Joku - muistaakseni avatar - kirjoitti blogissaan vähän aikaa sitten sinkkuna olemisesta ja siitä, miten varmasti jokainen sisimmässään arvottaa hyvän parisuhteen sinkkuna olemisen edelle. Kirjoituksessa oli maininta myös siitä, miten sinkut usein painottavat olevansa täysin tyytyväisiä omillaan eivätkä myönnä kaipaavansa ketään toista jakamaan elämäänsä. Taidettiinpa siinä myös kummastella sitä, että miksi moista täytyy niin kovasti vakuutella, jos asia kerran todella on niin. (Tässä välissä pyydän anteeksi sitä jos tahtomattani jollain tavalla vääristelin tuota kirjoitusta - ei ollut tarkoitus, en vain muista sitä ihan sanatarkkaan enkä juuri nyt jaksa penkoa sitä esiin.) Meinasin kyseisen merkinnän luettuani laittaa siihen kommenttia, mutta sitten päätinkin jossain vaiheessa kirjoittaa vähän vastaavasta asiasta oman merkinnän. No, tässäpä tulee. Ja huom! Tämä ei ole mikään vasta-argumentti tai vastine tuolle kirjoitukselle, kunhan nyt vain pohdiskelen asioita joita se sai miettimään.
Niin. Minähän olen sinkku. Olen myös täysin tyytyväinen tilanteeseeni kaipaamatta tähän kaaokseen tällä hetkellä ketään toista ihmistä. Kaiken lisäksi olen aika useaan otteeseen painottanut näitä tosiasioita. En siksi, ettäkö yrittäisin asiasta sanomalla tehdä sen jotenkin todemmaksi, enkä siksi, että yrittäisin pettää sisimpääni, joka tosiasiassa huutaisi parisuhteen perään. Yhtä paljon kuin monet sinkut kokevat tarpeelliseksi todistella näitä seikkoja, monet parisuhteessa elävät kokevat tarpeelliseksi epäillä sinkkujen onnea. Summa summarum - epäilyn alla moni kokee painottamisen tärkeäksi. Ei siksi, ettäkö kyseessä olisi vailla todellisuuspohjaa oleva halu todistella jotain, joka ei pidä paikkaansa, mutta jolla yrittää pettää itseäänkin, vaan siksi, että se ainainen epäily voi olla vähän turhauttavaa. Minä kun näen asian niin, että sinkkuus voi olla muutakin kuin olosuhteiden pakosta aiheutuva tila.
En tiedä, onko olemassa ihmistä, joka vilpittömästi voisi elää täysin tyytyväisenä ja onnellisena sinkkuna elämänsä loppuun asti. Kenties onkin - onhan tässä maailmassa niin paljon muitakin valtavirrasta poikkeavia yksilöitä ja ilmiöitä. En nyt kuitenkaan yritä väittää, ettäkö minä itse olisin tuollainen persoona. Sitä mieltä kuitenkin olen, että useankin ihmisen elämässä voi tulla eteen tilanteita, jossa sinkkuus on se kaikkein paras vaihtoehto. Tarkoitan aikoja, jolloin ei vähimässäkään määrin etsi eikä kaipaa ketään, jolloin elämä on täydellisen täysipainoista yksin. Jolloin jopa toivoo, ettei törmäisi kehenkään erityiseen, jottei tarvitsisi tehdä Suuria Valintoja, aloittaa kenties epäonnistumiseen väistämättä päättyvää suhdetta (koska ajoitus oli väärä) tai vaihtoehtoisesti torjua ihmistä, joka toisena ajankohtana olisi voinut olla hyvinkin oikea.
Sanoisin, että minä elän tuollaisia aikoja nyt. Mitään selkeää tai suurta syytä siihen ei ole; ennemminkin sanoisin, että käsillä on nyt jonkinlainen - typerästi ilmaistuna - etsikkoaika, aika, jolloin elän itselleni, tutustun itseeni ja opin itsestäni. Nyt on hyvä, paras olla yksin, ja todella haluan olla sitä. Haluan olla itsekäs ja oikeasti elää vain itselleni, vain itseäni varten. Ajatuskin siitä, että jakaisin arkeni, aikani ja ajatukseni jonkun kanssa, ahdistaa. Että säännöllisesti menisin nukkumaan jonkun kanssa, heräisin jonkun kanssa, edes säännöllisesti tapaisin jotakuta - se tuntuu nyt paljon enemmän pahalta kuin hyvältä. En halua sitä. En halua.
Kaikki, jotka ovat lukeneet blogiani edes säännöllisen epäsäännöllisesti tietänevät, että olen kyllä lähimenneisyydessäkin ihastunut erinäisiin ihmisiin. Joku voisi nyt kysyä, että eikö kaikessa sanomassani ole nähtävillä jonkinlaista ristiriitaa. Ei minusta. Ihastuminen, hullaantuminen, haksahtaminen, retkahtaminen - ne ovat tunnetiloja. Tapaat jonkun ihmisen, hän vie sinulta jalat alta. Ajattelet häntä, haikailet, vaikket edes tunne. Ehkä jopa haaveilet hänestä, luot mielessäsi pilvilinnoja ruusuisesta yhteiselosta. Olen minäkin sitä tehnyt, jopa ihan lähiaikoina. Ei se kuitenkaan ole kaipuuta parisuhteeseen - se on unelmointia, hattaraa. Se on kummaa kuvitelmaa, jota kemia aiheuttaa. Mutta juurikin siis kuvitelmaa, ei todellisuutta. Ei se pohjaa todellisiin haluihin sen enempää kuin todellisuuteen muutenkaan. Ja siksi se on myös helpottavaa. Se ei työnnä minua siihen aiemmin kuvailemaani tilanteeseen, jossa oikeasti joutuisin asettamaan asioita vastakkain.
Okei, tuli kai selväksi, etten etsi mitään. Olen tyytyväinen näin. Jos elämässäni onkin epäkohtia, johtuvat ne ihan muista seikoista. Sosiaalinen statukseni ei tee minua vähimmässäkään määrin onnettomaksi tai kaipaavaksi. Todistelua? Ei. Painottamista? Kyllä - se kun nyt sattuu olemaan koko tämän kirjoituksen pointti, tai ainakin yksi niistä.
No, asiaan. Mitäpä sitten, jos elämääni todella astuisi mies, joka paitsi saisi minut ihastumaan, hullaantumaan, haksahtamaan ja retkahtamaan, myös olisi todellinen ja tavoitettavissa, ja kaiken lisäksi vielä kävisi saman tunneskaalan läpi minun tähteni? Uskotte tai ette, mutta on sanottava, etten tiedä, mitä sitten. En vain tiedä. Voisi olla hulluutta kääntyä pois - tai sitten ei. En sano, ettäkö niin tekisin, mutten myöskään sulje tuota vaihtoehtoa pois. Ihminen voi olla kuinka oikea tahansa, mutta uskon myös ajoitukseen. Jos se on väärä, jos jompikumpi ei yksinkertaisesti ole valmis, muuttuu se toinen ihminenkin tavallaan vääräksi. Siinä kun täytyy natsata niin monen asian.
Enkä minä ole valmis. En tässä ja nyt kykenisi keskittymään toiseen ihmiseen, huomioimaan ja olemaan läsnä sillä tavalla kuin suhteessa tulisi olla. Jos niin tekisin, toimisin itseäni vastaan. Ja mitä siitä seuraisi? Ehkä pieni onni, suurempi epäonni. Tietenkään en voi tietää, mutta tiedän sentään jotain itsestäni. Ja tiedän sen, miltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä kuin olisin (meinasin ensin käyttää tässä kulunutta ´risteys` -sanaa, mutta se olikin väärä) laskoksissa. Oman itseni, persoonani, halujeni laskoksissa tutustumassa niihin ja siis itseeni. Olen ollut jo aika kauan, mutta nyt tiedostan sen selkeämmin. Nyt tiedostan myös sen, että tarvitsen tämän tilan, että suhde veisi sitä liikaa, ja että en voi enkä halua tehdä tätä kenenkään kanssa. Vain yksin.
Siksi siis toivon, etten lähitulevaisuudessa törmää kehenkään erityiseen. En halua joutua valitsemaan, sillä en halua luopua tästä mitä nyt on, enkä toisaalta halua joutua miettimään, tulisinko joskus katumaan. Ajoitus on ehkä joskus oikea, nyt se ei ole. Tällä hetkellä arvotan yksin olemisen parisuhteen edelle.
Kirjoitinpa harhailevasti. No, tämä oli ennen kaikkea itselleni. Kuitenkin: Tulen jatkossakin ihastumaan, hullaantumaan, haksahtamaan ja retkahtamaan ja varmasti kirjoittamaan siitä kaikesta blogissanikin. Kuvat ovat kuitenkin vain kuvia eivätkä kuulu siihen todellisuuteen, jota juuri nyt elän.
