Cityparin elämää

Mää. Mää. Määmää.
(Älä tuppa, et sää)

Kuiei mulkukka koskamittä?
Kui?

- Heikki Kumpulainen

* * *

Pitänee kehystää tää veisu ja ottaa mukaan Irlantiin - voi sit lueskella sitä jos iskee koti-ikävä. x)

Olympiaselostaja meuhkasi just:

"On se ihme, jos ei kuusysillä saa olympiakultaa!"

Onko mulla teinipojan huumorintaju vai miks toi naurattaa? Väsymykseenkään en voi vedota.

Ehkä kirjoitin tästä joskus ennenkin, en muista.

Toisinaan, usein, tuntuu kuin yhden elämän sisällä olisi monta lyhyempää elämää. Siltä se näyttää ainakin, kun omaa elämäänsä miettii taaksepäin. Ajat pari, muutama vuosi sitten, silloiset ajatukseni ja tunteeni, tilanne jossa elin - se tuntuu paitsi kaukaiselta, myös jollain tapaa hyvin toisenlaiselta. Kuin se olisin ollut minä, enkä sittenkään. Ja sitten taas siihen rinnastettuna, kun mietin vielä varhaisempia aikoja, tuntuvat nekin taas kuin eri elämältä. Karkeasti voisin sanoa eläneeni neljää elämää: lapsuutta, syömishäiriön hallitsemaa teini-ikää, vuosia ensimmäisessä ja ainoassa pitkässä parisuhteessani, sekä nyt tätä nykyistä elämääni. Teoriassa voisin erottaa omaksi elämäkseen myös ajan eron jälkeen, mutta lopulta kuitenkaan nämä elämät eivät jakaudu pelkkien tapahtumien ja vaiheiden, vaan myös tunteiden mukaan. Tunnen olevani täsmälleen sama ihminen kuin ex-kihlatustani erottuani ja tunnen eläväni yhä samaa elämää kuin niihin aikoihin. Mutta kuinka kauan?

Tämä herättää ajatuksia itsensä tuntemisesta sekä siitä, kuka minä olen. Ihminen kai koko elämänsä ajan (sen pitkän, joka muodostuu yhteenpunotuista lyhyemmistä elämistä) tutustuu itseensä, kasvaa ja jollain tapaa muuttaa muotoaan. Silti uskon, että on olemassa jokin ydin, joka kursiuduttuaan kokoon ei enää hajoa osiin. Jokin osa, joka pysyy, vaikka sen ulkokerrokset muuttuisivatkin. Ja uskon, että viimeisten kahden vuoden aikana oma ytimeni on tullut eheäksi. Olen tullut jotenkin varmemmaksi siitä, kuka olen. Olen tutustunut tunteisiini, haluihini, perimmäisiinkin ajatuksiini, kiirehtimättä, yksin, ajan kanssa. Varmasti uusia elämän sisäisiä elämiä tulee vielä alkamaan, mutta rotko niiden välillä tuskin tulee enää kasvamaan niin suureksi, että toiselta reunalta on vaikea nähdä toiselle. Uskon tulevaisuudessa voivani katsoa taakse jääviä elämiäni ja todeta, todella sanomaani uskoen: "Tuo ihminen olen minä. Nuo olivat minun ajatuksiani".

Inhoan odottelua. Oon ihan liian kärsimätön sellaiseen. Haluan tehdä, en odottaa. Ja siltikin vain täytyy, sillä tekemistä ei ole ennen odottamista. Kirjoittakaa ihmiset, kirjoittakaa - jotta Satu pääsee taittamaan. Toisen sivun kokosin melko nopsaan, mutta toiselle en voi tehdä paljoakaan ennen kuin sen sisältö on valmis. Blaah. Toivottavasti ei mee ihan hirmu myöhään tänään; lenkille ois kiva päästä, ja kotonakin on vaikka mitä hommaa.

Hih. Näkisittekin allekirjoittaneen kotikolon nyt. Keittiö on melkolailla pullojen ja likaisten kuppien täyttämä (läksiäisten jäämistöä). Olkkari/makkari sen sijaan...noh, ei sitä ehkä asuintilaksi tunnistaisi jollei tietäisi. Lattia on täpötäynnä jos jonkinlaista kamaa: vaatteita, laatikoita, patjoja jne jne jne. Aloitin muuttopakkailun mutta eihän sitä päivässä hoideta, joten nyt sitten asustan kaiken roinan keskellä. Arveluttaa vähän, missä välissä saan tyhjennettyä kämpän, kun oon tosiaan töissä joka päivä lähtöön asti. Onni sentään, että exä tulee vierailemaan viikonloppuna; meinaan valjastaa sen orjakseni.

Yheksän päivää tosiaan töitä ennen kuin poistun maasta. Hohhoijaa. No, tämän illan jälkeen "enää" kahdeksan. \o/ Viisi taittoa, neljä kirjoitusvuoroa - jotain vaihtelua sentään. Vähän onneksi motivoi se, että tänään palkkapäivänä näin tililläni työnteon hedelmän, joka oli isompi mitä osasin odottaa. Näyttää siltä, että kesäinen raataminen on kannattanut. Syksyllä ehtii sit ladata akkuja Irlannin tuulissa ja sateissa.

Näin taas vaikka mitä unia. Viimeisemmässä, aamulla nähdyssä olin lenkillä yhdessä lähiössä, jossa en kyllä ikinä oikeasti käy. Oli pimeä ja juoksin alikulkusiltaa pitkin; siltoja oli kaksi perätysten. Toisen ohitettuani puskasta hyökkäsi iso tumma hahmo ja sillä silmänräpäyksellä kun näin sen, tajusin, että nyt se tapahtuu, nyt tulen raiskatuksi. Sitten tuo hahmo jo kävikin käsiksi. Onneksi heräsin ennen kuin enempää ehti tapahtua.

Mutta se jäätävä varmuus siitä, mitä tulee tapahtumaan, oli jotenkin kammottava. Tuo oli niitä unia, joista jää kummallinen tunne koko päiväksi.

Muru tykkää Apulannasta. Mäkin tykkään. Havaitsin, että niillä on keikka Turussa 12. joulukuuta, eli pari päivää synttäreideni jälkeen, joka on siis ajankohta, jolloin viimeistään tulen Suomeen. John meinaa tulla kanssa, joten ehdotin ko. keikalle menoa. Kerroin, että se on "siellä, missä on se vaaleanpunainen pigduck" - tarkoitin siis posankkaa ja Karibia-kylpylää. John-raukka kuitenkin muisti vain posankan eikä sitä, että kyseessä on kylpylä. Joten:

J: So will they play on that parking place? Is it an outdoor gig?

S: In December? In Finland?

***nolostunut hiljaisuus***

J: Fuck, I forgot.

Jotenkin tyhjä päivä. Noday. Ei mitään tekemistä, ja vireystilakin melko matalalla. Tuntuu, että vapaapäivä valuu hukkaan, mutta minkäs teet. Mulla ois kaks ilmaislippua leffaan, mutta kun en oikein tiedä, kiinnostaako mua mikään noista siellä pyörivistä filmeistä. Narnian haluisin nähdä mutta kun se menee jo kolmelta ja kello on...no, lähes kolme.

Tuntuu että just nyt elämä on pelkkää odottamista. Ja ei, en puhu nyt vain Johnin näkemisen odottamisesta, vaan lähinnä lähtemisen venailusta. Tuntuu, ettei täällä ole mitään nyt, haluan vain mennä. Ja siltikin täytyy vielä jäädä hetkeksi, kun on noita töitä ens viikon loppupuolelle asti. Torstai on viimeinen päivä. Sitten on yks ilta ja sitten lähden. Kivaa, mutta nyt jotenkin niin kaukaista.

Päivän lause, joka ei kyllä liity mitenkään mihinkään:

"We all assume that we rule our lives
but we can't even hold our breath"

(The Crashin biisistä Simple Things)

Se on melko hyvin sanottu.

Siin on uteliaille:

Tai no, ei ihan vielä. Mutta oon tässä availlut komeroja ja pakkaillut kamoja kolmeen sarjaan: mukaan otettavat, varastoitavat ja pois heitettävät. Yritän heittää menemään niin paljon tavaraa kuin vain mahdollista - se on onneks helppoa, sillä en ole ollenkaan hamsteriluontoinen. En halua säilöä mitään vain säilömisen vuoksi enkä juurikaan kiinny materiaan. Mitä vähemmän säilytettävää, sitä parempi; onpahan aina helppo vaihtaa maisemaa.

Mutta onhan sitä kamaa aina siltikin riittämiin. Nytkin kämppä on pullollaan sälää eikä lattiapintaa juuri näy. Auto ois hyvä juttu, että sais kuskattua jotain kaatopaikalle ja kierrätyskeskuksiin. No, ehkä saan jonkun autollisen avuksi joku päivä. Tai sitten vanhempien auton lainaan. Onhan tässä vielä aikaa. Ajattelin nyt kuitenkin aloittaa hyvissä ajoin, kun kyllähän tämä puoltoista viikkoa nopsaan taas hurahtaa. Ja varsinkin, kun keskiviikosta alkaen oon lähtöön asti töissä.

Alkaa hieman kutkuttaa. Kahen viikon päästä oon Galwayssa, yhdentoista päivän päästä jo Dublinissa. On ihan kiva että mulla on siinä ne pari-kolme päivää vapaata ennen kurssin alkua, niin ehtii sitten viettää laatuaikaa heti alkajaisiksi. Tuntuu vaan vähän oudolta, kun meidän "roolit" pyörähtää nyt ihan täysin ympäri: Tähän asti (ekaa Corkin matkaa huomioimatta) mä olen ollut se, joka on ollut tutulla maaperällä, kotikentällä. Nyt sitten oonkin ite se vieras vieraassa maassa. Tai no, en ihan vieraassa, kun onhan siellä tullut kolmeen otteeseen käytyä, mutta kuitenkin. Jänskää. Mutta siis hyvällä tavalla. Elo on kiwaa.

Tänään aamulla kun heräsin, ihmettelin että missä kummassa on John, ja jopa tähyilin parvelta alas ajatellen, että ehkä se jostain syystä nukkuu patjalla lattialla. No, ei nukkunut siitä yksinkertaisesta syystä että se lensi eilen takaisin Irlantiin. Täytyy sanoa, että lähes parin kuukauden yhteiselon jälkeen tuntuu pirun oudolta olla yksin. On surullinen olo, ja jotenkin tyhjä. Kuin jotain oleellista puuttuisi ja niin puuttuukin.

Eilinen oli siis siltä osin kamala päivä, eikä perjantaissakaan kehumista ollut. Itkettiin vuorotellen ja välillä yhdessäkin, kiehnättiin toisissamme ja sanottiin tärkeitä asioita. Lentokenttäbussissa ei juuri puhuttu, ja kentälläkin huomio oli pääosin rutistamisessa ja siinä itkemisessä, vaikka toki jotain tuli kyynelten lomasta sanottuakin. John itki jopa enemmän kuin minä, muttei se sitä tarkoita, etteikö sen lähteminen olisi musta ihan yhtä pahalta tuntunut. Kun viimein tuli se hetki jolloin sen oli poistuttava passintarkastuksen läpi toiselle puolelle, oli hiton vaikea päästää irti. Ja kun käännyin ja kävelin pois tuli se kliseinen tunne, kuin jotain itsestäni olisi jäänyt sinne. Ja tavallaan jäikin.

Tämä kesä meni niin nopeasti, mutta oli paras mitä toivoa saattaa. En ainakaan voi väittää, etten olisi tuntenut. Oon käynyt läpi melkoisen tunteiden kirjon, on ollut pahoja aikoja, surullisia ja joskus olen ollut suunnattoman ärsyyntynyt koko ihmiseen. Silti kun mietin näitä kuukausia, viikkoja ja päiviä on ylivoimaisesti päällimmäisenä tunteena onnellisuus siitä, että olen löytänyt ihmisen, joka on kuin jonkinsortin sielunkumppani. En mä pysty edes kuvailemaan, mitä sitä ihmistä kohtaan tunnen, en pysty sille itselleenkään. Sanat loppuu. Mutta voisin lainata Johnilta tämän: "I have never met anyone like you. My heart is yours. Muru, kulta, my bestfriend in the world, you are everything to me and this time with you can never be undone and for that I'm grateful".

Vaivaiset 11 päivää tuntuu nyt loputtoman pitkältä ajalta. En enää viimeiseksi illalla näe sitä ihmistä, enkä ensimmäiseksi aamulla. Tyynyssä on sen tuoksu, mutten tiedä, onko se hyvä vai huono asia - se vain saa mut itkemään.