä on James McAvoy. Ei voi mennä päivä pieleen kun näkee ne silmät ja itse asiassa koko miehen heti heräämisen jälkeen. Toinen nam. <3

Kun oon ensin katsellut näitä, näitä ja näitä maisemia, meinaan nähdä tämän, tämän ja tämän.

Alle viikko.