Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.
Miksi pitää olla näin surullinen olo? Ahdistus muuttui surumielisyydeksi, joka on tasaisempi, muttei välttämättä parempi olotila. Pari päivää on jo itkettänyt ajoittain, mutten kykene itkemään kunnolla, vaikka yleensä se ei ole tuottanut vaikeuksia. Muutaman kyynelen saan kerrallaan aikaiseksi, muttei se helpota.
Toivottavasti. Heräsin aamulla hyvän ystäväni soittoon, ja itse asiassa hyvä että heräsin; muutoin olisin nukkunut liian pitkään. Oli kiva jutella ja tulin heti hyvälle tuulelle. Soitto sai miettimään, että tyhjältä tuntuva talvi ei ehkä olekaan niin kovin tyhjä - onhan tässä kuitenkin edessä kaikenlaista.
Ensi viikolla alkaa sosiologian suomalainen yhteiskunta -kurssi, seuraavalla viikolla puolestaan englannin kielen tekstinymmärtäminen. Ensi viikolla aion myös hommata pääsykoekirjan ja hoitaa pari lehtijuttua pois alta. Tiedossa on lisäksi toimituspalaveri ja uusien aiheiden ideointia. Näyttää vähän siltä, että tammikuu hurahtaa ohi ennen kuin huomaankaan. Helmikuun kun hoitaa samalla vauhdilla, alkaakin - ainakin kalenterin mukaan - kevät. Ja sitten on tiedossa taas uusi reissu, joko maalis- tai huhtikuussa. Jonka jälkeen voikin alkaa odottaa kesää.
Tuskin siis olen karkaamassa pidemmäksi aikaa muille maille vierahille vielä tänä keväänä. Missään nimessä en tuota ajatelmaa ole kuitenkaan hylännyt. Jos en pääse opiskelemaan, on hyvinkin mahdollista että lähden joksikin aikaa pois. Jos taas pääsen - no, sen näkee sitten. Lähitulevaisuudessa, tarkoittaen lähivuosia, aion sen kuitenkin toteuttaa. Tuntuu vain että täytyy. Ja että haluan.
Tänä viikonloppuna ajattelin vain olla. Tänään olisi tiedossa tutun tupari- ja synttäripirskeet, mutta jätän ne väliin. Menohalut ovat nollassa joulukuun juhlimisten jälkeen, ja rahaakin tosiaan on hyvä säästää tulevia matkoja silmällä pitäen. Aion siivota, käydä lenkillä, ideoida juttuaiheita, lukea. Illaksi yritän keksiä jotain kivaa tekemistä, ja huomisilta vierähtääkin kaverin kanssa. Meinataan syödä jotain terveellistä hyvää ja varata kevään matkan lennot. Sitten onkin jotain konkreettista mitä odottaa.
Menin kahdelta sänkyyn nukkuma-aikein. Puoli neljän maissa oli pakko luovuttaa - en taaskaan kyennyt nukkumaan. Yöt ovat parasta aikaa, mutta kyllä mä silti voisin välillä elää normaalin ihmisen tavoin. Minkäs ikuinen uniongelmainen kuitenkaan luonnolleen mahtaa.
Yöt antavat - joskus ikävästi - aikaa miettiä. Sitä mä olenkin harrastanut liikaakin niin tänään kuin eilenkin. Olen miettinyt elämääni, tunnustellut tätä yhä jatkuvaa ahdistusta ja yrittänyt selvittää, mistä se oikein johtuu, ja mitä ihmettä oikein haluan. Väärinkäsitysten välttämiseksi; mä kyllä tiedän mitä haluan ammatillisesti ja ihmissuhteellisesti, mutta on vähän hukassa se, miten lähitulevaisuudessa tahdon elää. Musta nyt vain tuntuu kovasti siltä, että olen lopen kyllästynyt kaikkeen nykyiseen. En työhöni, enkä tietenkään lähipiiriini, mutta siihen, millaisia päivät ovat, millaiselta elämä tuntuu.
Joku saattaa nyt ajatella tämän kaiken johtuvan vain siitä, etten hyvin vauhdikkaan joulukuun jälkeen osaa palata arkeen. No, väärässäpä on. Toki sekin aiheuttaa omat ongelmansa, mutta kyllä mä olen pohdiskellut näitä asioita aikaisemminkin. En vain ole tyytyväinen. Ajatuskin edessä aukeavasta tyhjästä talvesta ja keväästä ahdistaa. Ajatuskin nykyisen tilanteen jatkumisesta ahdistaa. Sinänsä tilanteessani ei kai ole suurempaa vikaa; teen friikkuna lehtijuttuja, luen avoimessa sosiologiaa ja kohta pitäisi alkaa valmistautua pääsykokeeseen. Kyse ei siis niinkään ole konkreettisesta tyhjyydestä, vaan henkisen puolen tyhjiöstä. Haluaisin kovasti jotakin muuta.
Hyvin epämääräiseltä kuulostaa - tiedän. Eniten mä ehkä tahtoisin nähdä jotakin muuta kuin nämä samat vanhat ympyrät. Olisi ihan mielenkiintoista toimia pari ystäväni tavoin ja häipyä maasta, vaikka sitten hanttihommiin ulkomaille. Kokeilemaan. Eikä sen edes tarvitsisi olla pelkkää hanttihommailua, sillä tiedän, että kirjoittaa saisin mistä päin maailmaa - tai Eurooppaa - tahansa. Vaatisihan sellainen tempaus paljon järjestelyä ja järkeilyä, mutta ovat sen monet muutkin tehneet. Ja tuntemilleni ihmisille ratkaisu on ollut paitsi siihen tilanteeseen sopiva, myös vapauttava ja selkiinnyttävä.
Jokainen saa muodostaa asioista omat mielipiteensä, mutta "sä olet niin nuori vielä, että sä kyllä ehdit myöhemminkin" -tyyliset jutut aion sivuuttaa suoralta kädeltä. Onhan se totta, mutta eikö lopulta pitäisi toimia omien tuntemustensa pohjalta, eikä ikäkysymysten? Jos juuri nyt tuntuu pahalta olla täällä, jos juuri nyt ahdistaa, jos juuri nyt se jokin muu kiehtoo, mitä silloin auttaa odottaa? En mä sano että tältä istumalta mihinkään olisin lähdössä, ja ehkä lähdenkin vasta paljon myöhemmin, mutta ne päätökset teen sen mukaan, mikä harkinnan myötä tuntuu hyvältä ja oikealta. En siksi, että "pitäisi" tehdä niin tai näin tai että aikaa on myöhemminkin.
Kulunut sanonta, mutta elämä on tässä ja nyt. Ja elämä on pisimmilläänkin lopulta melko lyhyt. En ymmärrä ihmisiä, jotka elävät odotusten, oletusten, normien ja tottumusten mukaan. Se on hukkaan heitettyä aikaa. Toki muut on hyvä ottaa huomioon, mutta pääasiassa jokainen on vastuussa itsestään ja omasta onnestaan. Olen kailottanut avoliiton katkomista harkinneille ystävilleni, alanvaihdosta pohtineelle tuttavalleni ja monelle muulle ihmiselle, että aina on tehtävä niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei onnea kukaan toinenkaan voi meille rakentaa. Monesti sitä haluaisi jotain, mutta ajatus "en mä voi tehdä niin" jollain tapaa estää toimimasta. Pitäisi kuitenkin kysyä itseltään, että miksi ei? Lähes kaiken toteuttaminen on mahdollista, jos halua ja rohkeutta löytyy riittävästi. Toki tuo voi kuulostaa naiivilta, ja toki siihen voi vastata toteamalla, että se on helpommin sanottu kuin tehty. Enkä kielläkään sitä, mutta vaikea ei ole yhtä kuin mahdoton.
Eräs ystäväni totesi tänään erään häntä itseään koskevan asian tiimoilta, että haikailu on typerää ajanhukkaa, mutta vielä typerämpää on olla tekemättä asioiden hyväksi mitään. Että soittamisen sijaan istut käsi puhelimella haikaillen jotain, mitä pidät saavuttamattomana. Carpe diem ei välttämättä ole ihan turha sanonta.
Kävin äsken kaupassa. Paluumatkalla törmäsin pariin pikkupoikaan, jotka ohi kulkiessani huutelivat: "Tota tyttöä panettaa!"
Näkyykö se niin kauas? :O
Tuntuu vähän siltä, että citypersoonani (etenkin keskustelukirjoitukseni) herättää lievää tahi voimakkaampaa ärsyyntymistä parissa (ehkä useammassakin?) kanssacityläisessä. Ja minä kun luulin olevani muiden silmissä hajuton ja mauton. No siis mauttomia toki kirjoittelen, mutta en taidakaan olla neutraali kaikkien kaveri, kuten joku allekirjoittanutta tässä hiljattain kuvaili. Itse tosin en sellaisia kuvitelmia ole koskaan elätellytkään...
Nyt mä vihdoinkin tiedän suunnilleen, millaisen tatuoinnin otan. Kauan sen kypsyttely kestikin; oisinkohan ollut 17-vuotias kun päätin merkitä itseni. :) Paikkakin on jo miltei selviö, vähän pitää vielä pohtia. Hyvissä ajoin ennen kesää sen kuitenkin otan jotta se ehtii parantua rantakeleihin mennessä.
Enhän mä tosiaan kohta enää näe tän otsatukan alta. Mutta kasvakoon, prkl.
"Sinä tiedät matalista asioista enemmän
Minä vedän suuret linjat - ainakin mä luulen niin
Minä saatan ajatella itsenikin tainnoksiin..."
Noin laulaa Samuli Putro Zen Cafen biisissä `Jättiläinen`. Tuo on aina liipannut läheltä, tuntunut omalta. Yhdessäkin parisuhteessa olin juuri se jättiläinen kun taas toinen oli "matalien asioiden tietäjä". Se kai oli lopulta osasyy eroon. Oltiin liian erilaisia, mentaalisesti. Eri aaltopituuksilla eikä oikein ymmärretty toisiamme. Mulle kun on hirmu tärkeää se, että koen tulevani ymmärretyksi, ajatus- ja tunnetasolla. Tietenkään en odota mitään absoluuttista ymmärrystä sillä en edes itse pysty läheskään aina ymmärtämään itseäni, mutta jos ajatelmat ja tunnetilat huitelevat aivan eri sfääreissä, on se epätyydyttävää.
En nyt toki tahdo sanoa että minunlaiseni sisin olisi jotenkin "oikeampi" tai parempi kuin se, mitä esim. exälläni oli. Yhtä paljon mua tuolloin häiritsi se, etten myöskään päässyt sisälle hänen maailmaansa. Kumpikaan ei ollut toista parempi tai huonompi; oltiin vain keskenämme turhan erilaiset. Mä olen aina sanonut, että mieltymykset, harrastukset ynnä muut "pinnalliset" asiat voivat poiketa toisistaan miten paljon tahansa, mutta aaltopituuden tulisi olla suunnilleen sama. Toisen kokemusmaailmaan ei toki voi koskaan päästä sisälle, mutta niiden maailmojen tulisi sivuta toisiaan edes jossain määrin. Näin ainakin itselläni.
Itse asiassa en ole vielä milloinkaan tavannut romanttisessa mielessä miestä, joka olisi tuossa mielessä ollut oikeanlainen. Tai ehkä olen tavannut ohimennen ihmisen jonka kanssa tuollaisen yhteisen tason olisi voinut löytää, mutta syystä tai toisesta ei sitten olla saatu mahdollisuutta tutustua paremmin. Enkä usko tavoittelevani mahdotonta, sillä onhan mulla sellainen yhteisymmärrys joidenkin muiden ihmisten kanssa, kuten parin ystäväni, myös miespuolisen.
Tästä päästäänkin siihen, miten joskus tuntuu mahdottomalta ikinä törmätä kehenkään, jonka kanssa tahtoisi jakaa elämänsä. Tuo aaltopituus on tietysti suurin juttu, mutta on siitä niin paljon muutakin, jonka on natsattava. Myös fyysisyys, kemia ja keskinäinen vetovoima ovat mulle todella isoja juttuja enkä oikein voi kuvitella pidempää suhdetta ihmisen kanssa, jota kohtaan en tunne niin. Tässä kun ottaa huomioon sen, etten ole elämässäni tavannut kuin pari miestä, joiden kanssa on ollut hurjasti kemiaa, alkaa tosiaan tuntua hyvin epätodennäköiseltä löytää sopiva yhdistelmä samaa aaltopituutta ja vielä vetovoimaakin. :)
No, älkäähän käsittäkö tätä niin että olisin millään muotoa epätoivoinen tai että edes etsisin mitään tai ketään. Kunhan pohdiskelen tulevan varalle. Mun on nyt hyvä olla yksin ja on oikeastaan aika vaikea kuvitella parisuhdetta - en vain taida olla valmis sellaiseen vähään aikaan. On tämä itsetuntemusprosessi vielä pahasti kesken nimittäin. On näitä silti kiva ja hyvä aina joskus ajatella, sillä juuri ajattelun kautta olen oppinut senkin, mitä oikeastaan edes suhteelta haluaisin. Toki siihen on vaadittu - ja vaaditaan yhä - yritystä ja erehdystä, mutta varmasti mietteilläkin on suuri merkitys asiassa.
Ihastuminen on silti kivaa. Ja haikailu sydäntä särkevää. Milloinkohan se oikein loppuu...?
No voi kökkö. Nyt tuli houkutus lähteä Riikaan tai Bremeniin vielä ennen keväistä Irkkujen matkaa. Erehdyin katsomaan Ryanairin lentoja sekä hostelleja ja havaitsin, että esimerkiksi Riikasta saisi muutamaksi yöksi majoituksen kahden hengen huoneesta SEKÄ lennot sadalla eurolla! Lääh...
Kaipaisin jotain pientä tai isompaakin piristystä elämääni. Kaikki tuntuu niin harmaalta ja tylsältä. Olo on tyhjä ja ahdistunutkin edelleen. Sunnuntaina menen kavereiden kanssa Helsinkiin pariksi illaksi, ja vaikka se toki nostaa mielialaa, tiedän jo nyt että tuon reissun jälkeen olotila palautuu tällaiseksi. Ja sitten on edessä loputon (kevät)talvi. Toivon todella että kaveri suostuu lähtemään reissuun jo maaliskuussa - en millään jaksaisi masennella Suomessa yhtään pidempään...
