Cityparin elämää

Pitäisi kirjoittaa, mutta äiti oli ilkeä ja toi tänne The Illusionist-leffan. Hieman liikaa houkuttaisi siirtää kirjoittaminen huomiselle ja katsella se tänään. Mutta huomenna aivan takuuvarmasti harmittaisi nousta aikaisin kirjoittamaan. Ja koska kyseessä ei ole vuokraleffa, sen voisi ihan hyvin katsoa myöhemminkin. Vaihdoin jo kirjoitushousutkin jalkaan, mutta nyt tuntuu että ne toimisivat myös leffahousuina. Hmph.
Rohkaiskaa mua kirjoittamaan, jooko?

Joskus tuntuu kuin yhden elämän sisällä olisi monta pientä elämää. Niin paljon asiat, tilanteet ja ajatukset muuttuvat. Oman elämäni voisin pilkkoa neljään osaan, joista ensimmäinen, lapsuus, olisi pisin. Se kesti 13 vuotta. Sitten tulisi pienelämä nimeltä syömishäiriö, johon uppouduin kolmeksi-neljäksi vuodeksi. Sen jälkeen alkoi elämä J:n kanssa. Se päättyi lähes puolitoista vuotta sitten, syksyllä 2006. Sen jälkeen olen elänyt tätä nykyistä elämääni, joka on ollut omituinen, mutta kasvattava. Kutsuisin sitä välivaiheeksi ellei koko elämä olisi yhtä välivaihetta.

On muutamiakin tekijöitä, joiden kautta nuo pienelämät voisi määrittää. Voisin laskea sellaiseksi myös ajan, jolloin suhde J:n kanssa oli yhtä taistelua, ajan, jolloin elin läheisen ihmisen menetykselle ja ajan, vielä meneillään olevan, jona lähiomaisen henkisen sairastuminen on ollut läsnä kaikessa. Näin alkuperäisten elämien sisään syntyisi taas uusia pienelämiä.
Pilkotun elämän osasten yhteinen tekijä on jokin iso, kokonaisvaltainen asia, joka on heijastunut kaikkeen olemiseen.

Miksi mietin tätä? En tiedä; usein vain tuntuu, kuin itsekin olisi itselleen vieras, kuin se tyttö en olisi ollut minä. Toki ihminen muuttuu alati, mutta on asioita, jotka silti näyttävät liian kaukaisilta ja vierailta. Koen olevani nyt erilainen sitenkin, että tuntisin nykyisen itseni tulevaisuudessa. Silti voi olla, että nykyisyys tuntuu myöhemmin taas vain yhdeltä menneeltä elämältä. Se on kummallista enkä tiedä, olenko siitä surullinen vai iloinen.

Olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta miehen kanssa asumisessa oli se hyvä puoli, että joku muu pilkkoi sipulit. Mun silmät ei kestä sitä. *tekoitkee*

Tähän voisi keksiä jotain mairittelevampaakin, mutta en viitsi teeskennellä olevani parempi ihminen kuin olenkaan.

L = laiskuus

Minä olen laiska ihminen. Tosi laiska. Mutta toki vain niissä asioissa, joihin en tunne suoranaista intohimoa tai muuta suurempaa halua. Niitä kuitenkin on aika paljon: siivoaminen, ruuanlaitto, laskujen maksu, erinäisten asioiden hoitaminen, kuten käynti pankissa/verotoimistossa/postissa tai muussa vastaavassa. Ja mooonessa muussakin hommassa. En vain saa aikaiseksi, en sitten millään. Kotini voi olla kuin alkuräjähdyksen jäljiltä ihan miten kauan vain - yleensä siihen asti, että joku tulee kylään ja on pakko siivota. Muitakin juoksevia asioita vetkutan ja vetkutan siihen viimeiseen mahdolliseen päivään asti, ja yleensä sen ylikin. Siksipä minun kohdallani niitä voikin kutsua `juokseviksi` vain tukevalla sarkasmilla höystettynä.

Itse asiassa huijasin vähän, kun sanoin että laiskuuteni koskee vain asioita, joihin en tunne sen suurempaa intoa. Usein nimittäin niitä muitakin asioita viivytän viime hetkeen asti. Ero onkin siinä, että ne kuitenkin saan hoidettua. Lehtijuttujen kirjoittamista vetkutan usein deadlineen asti, mutten sentään sen yli. Samoin muun muassa reissulle lähtiessäni tavaroiden pakkaamista, lenkille lähtemistä, työhakemusten lähettämistä ja monesti myös tutuille soittamista. Nämä eivät missään määrin ole epämieluisia asioita, mutta luonteelleni olisi kai turhan epäominaista toimia hyvissä ajoin. En vain osaa sitä. "Älä tee tänään sitä, minkä voit tehdä huomennakin" sopii minuun kuin tiskivuori keittiööni.

Joskus mietin, kuinka paljon säästäisin vuodessa rahaa jos jaksaisin maksaa laskut ajallaan ja palauttaa lainakirjat ajoissa. Ja kuinka paljon säästyisi myös vaivaa, kun en joutuisi selittelemään eri tahoille, miksi olen aina myöhässä tiettyjen asioiden kanssa.

Edit: Se tais olla _nasty_ joka kerran laiskuudesta puhuttaessa totesi, ettei olisi uskonut musta tällaista kun oli kuulemma aiemmin saanut musta "tosi skarpin kuvan". No, hyvä että onnistun edes välittämään sellasta kuvaa vaikka totuus onkin ihan toinen. x)

K = kirjoittaminen

Ei varmaan tarvitse kovin pitkästi perustella? Sanotaan nyt kuitenkin, että lapsesta asti tämä ilmaisutapa on ollut hyvin lähellä sydäntäni, ellei jopa suorastaan kiinni siinä. Koulussa rakastin äidinkieltä ainekirjoituksen takia, ja kirjoitin paljon myös vapaa-aikana sinne kuuluisaan pöytälaatikkoon. Eka hiukan julkisempi kirjoitusrupeama oli kahdeksannella luokalla, kun osallistuin Karjala-aiheeseen kirjoituskilpailuun, ja myös voitin sen. :) Pari vuotta myöhemmin pääsin toimittamaan Turun Sanomien nuorten sivuja, ja siitä tämä lehtiura lähti. Toimittajaksi olen halunnut niin kauan kuin muistan, mutta on kirjoittaminen toki paljon muutakin. Vaikea - ellei mahdoton - olisi kuvitella itselleni ammattia, joka olisi pääpiirteissään jotain muuta kuin kirjoittamista.

Olen hyvin verbaalinen ihminen, ja kuten profiilissanikin kerron, sanat ovat hyvin, hyvin merkityksellisiä minulle. Luen paljon, puhun paljon, kirjoitan paljon. En osaa piirtää, maalata, neuloa, kutoa, enkä tehdä muutakaan taidetta käsilläni, mutta kirjoittamalla saan luovan puoleni esiin. Sillä luovaahan se on, ja siten kai myös minä jossain mielessä olen luova, vaikka eilisessä blogimerkinnässäni epätoivoissani muuta epäilinkin. :)

En tulisi toimeen ilman kirjoittamista. On ihan hirveän hyvä tunne, kun saa muodostettua sanoista jotakin sujuvaa, kuvaavaa ja kaunista. Aion vielä kirjoittaa sen kirjan.

En koskaan ehdi kirjoittaa. Väärin. Ehtisin kirjoittaa, mutten koskaan saa viritettyä itseäni kirjoitusmielentilaan. Päivässä on hetkiä, useitakin, jolloin ajattelen: "Nyt tiedän, mitä kirjoitan, mistä kirjoitan." Mutta kun päivä on valunut iltaan, en vain pysty enää. Vaikka tietäisinkin, mitä ja mistä kirjoittaisin, se ei vain tule ulos. Istun koneen ääreen, avaan kirjoitusohjelman - ja tuijotan tyhjää. Päässä on ajatus, mutta sen siirtäminen ruudulle tuntuu ylivoimaisen vaikealta ja raskaalta. Niinpä päätän odottaa otollisempaa hetkeä ja siirryn tekemään jotain muuta. Joskus suorastaan odotan, että pääsisin kotiin kirjoittamaan. Unelmoin useasta kupista kahvia, rauhasta, pääni sisälle menemisestä ja sen sisällön osittaisesta muuttamisesta lauseiksi. Enkä siltikään lopulta saa kaivettua mielestäni sanaakaan.

Olen miettinyt, johtuuko tämä siitä, mitä teen. Kirjoitanko töiden puolesta liikaa, jotta jaksaisin sitä enää vapaa-aikana? En tiedä. Näin toki voisi olla, mutta toisaalta, lehtijuttujen kirjoittaminen on niin eri asia. Sitten mietin, onko se niin eri asia, että riittää tappamaan luovuuteni. Etten enää osaa ajatella kuin faktuaalisesti ja etten enää osaa kirjoittaa muuta kuin asiatekstiä. Jostain syystä en usko tähänkään. Kolmas miete: Mitä jos en vain osaa? Ehken ole tarpeeksi luova. Tämä ajatus kauhistuttaa. Haluan kirjoittaa. En halua luopua luovan kirjoittamisen ajatuksesta. Olen aina haaveillut kirjoittavani kirjan, ja alkuun toki riittäisi paljon vähempikin. Mutta miksen voi tehdä sitä? Sillä siltä se usein tuntuu, etten vain voi.

Tuntuu ihan hienolta, että tällä hetkellä elätän itseni pääosin kirjoittamisella, mutta joskus sanoille tahtoisi antaa jotain merkitystäkin.

Jiille voisi olla moniakin vaihtoehtoja, mutta:

J = juokseminen

Mulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Aloitin sen about 13-vuotiaana, ja sen jälkeen se on ollut läsnä elämässäni enemmän tai vähemmän. Joskus inhoan sitä yli kaiken, tekisin mieluummin mitä tahansa muuta kuin lähtisin lenkille, ja joskus on kausia, jolloin teenkin. Kuitenkin useimmiten se on kuin terapiaa, tapa tyhjentää pää, hälventää ahdistusta, olla vapaa mietteistä ja kaikesta. Missään muualla ja millään muulla tavalla en saa mieltäni yhtä tyhjäksi kuin juostessani. Lenkillä olen vain minä ja tie. En yleensä juurikaan huomioi muita liikkeellä olevia, en kuuntele ääniä enkä tunne kuin jalkani ja hengitykseni rytmin. Paras aika juosta on myöhään illalla, kun saan konkreettisestikin olla yksin. Ja paras olotila juosta on joko ahdistus tai suuttumus, jotka siis voi juosta pois. Olen monta kertaa lähtenyt lenkille vihoissani jollekulle, ja palattuani olen hädin tuskin muistanut, mistä alunperin kiivastuin.

Askelvika vain on ongelma. Tuetut kengät kyllä korjaavat ylipronaatiota, mutteivät tarpeeksi. Taitaa olla edessä reissu askelklinikalle, jossa tekevät mulle ihan mittatilauspohjalliset. Itse asiassa mulla on jo lähetekin sinne. Toinen vaiva on tuo nilkka löysine nivelineen. Se kipeytyy välillä juostessa tai sen jälkeen, ja ortopedin mukaan saattaa olla leikkaus edessä jossain vaiheessa. No, pääasia kuitenkin, ettei juoksemista tarvitse lopettaa.

Maratonin vielä juoksen. Saa kyllä nähdä, koska - se riippuu nilkasta.

Ii ei ole Irlanti eikä edes Italia, vaikka kummastakin paljon tykkäänkin.

I = itsenäisyys

Olen hyvin itsenäinen, joskus ehkä liiankin. Ja itsenäisyys merkitsee mulle paljon, joskus ehkä liikaakin. En ole ollut tällainen aina, tietenkään, enkä edes ihan hirveän montaa vuotta. Lähimenneisyydessä tapahtunut henkinen kypsyminen kuitenkin teki musta itsenäisemmän kuin mitä ehkä edes odotin. Olen todella herkkä sille, millä tavalla joku muu käsittelee elämääni. Kavahdan kaikkea, minkä koen liialliseksi asioihini puuttumiseksi, oli se hyväntahtoista tai ei. Ja koen niin melkoisen herkästi.

Asioissa on usein kaksi puolta, ja niin on tässäkin. Aina ei ole hyväksi olla niin itsenäinen. Toisinaan kuitenkin se on parasta, mitä voi olla. Elämässäni on ollut asioita - isoja asioita, isoja ratkaisuja - joiden jälkeen moni on tullut sanomaan, etteivät itse ehkä olisi uskaltaneet tehdä kuten minä tein, päättää kuten minä päätin. Että olen ollut rohkea, kun olen toiminut vain ja ainoastaan sen perusteella, miltä on tuntunut, kuuntelematta lukuisia neuvoja olla tekemättä niin tai ainakin harkitsemaan tarkoin. Silti joskus voisi olla järkevää toimia vähän vähemmän itse ja yksin. Lopputulosta se tuskin muuttaisi, mutta prosessi saattaisi olla armollisempi minuakin kohtaan. No, harvemmin olen järkevä.

Tästä voisi kirjoittaa paljon enemmänkin, mutten nyt millään jaksa.

Kävin tänään lemmikkiliikkeessä ostamassa vähän tarvikkeita noille mussukoille. Siellä oli myytävänä kani, säälittävä kani, luultavasti melko häiriintynyt kani. Sillä oli kyllä suht` tilava koppi, mutta ei juurikaan virikkeitä. Huomio kiinnittyi tuon pupun käytökseen; se loikki edestakaisin siinä kopissaan. Se oli kaikkea muuta kuin normaalia loikkimista - kani loikki päästä päähän sitä kopperoa, tyyliin: oikealle, käännös, vasemmalle, käännös, oikealle, käännös jne jne. Se ei lopettanut ollenkaan. Ja touhu näytti jokseenkin pakkomielteiseltä, häiriintyneeltä, kuten jo sanoinkin. Tuli sellainen vaikutelma, että se on joutunut oleilemaan kopperossaan jo pidempään, eikä oleilulle näy loppua. Sitäpatsi jos se tuolla tavalla käyttäytyy, ei se kotia löydäkään, mikä taas tarkoittaa lisähäiriintymistä. Kukapa ei sekoaisi lasikopissa oleiluun yksin, siten että vain tuijottamaan tulevat ihmiset vaihtuvat. Säälitti, todellakin. Eikä tähän nyt tarvitse mussuttaa mitään lukuisten ihmisten ja eläinten paljon hirveämmistä kohtaloista - tiedetään! Tuossa otuksessa nyt vain ahdistuneisuus jotenkin konkretisoitui.

Joopa joo. Lähden nyt työkeikalle improvisaatioteatteria seuraamaan.

Ilman esipuheita:

H = herkkyys

Olen herkkä ihminen, hyvässä ja pahassa. Olen herkkä nauramaan, itkemään, ilahtumaan, ärsyyntymään, ahdistumaan, kiivastumaan, innostumaan, liikuttumaan...(lista jatkuu)
Olen myös herkkä aistimaan toisten ihmisten mielialoja, herkkä muuttamaan omiani, herkkä visuaalisille ja muillekin ärsykkeille, herkkä kritiikille, sekä monen monituiselle muulle asialle.

Toisinaan herkkyys on hyvä piirre, ja useimmiten olen ihan tyytyväinen tällaisena kuin olen. Joskus kuitenkin toivoisin olevani vähän "kovempi". Välillä on hankalaa, kun joutuu niin herkästi eri tunnetilojen valtaan, ja kun hallitsee huonosti itsensä kovettamisen; tunteesta on vaikea päästä ulos tahtomalla. Toisaalta ei vaadita kovinkaan suurta tekijää, kun tunne jo vaihtuu toiseen. Tunteilla onkin melko suuri rooli tekemisissäni; vaikka toki käytän järkeänikin (ainakin joskus), teen paljon asioita puhtaasti sen pohjalta, miltä tuntuu. On tosi vaikea pakottaa itseään jos tuntuu vähänkin väärältä, ja toisaalta on hankala jättää tekemättä päinvastaisessa olotilassa. Ja tämä koskee muitakin kuin niitä elämää suurempia asioita, joskus ihan pikkujuttujakin.

Olen mieluusti herkkä hymyilemään, iloitsemaan ja innostumaan, mutta näiden vastakohdat, itkemisen, tulistumisen ja ahdistumisen, puolestaan voisin ottaa luokseni vähän harvemmin. Läheistenkin kannalta olisi helpompaa, kun en kiihtyisi niin herkästi nollasta sataan. Toisaalta kyllä lepynkin nopeasti. Myös suurempi kynnys ahdistumiseen helpottaisi omaa ja läheisteni elämää, mutta siitä onkin jo kokonaan oma merkintänsä a:ssa.

Joku on joskus nähnyt proosallisen herkkyyteni hankalana oikukkuutena. En tunnusta! :P