Cityparin elämää

Mä oon aivan pihalla. Sekaisin. Rakastunut. Peloissani. Kaikkea. Viime yö oli parituntinen, siis nukkumisen osalta. Muu aika puhuttiin ja riideltiin ja rakastettiin ja haluttiin. Eikä ollut eka kerta kun se oli tätä – tuntuu, että me tehdään toisemme hulluiksi joka tavalla. Loputonta läheisyyttä, kauniiden asioiden sanomista, taisteluja, intohimoa, paljon seksiä. Sitä tää tuntuu olevan. Tänään aamulla mietittiin taas kerran, miksi se on näin. Miksi me tapellaan, kun kumpikin haluaa toisen ja toista enemmän kuin mitään muuta. Ei ne pahoja taistoja ole, eikä vakavia, ei me sanota ilkeitä asioita toisillemme. Mutta kuitenkin. Välillä tuntuu että John tosiaankin tekee mut hulluksi, ja sitten se tekeekin sen taas toisella tavalla, hyvällä tavalla. Sovintoseksi on saanut aivan uuden merkityksen. Ja on se paljon muutakin, se saa mut tuntemaan fiiliksiä jotka tuntuu melkein liian isoilta pieneen ihmiseen. Ja päinvastoin, tarkoitan, että teen samaa sille.

En mä sano, että sikäli murehtisin mitään. Lähinnä vain ihmettelen. Mulla ei ole koskaan ollut tällaista suhdetta, ei mitään sinne päinkään. Aina haaveilin tällaisesta intohimosta, ja nyt mulla on se. Pelottaa lähinnä vain ajatus siitä, että menettäisin sen. Se on liian hyvää. Liian vahvaa, liian sitä mitä haluan. Eikä mulla ole edes syytä pelätä. En ole tässä yksin, en ole ainoa, joka on hämillään tunteista, keskinäisestä vetovoimasta. Joskus tuntuu, että me kumpikin ollaan tavallaan ihan voimattomia tämän edessä, kuin se ois jotain meitä paljon isompaa. Ja on kai se. Siksi me kai tapellaankin. Siksi, että tunnetaan niin niin paljon. Ei kai tällaista intohimoa voi edes olla niin, ettei se heijastuisi myös riitoihin. Kaikki on niin kiihkeää. Kaikki.

Kyllä se naurattaakin. Esim. kun oltiin Uudessakaupungissa ja nukuttiin teltassa. Mietittiin, miltä se eräskin yö kuulosti muille läsnäolijoille: riita, hellyyttä, kauniita sanoja, seksiä, riita, selvittelyä, seksiä, hellyyttä jne. Varmaan ne ajatteli, ettei ole meillä kaikki aivan kohdallaan. Eikä kai olekaan. Ollaan monesti todettu, että tämä on jotain ihan muuta. Such a weird relationship. Crazy. Tää on jotain, joka vie multa ajattelukyvyn, toimintakyvyn. En vaihtaisi mitään pois.

Kuulostaa siltä, että olisi vain se intohimo, joka saa haluamaan toista ja harrastamaan seksiä monta kertaa joka päivä, joka saa riitelemään aina uudestaan ja uudestaan. Mutta kun ei. Se on paljon muutakin. Samassa paketissa se intohimo ja se, että alkaa melkein itkettää kun katsoo toista silmiin. Että haluaa tuntea sen lähellään tauotta ja että tuntuu, kuin kuolisi omiin tunteisiinsa. Hyvällä tavalla.

Joo, oon mä ennenkin ollut ihastunut, jopa rakastunut. Mutta kuten sanottu, tämä nyt vaan on jotain ihan muuta. Tunnen aina paljon, mutten siltikään tiennyt, että on edes mahdollista tuntea näin. John sanoo että se on lahja elämältä. Eikä ole edes synttäreitä lähellä.

Porijazz ohi. Oli kivaa, ajoittaisesta sateesta ja kylmyydestä huolimatta. Tajusin eilisiltana, että olin edellisen kerran sisällä perjantaina. Porissa nimittäin nukuttiin teltassa ja illat meni ulkoilmabaarissa. Sama tapahtui oikeestaan Uudessakaupungissakin, joten viime viikolla oleilin pelkästään ulkona yli puolet viikosta. Teki hyvää.

Perjantaina oltiin pienen harhailun (ja yhden sydänkohtauksen, kiitos vain sinä joka tulit satasen nopeudella vastaan väärällä kaistalla, ja vielä isompi - ja aito - kiitos kaverille, jonka reaktiokyky pelasi ja joka onnistui koukkaamaan sivuun niin, että vain melkein kuoltiin) jälkeen perillä Porissa ehkä joskus puoli kasin jälkeen. Pystytettiin telta miljoonan muun yksilön keskelle ja tinttailtiin sitten tovi juomiamme ennen kuin suunnattiin jazzkadun kautta Kirjurinluotoon. Siellä jatkettiin tinttailua, kunnes kaverin veli ystävineen liittyi seuraan ja kunnes lähdettiin kohti toista baaria, jossa vierähtikin sitten loppuilta. Tasaisen humaltumisen jatkamisen jälkeen joku suuntasi jonnekin (moottorisahamurhaajan kera, hah hah), ja minä sekä irlantilaisvahvistus läksimme taksilla kohti leirintäaluetta. Se ilta ja yö meni siinä.

Seuraavana päivänä joku saapui jostain ja jatkoimme humaltumista autossa, sillä kaatosade oli melkoinen. Parin jälkeen suuntasimme viereiseen maauimalaan, ja oli muuten huippua lillua krapulassa siellä. Otettiin kaverin kanssa vähän matsia (se voitti!) josta muistona käsivarressa mukavia ruhjeita. Housut kuivasi saunassa ja siideriäkin nautittiin, vaikkei ois saanut, mutta onko sitä ennenkään sääntöjä toteltu?
Ja uimissession jälkeen jatkui taas tinttailu autossa, josta sitten suunnattiin jälleen jazzkatua ja Kirjuria kohti.

Siellä tapahtui jotain, joka teki allekirjoittaneen surulliseksi, ja sitten vielä surullisemmaksi Johnin, jota sainkin sitten lohdutella tovin jos toisenkin. (Vähän taas sulkuja: Mikä siinä on, että tunnun saavan kaikki mieheni kyyneliin? Tää on neljäs tai viides suhteilumies, joka ei ennen itkenyt ikinä, mutta allekirjoittaneen kanssa sitä sattuu surusta ja ikävästä ja katumuksesta ja liikutuksesta ja menettämisenpelosta jne u-se-in.) Ilta oli kuitenkin kiva, joskin kahden tunnin venailun taksijonossa oisin voinut jättää väliinkin. Ja sen ihmeellisen pahaolokohtauksen, kun oksetti ja silmissä sumeni ja pyörrytti niin, että piti istua pää polvissa aika pitkään. En tiiä, mitä se oli.

Eilinen oli krapulapäivä, hyvä sellainen. Annan vihjeen: viitisen tuntia. Päätelkää siitä. Puss.

PoriJazz kutsuu nyt kummiskin. Tuleekin sit tälle viikolle kolme tai neljä telttayötä. Ja hirveen romanttisia sellasia, ens yö/yöt menee Johnin ja Sannan välissä. :) Katotaan, miten haavoilla, ruhjeilla ja mustelmilla oon taas tän viikonlopun jälkeen. Mut en mä valita, son elämää. <3

Jännä ajatella että kuuden viikon päästä oon jo muilla mailla.

Ps. Nää ajat on kovin outoja. Kummia fiiliksiä, kummia tapahtumia, kummaa olla tilanteessa jossa oon, joka tavalla.

Pps. En mä silti valita. Elämä on kivaa.

Seitsemän päivää töitä takana. Nyt pari vapaata, sitten päivä töitä, sitten pari vapaata, sitten pari päivää töitä, ja sitten kaksi vapaata taas. Corkilaisittain niiiice! Lähdetään tänään ton Irlannin ihmeen kanssa Uuteenkaupunkiin teltan kera; tarkotus ois vähän juopotella, grillailla, saunoa, uida, pelata minigolfia, ehkä meloa jne. Ollaan siellä näillä näkymin pari yötä. Vielä pidempi niiiiiiice.

Olen oppinut uutta itsestäni. Kun alan vajota uneen, mumisen tyytyväisesti sekä puren hampaita yhteen. Eilisaamuna kuulemma myös kuorsasin, mitä en kyllä koskaan tee, enkä siis nytkään myönnä tehneeni. Unissani olen puhellut harva se yö, mutta se nyt ei ole mitään uutta allekirjoittaneelle. Yleensä kuulemma juttelen suomeksi, mutta tässä yönä eräänä sujui jo unienglantikin: "I know that guy with a red shirt". Enimmäkseen kuitenkin harrastan unikietoutumista toiseen puoliskoon, mikä ei haitanne kumpaakaan meistä.

Joo, ollaan riideltykin. Enemmän kuin kerran. Oon ollut melko pissed off joinakin hetkinä. Mutta entä sitten? Riidat kuuluu elämään, suhteeseen kuin suhteeseen - ainakin mulla siis. Jos en tulistuisi toiselle osapuolelle - alkuvaiheessakin - voisin saman tien lopettaa koko suhteen. Mun tapani olla hulluna johonkin kun on sitä, että tunnen täysillä, joka tavalla. Suhde sujuu jos välillä ärsyttää. Enimmäkseen kuitenkin hymyilyttää yhäti edelleen.

Ps. Koipi on siinä kunnossa, että vetäisin eilen ekan juoksulenkin pitkään aikaan. Tai no, virallisesti se oli tänään, koska tapahtui puoli kahden aikaan yöllä. Teki hyvää. Oon saanut henk.koht. terapeuttini, juoksun, takaisin. <3

Tuntuu hirveen oudolta, että nyt on kohta jo heinäkuun puoliväli. Ja tunteet on kanssa hirveen ristiriitaset: Tavallaan toivon, että aika kuluisi nopeasti, jotta pääsisin pian lähtemään pois. Ja toisaalta tahtoisin vielä ottaa kaiken irti Suomen kesästä enkä siis toivoisi sen loppuvan. Jotenkin on niin eri fiilis kuin aikaisempina kesinä; yleensähän oon lähinnä vain ahdistunut ajatuksesta lähestyvästä syksystä. Tää on kaiketi eka kesä, kun tunnen toisin. Odotan lähtemistä, odotan todella. Tuntuu, että tuleva on auki ja täynnä uutta ja tuntematonta, ja se tuntuu ihan hirveän hyvältä. Pääsen pois, muualle, toiseen maahan, vieraiden ihmisten pariin. Vähän jänskättää, mutta enimmäkseen vain kutkuttaa oikein hyvällä tavalla. Seitsemän viikkoa, niin pakkaan kamani ja lähden - paluuliputta. *Huokaisee silleen tositosi onnellisesti*

Ja vielä muuta: Joku on tehnyt tämän ihmisen hyvin hyvin onnelliseksi. Se, että voi puhua jollekin mistä vaan, että voi nauraa sille ja itselleen ja kaikelle, että voi itkeä jos itkettää, että voi rutistaa sitä täysillä ja sittenkin vielä tuntea, ettei pääse tarpeeksi lähelle, että voi vain katsoa sitä silmiin ikuisuuden, että voi luottaa toiseen ja olla onnellinen vain siitä, että saa nukahtaa sen viereen ja herätä sen vierestä...se on Jotain, isolla J:llä. Se osaa koskea allekirjoittanutta just oikein, paremmin kuin kukaan koskaan ikinä, hellästi ja tuhmasti ja joka tavalla, sen kanssa on parasta seksiä ja hiton paljon, haluan sitä jatkuvasti ja tunne on ilmeisen molemminpuolinen. *hengästyy* On vain niin parasta kiihottua jostain ihmisestä koko ajan ja samalla välittää siitä koko kapasiteetilla. En ihan todella tiennyt, että voisin tuntea näin. Ja se on vaan parempaa ja parempaa joka päivä.

Viime viikolla meillä oli joitakin vaikeita päiviä. Sitten se kaikki jotenkin selvisi. Enimmäkseen se kai johtui musta, mun sisäisistä kamppailuistani ja ristiriidoistani. Haluan olla sen ihmisen kanssa, olen koko ajan halunnut. Mutta mulle nämä asiat on paljon monimutkaisempia kuin monelle muulle. Taipumus ahdistumiseen, sitoutumiskammo, itsenäisyys, ailahtelevaisuus, yleinen hankaluus ihmisenä... Mutta kuten sanottu, asiat selvisi. Puhuttiin ja kerroin kaikesta ja kohtasin ymmärrystä ja sain tilaa. Tosiaan, sain tilaa, tarpeeksi, kerrankin.

Ja sitten vielä sunnuntaina muuttui joku muu. Tunnettiin se molemmat. Sunnuntai oli alusta asti erilainen, yhtäkkiä tunsin vielä enemmän ja jotenkin toisella tavalla, paremmalla. Toinen osapuoli tunsi saman. Se sanoikin, että äkkiä joka kerta kun se katsoi mua, se vain tunsi jotain käsittämätöntä.
Sunnuntain jälkeen onkin ollut vielä läheisempää, vielä parempaa, vielä jotain, mitä on mahdoton selittää.

Voiko näin nopeasti muka rakastaa? Kun en mä tiedä, mitä muutakaan tää on.

Jos lääkäri tänään kysyy, oonko muistanut lepuuttaa tätä revähtänyttä jalkaa, on mulla kelpo vastaus valmiina: "Toki. Flogging Mollyn keikalla pomppiessa kaaduin vain kymmenesti, sitten hyppäsin benji-hypyn, jonka jälkeen painin kaverin kanssa sumopuvuissa. Muuten oon kyllä ottanut melko rauhallisesti".

Niin joo, painisession lopuksi hyppäsin voittohypyn kaverin päälle, hieman liian pitkän sellaisen, ja löin silmäkulmani maahan (sumopuvussa ei oteta käsillä vastaan). Nyt on sitten silmäkulma auki, revähtänyt jalka yltä päältä mustelmilla, käsi turvoksissa ja naarmuja ja kolhuja kaikkialla. Mutta mitäpä pienistä.

Jos joku sitä ei vielä tiennyt, niin mulla viiraa päässä ja pahasti. Teen hulluksi itseni ja muut.

Onko pakko olla minä jos ei halua? Voiko olla joku muu?

Jos horjahtaa portaissa ja taittaa jalkansa, on tyylikästä ja älykästä tehdä se lääkärikeskuksessa: onpa ainakin apu lähellä.

Nimim. Potilas

Nyt on kivaa. John tuli eilen ja kaikki on ihanasti. Oon entistäkin rakastuneempi. Ja sekin on. Ihan mieletöntä että jotain kohtaan tuntee kaikki mahdolliset hyvät tunteet. Ja keskinäinen haluaminenkin on melkoista... *nimim. vehtaamista eilisillan aikana viiten otteeseen*
Silti sitä vaan tahtoo lisää ja lisää. Voin ehkä ekaa kertaa elämässäni sanoa että oon totaalisen hulluna johonkuhun, joka tavalla.

Hitsi vie. En ois uskonut että voin tuntea näin. Me like.

Juhannus tuli, oli ja meni, eikä siitä ainakaan hauskuutta puuttunut. Loisto mökki, ympärivuorokautinen sauna, hyvät festarit, kivat ihmiset, riittävä nesteytys, megafoni ja kahen kilon siika pitivät siitä huolen. Yhtenä päivänä nukuttiin onnemme ohi, toisena hajosi lamppu pöydällä tanssimisen seurauksena, ja heti ekana iltana hukkasin MOLEMMAT kenkäni kaislikkoon, mutta mitäpä pienistä - riitti ja riittää näissä ainakin naurettavaa. Kaislikossa kompuroinnin funktio oli käydä uimassa juhannusaatonaaton ja -aaton välisenä yönä noin kello kolme, mutta sitkeänkään kompuroinnin ja kenkien sekä itseni hukkaamisen jälkeen en päässyt talviturkistani eroon. Ehkä ihan hyvä niin, sillä oisin voinut päästä eroon myös hengestäni. Ja juoksinpa sentään paljain jaloin kilpaa jonkun miehekkeen kanssa, sekä myös taivalsin takaisin mökille kengittä, joten oli sitä sähläämistä siinäkin.

Välillä tuntui silti jotenkin yksinäiseltä. Tämä siksi, että yksi tärkeääkin tärkeämpi puuttui joukosta. Puhuinhan mä sen kanssa puhelimessa ja viesteilin, mutta ikävä oli siltikin. Ja on, huomiseen asti. Tänään on ollut aika vaikea kaipailupäivä mutta yritän psyykata itseäni ajatellen, että nyt on kyse enää tunneista. Huomenna tähän aikaan olen tuon ihmisen kainalossa. Se on luksusta.