Cityparin elämää

Nyt on sellanen keli ettei oikein sanoin voi kuvailla. Tuulee mielettömästi, maassa on märkää mössöä lumen ja loskan väliltä, ja taivaalta vihmoo vaakasuoraan jotain käsittämätöntä moskaa, joka myöskin on litimärkää ja joka sattuu kasvoihin osuessaan. Hyi hitto. Olin ulkona reilun puolituntisen, ja sen jäljiltä olen kuin suihkussa käynyt.

Epätoivo saa laskemaan kuukausia kesään. Tai edes kevääseen. Pian alkaa helmikuu, siitä kun selviää, niin tulee maaliskuu. Maaliskuun suhteen toiveet ovat aika vähäiset; luultavasti silloinkin vielä on märkää ja loskaista. Huhtikuussa ehkä helpottaa. EHKÄ. Ja vaikkei helpottaisikaan, pääsen jo ennen kuun puoliväliä reissulle haistelemaan varhaisempaa kevättä. Paluun aikoihin ollaan enää askeleen päässä toukokuusta, joten siinä vaiheessa pahin on jo takanapäin. Eli summa summarum, kaksi ja puoli kuukautta kärsimystä jäljellä.

Mä elän kesälle, ja toki keväälle myös.

Tein kivan persoonallisuustestin. Tossa tulos: http://personaldna.com/report.php?k=pxqjstjVxPRLYKb-HO-DAECD-dc63&u=ab2ab915f15a

Varsinkin toi creator-osuus pitää hyvin paikkansa. Toista osuutta en täysin allekirjoittaisi. Oon kyllä herkkä muiden tuntemuksille jne, mutta ei ole pelkoa, että itseni unohtaisin muista huolehtiessani. :D En myöskään ole mikään riitojen sovittelija; minähän riitelen mukana ja yleensä aika kiivaasti. :P

No juu, tuskinpa on olemassakaan testiä, jolla niinkin monimutkaista systeemiä kuin persoonallisuus voisi sinällään mitata.

Beessä mennään. Banaani, biljardi, baarit, biisit... Ei, vaan:

B = Blogi!

Tätä on tullut rustattua kohta jo puolentoista vuoden ajan. Syitä julkisen päiväkirjan pitoon on joitakin. Blogin avulla tottumus kirjoittamiseen säilyy niinäkin aikoina, jolloin ei tee niin aktiivisesti lehtihommia. Lisäksi tämä on oiva tie purkaa ajatuksiaan sekä saada samalla asioihin kommenttien muodossa muitakin näkökulmia.

Eipä tämä mulle mikään henkireikä ole ja ilmankin tulisin hyvin toimeen, mutta koska kirjoittaminen on kivaa, on sitä hauska harjoittaa tässäkin muodossa. Tallentuuhan tässä samalla itsellenikin muistoksi eri aikojen ajatelmia, sillä omaa "pöytälaatikkopäiväkirjaa" olen sangen huono pitämään. Kaiketi lehtityö on synnyttänyt julkisen kirjoittamisen paheen; vaikka lähinnä itselleni kirjoitankin, on pakko myöntää, että on ihan kiva, kun joku muukin näitä joskus lukee. :)

Kun kerran muutkin, niin ehkäpä minäkin. Olen siis törkeä matkija, ja aakkostan elämäni. Eh, se oli liikaa sanottu. En aakkosta elämääni, mutta joitakin keskeisiä juttuja siitä. Tästä lähtee:

A = ahdistus

Olen joskus pohtinut mielenterveysongelmia ja sitä, minkä tyyppisille ihmisille niitä tulee. Uskon että ihan jokainen voi sairastua henkisesti, onhan ihminen tunnetusti psykofyysinen kokonaisuus, mutta varmasti myös ihmisen peruspersoona vaikuttaa siihen, millaisia nuo ongelmat ovat. Eli siis uskon, että periytyvyyden lisäksi ihmiset ovat persoonistaan riippuen taipuvaisia sairastumaan henkisesti eri tavoin. Yhden persoonallisuus voi taipua herkimmin masennukseen, toisen maanis-depressiivisyyteen, kolmannen ahdistushäiriöön. Jos minä sairastuisin henkisesti, kuuluisin taatusti viimeiseksi mainittuun ryhmään.

Tietynlainen taipuvaisuus ahdistukseen on ollut aina läsnä elämässäni. Muistan, että jo joskus kymmenvuotiaana ahdisti, vaikken tuota tunnetta silloin osannutkaan käsitellä senkään vertaa mitä nykyisin. Muistan, että ahdistus ajoi ulos juoksemaan. Sen se tekee yhä. Vieläkään ahdistuksella ei ole varsinaista muotoa, tarkkoja ääriviivoja. Se vain on epämääräinen tunnetila, jonka tietyt tilanteen laukaisevat herkimmin, mutta joka voi syntyä lähes itsestäänkin. Usein ahdistukseeni liittyy kaipuu ja tarve päästä pois, jonnekin kauas. Ja usein ahdistusta ruokkivat erinäiset pakot, vaatimukset ja rutiinit. Ne voivat olla suurempia tai sitten ihan pieniäkin, muiden silmissä mitättömiä. Hullua, mutta en ole esimerkiksi juuri koskaan voinut harrastaa mitään, mikä on vaatinut tiettyyn paikkaan menemisen tiettynä ajankohtana. Aina on alkanut ahdistaa, ennemmin tai myöhemmin, mutta useimmiten ennemmin. En jotensakin kestä sitä, että pitäisi tehdä jotakin johonkin aikaan. Aivan kuin se muka verottaisi itsemääräämisoikeuttani tai vapauttani, hah. Mutta sellaiseen illuusioon se kai liitty.
Myöskin toiset ihmiset aiheuttavat usein ahdistusta - eivät siis vieraat, vaan tutut. Parisuhteissakin olen usein ollut ahdistunut, sinänsä aivan syyttä. Vaatimukset, velvollisuudet ja lupaukset painostavat.

En oikein tiedä, mistä tämä ilmiö johtuu. Toisaalta en usko, että syyn selvittäminen - sikäli että se olisi mahdollistakaan - edes auttaisi mitään. Asia on aina ollut läsnä, vuosikausia, joten kenties se vain on jokin sisälleni ohjelmoitu selittämätön seikka. Ja kyllähän sen kanssa elää voi. Joskus vain tuntuu, että se jollain tavalla erottaa mut muista ihmisistä; sitä kun ei juuri ymmärretä. Miten voitaisiinkaan, kun en ymmärrä itsekään. Sen vähän olen oppinut, että ahdistus on jollain tapaa sidoksissa levottomuuteen, joka myös on ikuinen tunnetila allekirjoittaneella.

Niin, jos minä joskus sekoan (vielä pahemmin kuin mitä tähän asti on päässyt käymään), on diagnoosi taatusti ahdistushäiriö. Kerron sen tässä ja nyt, jotta tohtorit säästyvät turhalta vaivalta. ;)

Erilaisiin ihmissuhdekeskusteluihin kirjoittaessani aloin miettiä suhde-elämääni ja sitä, paljonko ylipäätään olen ollut aivan yksin, ilman minkäänlaisia virityksiä suuntaan taikka toiseen. Nopean laskelman kautta saavutettu lopputulos hämmästytti itseänikin: moneen vuoteen en juuri ollenkaan! Toki asiaan vaikuttaa vahvasti pitkä suhteeni ihmiseen, jonka kanssa hengailin lähes neljä ja puoli vuotta. Kuitenkin eron jälkeenkään (joka tapahtui vuosi ja neljä kuukautta sitten) en juurikaan ole ollut ilman erilaisia viritelmiä - ennen kuin nyt siis.

Ensimmäinen varsinainen ja oikea poikaystävä mulla oli lukioiässä. Alettiin seurustella sinä syksynä kun olin 15-vuotias ja erottiin seuraavan kevään lopuilla. Pari viikkoa eron jälkeen törmäsin mieheen, jota ensin epäsäännöllisen säännöllisesti tapailin vuoden verran ja jonka kanssa sitten lyöttäydyin yhteen kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Erosimme vajaa puolitoista vuotta sitten, syyskuussa 2006. Noin viikko eron jälkeen tapasin uuden miehen, jonka kanssa tuli hengailtua kolmisen kuukautta. Ei me seurusteltu, eikä pelissä muutoinkaan ollut kovinkaan paljon ns. henkistä puolta; ennemminkin oli kyse fyysisestä suhteesta. Nähtiin kun nähtiin ja...no, arvaatte varmaan. Jossain vaiheessa koko juttu sitten ikään kuin kuivui kasaan itsestään.

Tuon tapauksen jälkeen ehdin olla yksin pari kuukautta, sitten oli lyhyt juttu taas uuden miehen kanssa. Ei siis pelkkä yhden yön tarina - niitä en edes laske tähän, sillä eipä niissä suhteilusta ole kyse. Tapasin tätä miestä muutaman kerran, kunnes laitoin jutulle stopin, sillä en ollutkaan tarpeeksi kiinnostunut hänestä. Meni reilu kuukausi ja törmäsin taas yhteen mieheen. Hänen kanssaan tuli parin kuukauden ajan viriteltyä ihan suhdettakin, joka sitten kuitenkin päättyi samasta syystä kuin tuo edeltäväkin. Sen jälkeen ei taas mennyt kauaakaan, kun jo tapailin uutta miestä puolentoista kuukauden ajan - ja sitten aika pian vielä yhtä parin kuukauden ajan. Ensimmäinen juttu osoittautui turhan kaverilliseksi, toiseen en sitten kyennytkään pidemmän päälle ihastumaan niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Ennen pitkää alkoi ahdistaa, joten laitoin homman jäihin.

Viimeisimmän viritelmän kariutumisesta on nyt kolme kuukautta, ja sitten teini-iän se todellakin on pisin aika ilman mitään juttuja. Ja siis jutuiksi käsitän nyt seurustelut sekä tapailut, jotka ovat kestäneet paria deittiä kauemmin. Huh - en tajunnutkaan, miten vähän olen ollut ilman mitään sellaista. On jo aikakin viihtyä yksin vähän pidempään...
Mutta miksi erinäisiä virityksiä sitten on ollut noin paljon? Olenko läheisyysriippuvainen, enkö osaa olla yksin? Ei, kyse ei ole ollenkaan siitä. En ole koskaan etsinyt mitään enkä oma-aloitteisesti hakeutunut ihmisten seuraan siinä kuuluisassa mielessä. Asiat vain ovat tapahtuneet. Olen sattuman kautta törmännyt johonkuhun jonka olen havainnut mielenkiintoiseksi tyypiksi, ja tunteen oltua molemminpuoleinen on siitä seurannut eriasteisia tapailuja. Niiden putkiutuminen tällä tavalla toinen toisensa perään on ollut myöskin pelkkää sattumaa. Ja toisaalta, koska useimmat jutuista ovat olleet melko lyhyitä, ei sen suurempaa kiintymystä ole päässyt syntymään ja näin on siis ollut helppo heittää mielestään edellinen tyyppi uuden osuessa kohdalle.

En ole koskaan ajatellut, etten osaisi tai haluaisi olla yksin ja että aina pitäisi olla `joku`. En seurustele enkä tapaile seurustelun tai tapailun itsensä takia, vaan ainoastaan sen kyseisen ihmisen vuoksi. Niitä potentiaalisena pitämiäni ihmisiä nyt vain ehti ilmaantua melkoinen joukko lyhyen ajan sisällä. No, lähitulevaisuus on toisenlainen. Kuten aiemmin kirjoitin, haluan olla yksin nyt. Haluan keskittyä itseeni, ottaa aikaa ja tilaa itselleni, minulle. Tapailut on tapailtu vähäksi aikaa - kolmen kuukauden sapattivapaa suhteilusta tulee venymään vastakin.

Edit: Irtosuhteilua voipi tulla tapahtumaan, satunnaisesti. En ole kova moisten harrastaja, mutta joskus paineiden purkaminen on paikallaan. :P

Nukuin viime yönä kolme tuntia ja risat. Nyt pitää alkaa kirjoittaa, joten edessä on pitkä ilta. Ei auta muu kuin laittaa kahvinkeitin päälle...

Wilmalla on ilmeisesti sama vika kuin viime keväänä - nyt tosin pahempana. Se on ihan apaattinen ja veltto, ei suostu syömään eikä kiinnostu mistään. Ihan selvästi sairas. Saan sen päivystävälle eläinlääkärille vasta aamulla, siellä kun on älytön ruuhka. Saa nähdä, kestääkö se siihen asti. :`(

1. Seurustelin yhä exäni kanssa. Puhuimme lapsesta, jota minä en siis halunnut, mutta jonka exäni olisi ilomielin hommannut. Hän kuitenkin lupasi olla painostamatta asialla. Vähän myöhemmin hän kuitenkin rikkoi lupauksensa ja vaati, että lapsi on hommattava kahden vuoden sisällä. Tuli mieletön riita. Itkin, koska tajusin, etten tunne sitä ihmistä ja että todella elän tyypin kanssa joka toimii noin. Riita kesti ja kesti. Herätessäni itkin yhä.

2. Äitini kuoli. Kaupan pihalla oli sattunut jokin ampumavälikohtaus, jossa oli vahingossa ammuttu myös sivullista, eli äitiäni. Toinen veljeni ei oikein tuntunut välittävän asiasta, joten riitelimme. Olin aika hysteerinen ja itkin vain. Ajattelin isääni ja toista veljeäni ja tajusin, etteivät he koskaan selviäisi asian yli - jos selviäisin minäkään. Itkin jälleen vielä herätessänikin.

Näen paljon unia, todella kummallisiakin, mutta nuo kaksi olivat puistattavan todellisia. Jälkimmäinen yhdistyi tosielämään liiankin konkreettisesti; siinä tämä päivä oli äidin kuolinpäivä. Pystyn nytkin helposti palaamaan unen tunnelmaan ja siihen epätoivoon. Hyi.

Vaikka tiedänhän mä, mistä nuo uivat alitajuntaani. Luin toisen kerran Aikamatkustajan vaimon. Nähdessäni tuon ensimmäisen unen olin kohdassa, jossa kirjan päähenkilöt yrittävät epätoivoisesti hommata lasta. Toisen unen nähdessäni olin juuri päässyt kirjan surulliseen loppuun, ja itkenyt viimeisten kolmen-neljänkymmenen sivun ajan.
Onko pakko olla näin herkkä jos ei haluu?

Hihii. Aika tarkkaan kolme kuukautta pitää vielä matkakuumeilla, sitten pääsee reissuun. Varattiin lennot tänään; lähtö on 13.4. ja paluu 21.4. Luovuttiin parin päivän Lontoon visiitistä kun kaverilla ois vaikeuksia saada enempää vapaata koulustaan. Pitää siis tyytyä kahdeksaan päivään Irlannissa, mutta onhan sekin jo jotain. Aiotaan siis kiertää kyseistä maata ja vierailla mm. Kerryssä, Dinglessä, Corkissa ja monessa muussa paikassa. Dublinissa ei tällä reissulla varmaankaan viivytä kuin päivän verran, mutta eipä sen väliä, se kun on tullut koluttua läpi kahden viime reissun aikana. Nyt on vuorossa muut jänskät paikat, maaseutu jne.

Huhtikuun loppupuolella ei varmaan vituta IHAN niin paljon palata Suomeen kuin viimeksi, kun palasin joulukuun pimeyteen. Tossahan on sitten muutaman päivän jälkeen city-risteily, ja vappukin ihan pian. Toukokuussa voikin alkaa odottaa kesää ja uutta reissua... :)

Tykkään palapelielämästäni. On vähän sitä sun tätä; luentoja tuolla, palavereja siellä ja juttukeikkoja missä milloinkin. Tänäänkin oli aamulla yhden osaston palaveri, yhdeltä toisen osaston keikka ja pian iltaluennot. Kaikessa epäsäännöllisyydessään ja sekavuudessaan tämä sopii levottomalle, kärsimättömälle ja rutiineista ahdistuvalle luonteelleni. Pitää nauttia niin kauan kuin tätä kestää.