Cityparin elämää

En tiedä. John tuli tänne juhannuksen jälkeisenä maanantaina, ja nyt on kohta elokuun puoliväli. Hän lähtee lauantaina, oltuaan täällä melkein kaksi kuukautta. Aika on mennyt todella nopeasti, kuten kesällä yleensäkin, mutta nyt vielä nopeammin. On tapahtunut niin paljon, eikä kuitenkaan niinkään paljon mitään näkyvää. Mutta sisäisesti, tunnetasolla on tapahtunut paljon.

Olen alkanut välittää jostakusta paljon, pelottavan paljon. Voisin kutsua sitä jopa rakastamiseksi, ja itse asiassa kutsunkin. Sanokaa vain, ettei muutamassa kuukaudessa voi rakastaa, mutta näen, että rakkautta on monentasoista. Omalla tasollani rakastan tätä miestä. Ja tiedän, että omalla tasollaan hän rakastaa minua. Mitä sitten, jos en vielä tunne häntä niin hyvin kuin voisin, ja mitä sitten, ettei yhteistä aikaa ole kertynyt vielä kovinkaan paljon. Vietettyäni nämä pari kuukautta päivästä toiseen hänen kanssaan satun vain tietämään, että tässä on kyse jostain muusta kuin on aiemmin ollut muiden ihmisten kanssa. Puhuisin jonkinlaisesta yhteydestä jossei se kuulostaisi vähän typerältä. Kuitenkin tunnen, että sellainen on ja tiedän meissä olevan jotain syvemmän tason samankaltaisuutta kuin mitä tavallisesti löydän muista ihmisistä. Se on vaikea selittää. Mutta se on ollut olemassa alusta asti, heti siitä hetkestä kun hänet ensimmäistä kertaa tapasin.

Rakkaus ensisilmäyksellä on liian voimakas termi, mutta jotain erilaista siinä oli heti ensihetkestä lähtien. Me olemme puhuneet siitä paljon, sillä tunsimme molemmat samoin. En ikinä, ikinä ole tuntenut niin jonkun kanssa heti enkä ikinä, ikinä ole tuntenut mitä tunsin kun Corkista huhtikuussa lähdin. Se tyhjyys ja eksymisen tunne oli jotain toisenlaista. En koskaan tule unohtamaan miten itkin bussissa Dubliniin, miten kuljin yksin öisen Dublinin pimeillä kaduilla ja miten ahdisti, kun lopulta seisoin lentokenttäterminaalissa odottamassa lentoa Suomeen. Se kaikki vain muutaman päivän jälkeen. Enkä unohda, miltä tuntui heti sinä ensimmäisenä kahdenkeskeisenä iltana Corkin nuhruisessa hostellihuoneessa, kun maattiin samaan kapeaan sänkyyn ahtautuneina puhumatta mutta levollisina. Rikoin hiljaisuuden sanomalla, että tuntuu kuin olisin turvassa, kotona, ja se todella tuntui siltä. Vaikken siinä vaiheessa tiennyt koko ihmisestä juuri mitään.

Monta kertaa olemme Johnin kanssa palanneet noihin hetkiin. Se oli jotain, mitä kumpikaan ei ymmärrä. Vielä erikoislaatuisempaa siitä tekee se seikka, että todella kumpikin tunnettiin aivan samoin. En varmaan ikinä ole halunnut mitään niin paljon kuin halusin nähdä hänet uudelleen niiden parin humalaisen illan jälkeen. Ja kun näkemisen hetki sitten läheni, olin aivan tajuttoman hermostunut. Samoin oli John. Mutta kun olimme yhdessä, kaikki se helpotti. Muistan, miten John sanoi joskus kolmelta yöllä siellä hostellissa, ettei halua nukahtaa koska se on kuin tuhlaisi yhteistä aikaa. Kuin hän olisi sanonut ääneen sen mitä ajattelin.

Olemme monesti myös puhuneet siitä, miten monta jos-sanaa tähän kaikkeen sisältyi. Tiedän että aina sisältyy, sillä sellaista elämä on, mutta nyt niitä oli vielä enemmän. Mitä jos Corkissa asuva tuttuni ei olisi kysynyt tietä Johnin kaverilta Brianilta? Mitä jos John ei olisi sanonut Brianille mitä sanoi allekirjoittanutta koskien, tai mitä jos Brian ei olisi maininnut sitä minulle? Mitä jos en olisi saanut Johnin numeroa viime hetkellä? (Me idiootit kun emme tajunneet vaihtaa niitä sinä yhtenä aamuna, koska ei löydetty paperia ja kynää. Ei siis krapulassa tajuttu, että 2000-luvulla numeron voi laittaa kännykkäänkin. Ja sitten Johnin piti juosta töihin.) Mitä jos olisin lähtenyt Suomeen silloin kuin piti lähteä? Mitä jos...

Niin erityislaatuista alusta asti. Ja yhä. Meillä on ollut riitoja, typeriä ja vähemmän typeriä, mutta kuten sanoin kerran, kun asiat ovat hyvin - ja useimmiten ne ovat - ne ovat täydellisesti. Kaipasin miestä, jolta saan vähän vastusta. Nyt saan. Ja kaipasin tätä mieletöntä intohimoa. Nyt sitä on, hyvässä ja pahassa, useimmiten kuitenkin hyvässä. Joskus se mies ärsyttää, jopa raivostuttaa, mutta mitään en vaihtaisi. Halusin tunteita, kuohuntaa ja räiskyntää, verbaalista vastarintaa ja kiihkeää sovinnontekoa. Minulla on se kaikki nyt.

En sano, että John on se oikea, elämäni rakkaus ja ihminen, jonka kanssa tulen olemaan aina. Kukaanhan ei voi tietää tulevaa. Mutta sanon, että juuri tällä hetkellä se on kaikki mitä haluan. Joka tavalla.

Kun se neljän päivän päästä on poissa, tulen tuntemaan oloni hyvin oudoksi.

Sain tänään vähän informaatiota Galwaysta. Nyt tiiän, missä on koulu ja missä miun kämppä. Tuun asumaan melko lähellä merta, viiden-kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Lovely. Tosin eipä tuossa "kaupungissa" kovin kaukana merestä voisi asuakaan, kun ei se iso paikka ole. Mutta just sopiva, mulle ja mun elämälle ja kaikelle sille uudelle, mitä tulee olemaan. Arvatkaa, kutkuttaako? No joo. Kolme viikkoa, ja tallaan Dublinia, josta kesä hiljalleen haihtuu. Haluan mennä taas Phoenix Parkiin ja Howthiin ja kaikkialle, ehkä sinne Wicklow`n kansallispuistoonkin tällä kertaa. Onhan mulla sentään kokonaiset pari päivää ennen Galwayhin siirtymistä. Ja sitten sieltä vaikka minne; kaikki ne ihanat Aran-saaret ja Connemarat...on jo ikävä. Voin ehkä tuntea sen mielettömän onnen taas noilla saarilla, sen ihmeellisen hurmion, joka mut viime kerrallakin vei. Odotan että näen paikat, joita kaipaan ja paikat, joihin en ole vielä edes ajautunut. Syksy ja Irlanti, Irlanti ja syksy, sade ja tuuli ja synkkyys ja kaikki, ehkä vapauskin. Odotan.

Sekä sitten lokakuussa toinen muiden maiden koti, Italia. Elämä on ihanaa.

Aika käy vähiin. Huominen on vapaapäivä, samoin ylihuominen. Sitten on kahdeksan päivän työputki, neljä vapaata, yhdeksän päivän putki, ja sitten työt onkin tältä kesältä ohi. Samoin oleilu Suomessa. Perjantaina 29. elokuuta poistun maasta. Hitto, kolme ja puoli viikkoa enää. Ja mitä mä olen tehnyt? No en ainakaan suunnitellut saati toteuttanut mitään muuttoasioita, en miettinyt mitä raahaan mukanani ja mitä en, en varmistanut veljeltä että voin majailla sen luona Dublinissa pari yötä ennen kuin pääsen Galwayn kämppään, enkä yhtään mitään muutakaan. Mulla on vain lento varattuna ja maksettuna, samoin se kurssi Galwayssa ja solukämppä siellä. No, ei stressiä. Pääasia että tiedän lähteväni. Pian.

Paluusta ei sitten ole mitään tietoa, eikä muutenkaan siitä, että mitä teen Galwayn osuuden jälkeen. Siellä menee ainakin eka kuukausi, jatkosta en vielä tiedä - voi tietty olla, että olen pidempäänkin. Ei silti hämää yhtään vaikken tiedä asioista; on oikeestaan kiva kun niitä ei ole lyöty lukkoon vaan voin tehdä mitä haluan ja mennä minne se kuuluisa tuuli kuljettaa. Toki tiedän että Corkissa Johnin luona mulle ois aina ovet avoinna, mutta jotenkin se vaihtoehto ei kiehdo. Kaipa siellä jotain viikonloppuja tulee hengattua, mutta en mä saman katon alla halua liikaa majailla. On ollut kestämistä tässäkin nyt, kun se on ollut mun luona. Ei sillä, etteikö tultais toimeen ja etteikö olis ollut kivaakin, mutta en mä ole valmis viettämään näin paljon aikaa jonkun kanssa yhtään pysyvämmin. Ajatuskin ahdistaa.

Haluan että mulla on mun elämä ja sillä sen, eikä niitä tarvi liikaa sekoittaa toisiinsa. Voidaan hengata yhdessä, nähdä toisiamme ja viettää joitakin öitä samassa paikassa, Corkissa ja Galwayssa (tai missä sitten sen jälkeen olenkin), mutta haluan olla ilman sitäkin, aika paljonkin, luulisin. Haluan tutustua paikkoihin ja paikallisiin ja kurssilaisiin ja olla ja mennä, enkä viettää jatkuvasti aikaa J:n kanssa. Sellainen mä olen, ja olen sen tuonut ilmi tuolle miehelle. Ei mua saa kokonaan jos mun kanssa on, ei läheskään, ja se täytyy sitten vaan kestää jos tahtoo olla. Joidenkin on ollut vaikeahko hyväksyä sitä ja sitä faktaa, että mä en tarvitse ihmisiä niin paljon kuin ne monesti toivoisivat. Sanoin Johnillekin, kun se asiasta puhui, että mulle se on enemmän haluamis- kuin tarvitsemiskysymys. Ja miksi se olisi huonompi niin? En mä näe syytä.

Nyt aika käy vähiin Johninkin suhteen, sehän lähtee ens viikon lauantaina. Odotan sitä surulla - koska tulen ikävöimään ja koska tulee olemaan pirun outoa nukkua yksin ja herätä yksin - mutta tavallaan myös jonkinlaisella helpotuksella. Ihan siksi, että tarvitsen aikaa, tarvitsen tilaa, ja kaipaan sitä, että voin mennä töistä kotiin tietäen, ettei siellä ole ketään. Haluan jo palata lenkiltä tyhjään kotiin, tahdon takaisin ne illat jolloin voin lukea ja kirjoittaa ja olla, yksin. Tämä nyt ehkä kuulostaa hyvinkin oudolta rakastuneen naisen puheeksi, mutta en mä osaa itseäni muuten ilmaista. Jos olen jatkuvasti jonkun kanssa, vähän kuin hukkaan itseni. Siksi tämä tällainen suhde on mulle tavallaan hirveän vaikea, kun vaihtoehtoina on olla täysin yksin tai täysin yhdessä. Mieluiten vain näkisin, tapaisin, joitakin kertoja viikossa, ja loppuajan viettäisin yksin. Siksi onkin hyvä, että kun olen siellä Irlannissa, tilanne helpottuu: Me voidaan nähdä viikonloppuisin, ja viikot on mun.

Ahdistus on kuin syödyksi tulemisen tunne, ja haluan välttää sitä. Sillä jos se hyökyy päälle, peli on pelattu ja suhde myös.

Montako kertaa ihmisille täytyy sanoa jotain, ja montako kertaa ne silti vetää omia johtopäätöksiään ja kuvittelee asioiden olevan aivan toisella tolalla, kuin ne oikeasti on? A) En ole muuttamassa Irlantiin "miehen perässä" ja B) En ylipäänsä ole muuttamassa Irlantiin. Muutan toki pois nykyisestä asunnostani, mutta se pitää tehdä joka tapauksessa, en nimittäin voi asua siinä pidempään kuin kuluvan kuun loppuun. Ja Irlantiin olen toki menossa, mutta väliaikaisesti, kenties muutamaksi kuukaudeksi. Sitä taasen en ole tekemässä "miehen perässä" - olin menossa sinne jo ennen kuin tiesin koko Johnin olemassaolosta; tämän tietää mm. kaverini, jolle asiasta puhuin ennen kuin tuota miestä edes tapasin.

Ei sinänsä voisi vähempää kiinnostaa, mitä jotkut (minulle) turhat city-ihmiset ajattelevat, mutta jostain syystä aina vain on raivostuttanut ihmiset, jotka luulevat tietävänsä asioita, joista heillä ei ole aavistustakaan. Toisaalta tuo vain puhuu noiden ihmisten typeryyden puolesta, sekä sen, etteivät nämä tyypit todellakaan tunne allekirjoittanutta. Olisin ehkä vihoviimeinen ihminen joka muuttaisi tosta noin vaan miehen perässä yhtään mihinkään.

No, se siitä. Viikonlopusta sen verran, että oli oikein kivat DBTL-päivät ja -illat ja -yöt. Kiitos vaan seurasta. :) Eilinenkin oli kiva, koko ilta ja yö kiehnäämistä ja ehkä parasta seksiä ever (vaikka se tuon miehen kanssa onkin parhautta joka kerta). Mmmm... (*hymyä*)

(Seuraava pätkä ei ole faktaa.)

Aina kun jalat veivät sen tietyn joen tiettyyn rantaan, sen kosken lähettyville, jonka kohinan yli kiirivät vain lokkien huudot, aina silloin tiesin tulleeni yhden tien päähän. Ja kun puhun tiestä, en tarkoita tietä konkreettisesti, vaan kuvainnollisesti, tarkoitan sitä mistä sadat ja aina sadat laulut kertovat, sitä mistä sanotaan kaikkien elollisten, tuntevien ja puhuvien eliöiden, ihmisten, haaveilevan, sitä mitä elokuvat, runot ja kirjat kuvaavat joksikin muuksi kuin mitä se on - tarkoitan rakkautta.
Noille rannoille juokseminen, laskevaan aurinkoon takertuva katse, kumman tukala tunne rintakehässä, haluttomuus koskaan pysähtyä, ne kaikki kertoivat tuttuakin tutumpaa tarinaansa, sitä, minkä jo hiljaa sisimmässäni tiesin, mutta jota vastaan aina hetken yritin taistella. Ahdisti. Enkä voinut enää kieltää sitä, en voinut sivuuttaa tunnetta, joka vaikeutti hengittämistä, syödyksi tulemisen tunnetta.

Tein jotain mitä en koskaan juostessani tee, enkä etenkään tuossa mielentilassa, pakotin itseni pysähtymään. Aurinko laski yhä, lokit huusivat, tai ehkä vain juttelivat, ja saatoin yhä nähdä toiveikkaiden kalastajien tummat hahmot alapuolellani. Maailma näytti samalta, ja arvaten minäkin, hikisenä, punaisena, mutta silmieni takana avautui toisenlainen maisema. Mietin eilistä, mennyttä viikkoa, viimeisiä kuukausia, mietin elämäni jakamista, kahta kahvikuppia tiskialtaassa, kahden ihmisen jäljiltä painuneita lakanoita ja partakarvoja lavuaarissa. Mietin itseäni käpertymässä öisin toista ihmiskehoa vasten, mietin onnea, jonka olin kuvitellut kestävän ikuisesti ja jopa menettämisenpelkoa, jota olin tuntenut. Mietin sitä, miten olin rakastanut kaikkea hänessä - miten yhä rakastin - ja mietin, mikä perustavanlaatuinen vika minussa oli, kun löysin itseni aina samasta tilanteesta, ilman syytä, ilman, että mikään olisi mennyt pieleen. Rakastin ja minua rakastettiin, mutta vaikka sanotaan, ettei mikään ole väkevämpää kuin rakkaus, minä tiesin toisin. Mikään, ei rakkaus, ei intohimo, ei syvä yhteys, ei halu jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, ei mikään auttanut, kun tuo tunne sai otteen. Ahdistus syö kaiken.

Mii häpi. Varasin just lennot lempimaahani Italiaan. Lähtö lokakuun ekana päivänä Dublinista, ja viikon meinasin saapasmaassa olla tällä kertaa. Tarkotus ois käydä Firenzessä, Veronassa ja Venetsiassa. Venetsiassa oon käynyt aiemminkin, mutta noissa kahdessa muussa en, vaikka muuten oonkin kiertänyt melkein koko Italian päästä päähän ja ristiin rastiin. Kolme vuotta on aikaa viimesimmästä reissusta tuohon maahan, joten on jo aikakin mennä. Ja tiiättekö, mitä lennot kustansi? About 40 euroa veroineen kaikkineen. :) Naurettavan halpaa.

Nyt alankin pohtia, missä kaikkialla muualla vois käydä Irkuista käsin. Näyttää meinaan siltä, että sieltä pääsee puolilmaseksi vaikka mihin. Budapest ois kiva nähdä uusiksi, Belgiaan halajaisin ekaa kertaa, samoin Maltalle ja Skotlantiin...ja moneen muuhun paikkaan. Skotlanti nyt ainakin on helppo saalis tuolta vihreeltä saarelta käsin.

Jihuu - elämä hymyilee, ja maailma.

Miksi mun on niin vaikea sisäistää olevani parisuhteessa? Hengaan tällä hetkellä päivät pitkät tuon miehen kanssa, ja siltikin sinkkuidentiteetti tunkee esiin vähän väliä. Ei niin, että tällä mitään merkitystä sinänsä olisi, kunhan mietin.

Lauantai-ilta ja pää sekaisin. Mutta ehei, ei viinasta eikä mistään muustakaan keskushermoärsykkeestä. Onpahan vain ollut päivä. Ensin olin töissä, sitten lojumassa ihanasti rannalla, sitten faittaamassa ja nyt kotona, mutten siis kotonakotona. Enkä tiedä, mitä ajatella. Tai tavallaan tiedän. En vaan haluais nyt ajatella, enkä ainakaan halua puhua. Olin vihainen, ja olen tavallaan yhä, tai ainakin on jotain vihaisuuden jälkilöylyjä ilmassa. Surullinenkin olen, ei tosin itketä enää. Tavallaan on vain hyvin tyhjä ja turta ja väsynyt olo.

Väsymykseen tosin vaikuttaa sekin seikka, etten todellakaan ole liikoja nukkunut viime aikoina. Enkä muuten nuku tulevanakaan yönä. Töissä pitää olla kuudelta, sillä puol seiskaksi pitää kiiruhtaa Naantaliin sitä unikekotapahtumaa seuraamaan. Enpähän ainakaan ite ole unikeko. Jonkin verran ketutti kun asiasta kuulin, mutta on siinä valoisatkin puolensa: Pääsee aikasin töistä pois. Laskeskelin, että riippuen siitä, kauanko hengataan Naantalissa, oon valmis poistumaan töistä ehkä noin kahentoista maissa, kenties ennenkin. Sitten on aikaa viettää koko päivä auringossa. Ja vaikka iltakin - maanantaina kun menen vasta kahteen.

No joo. Kattoo nyt sitten vaan, kenen kanssa sen päivän auringossa viettää. Just nyt ei ainakaan huvita viettää sen kanssa, jonka kanssa piti. Mutta kaipa tää tästä taas laantuu, vaikka nyt inhottaakin sanoa näin. Haluan olla vihainen.

Sovintoseksiä odotellessa.

Jotenkin oon ehkä oppinut antamaan tilaa tunteilleni, analysoimaan vähemmän. Aina tunteet on tulleet ja menneet enkä ole niitä pyrkinyt jäädyttämään enkä tukahduttamaan enkä minimoimaan, mutta nyt osaan suhtautua niihin ehkäpä jotenkin levollisemmin. Voin tuntea jotain, eikä se siltikään välttämättä automaattisesti tarkoita sitä eikä tätä. Sillä useinhan tunteet lipuu poiskin. Ne voi tulla aaltoina, olla hetken ja huuhtoutua unholaan, tai voihan ne jäädäkin. Mutta se, mitä osaan nyt tehdä, on olla miettimättä liikaa, mitä mikin tarkoittaa. Ei kaikki tunteet tule jäädäkseen, joten siksi on tyhmää tehdä päätöksiä omista tunnetiloistaan aina heti sen perusteella, miltä siinä nimenomaisessa hetkessä tuntuu. Joskus, useinkin, se on toki aiheellista, muttei aina.

Joskus voi vain katsoa, mihin se tunne johtaa, eikä miettiä, mikä nyt on vinksallaan, kun tuntuu tältä. On ehkä kuitenkin normaalia omata ristiriitaisia tunteita (ja voitte uskoa että niitä allekirjoittaneelta löytyy), "pahoja" tunteita niinäkin hetkinä, jolloin "pitäisi" tuntea päinvastoin, eikä se ikuinen ahdistuskaan ehkä aina viittaa välittömästi siihen, että jotain pitäisi lopettaa. Usein kyllä, mutta koska mulla nyt sitä tunnetilaa ilmaantuu vähän kaikesta ja paitsi syystä, myös syyttä, ei stop-nappia heti ekalla ahdistussekunnilla sentään tarvi painaa. Kun sillekin tunteelle antaa joskus tilaa, voi se vaikka kadota. Katosikin kerran.

Se siitä. Tiättekö mitä? Meen tänään eksän kanssa mamman luokse sillä aikaa kun nyksä hengaa mun luona. Tämä siksi, että nyksä ei oikein voi tulla, kun mamma ei tota enklantia puhu, ja eksä taas tahtoo päästä moikkaamaan mammaa ja mammakin mieluusti näkee eksää. Nyksälle tämä on ihan ok. Sitten eksä kavereineen majoittuu mun luona viikonlopun, 35 neliön kämpässä. Ja siis myös minä ja nyksä ollaan paikalla. Tämäkin on nyksälle ihan ookoo, samoin eksälle. Mulla on ihanat miehet, eksä ja nyksä. Voivat rikkoa mun lailla rajoja, joita ei sinänsä kyllä edes ole, ja voivat ottaa iisisti nämä tällaiset jutut. Tulevat muuten hyvin toimeenkin, Ruisrockihan vietettiin porukassa ja molemmat vielä majoittuivat mun luona.

Oon pitkästä aikaa kuunnellut vuosien takaista lempibändiä, Aknestikia. Vieläkin tykkään. Osa sanoituksista on aina ollut lähellä sydäntä, osuu niin hyvin yhteen oman minuuteni kanssa. Kuten Jäänmurtajan tämä osuus:

Mää en usko mitään ennenkuin
mää näen sen itse silmilläni
Mää katon kaikki loppuun asti
sää sanot, että mää oon jääräpää

Oon yrittänyt kaiken haalia
ittelleni mitä maailma
on antanut lahjana
aina kuitenkin puuttuu jotakin

Tai se, miten Yölaulu alkaa: Mattolaituri kelluu Perämeressä, meneminen on toisilla veressä.... Kaverikin totesi, että lause tuo mieleen minut. Joskus kyllä melkein toivoisin ettei se olisi niin. On vähän rankkaa toisinaan, kun mieli halajaa aina jonnekin muualle.

No. Pian pääsen lähtemään. Ehkä se helpottaa. Tai ehkä ei. Sitä varten varaan huomenna lennon Italiaan, Irlannista.

Nuo pari päivää mökillä oli kuitenkin kivoja. Rauhoitti mieltä jotenkin, hiljaisuus ja luonto ja meri. Mietin, paljon tulen kaipaamaan sitä, tätä, Suomea. Ehkä vähän. Nyt kaipaan kuitenkin muita maita enemmän.