Cityparin elämää

Joulurauhan julistus, lahjojen paketointi, joulukuusi, glögi, joululaulut radiosta, äidin auttaminen ruokien viimeistelyssä... Miksei silti oikein tunnu joululta? Aina ennen on tuntunut enemmän. Enpä tiedä, kai mua taitaa vieläkin ahdistaa jonkin verran. Edelleen harmittaa olla Suomessa, ja jotenkin epämääräisesti surettaa. Surettaa olla täällä, surettaa tämä typerä haikailu, surettaa perheenjäsenen puolesta ja surettaa myös se mistä aiemmassa merkinnässäni kerroin. Vaikea määritellä tätä tunnetilaa, kun en oikein itsekään tiedä, mikä kaikki tähän vaikuttaa. Tuntuu vähän hajanaiselta.

No. Tunnin päästä tulee Dublinin veli vaimoineen, tai siis tulivathan he Suomeen jo eilen, mutta nyt siis saapuvat joulunviettoon tänne vanhemmille. Myös mamma tulee ja sitten syödään sekä juodaan. Myöhemmin jaetaan lahjat, ehkä pelataan jotain ja maistellaan lisää viiniä sekä glögiä. Ehkä se fiiliskin sitten kohenee. Toivottavasti muilla on parempi mieli. Toivotan kivaa ja lämmintä joulua kaikille tärkeille.

En mä halua jeesustella, kysellä tyhmiä, en päivitellä enkä juoruilla. Silti: Miks maailma on tällainen? Tiedän hyvin että pahempaakin tapahtuu koko ajan, mutta olisin ollut iloinen jos en olisi kuullut sitä uutista jonka tänään kuulin. Veljen kaveri tappoi itsensä tänä viikonloppuna. Se juoksi rekan alle - muuta en viitsi tässä sanoa. Tiesin itsekin kyseisen ihmisen, vaikken läheinen ollutkaan. Tiesin myös hänen perheensä ja lapsena olin hyvää pataa hänen siskonsa kanssa. Veli puolestaan oli sitä näiden molempien sisarusten kanssa ihan näihin päiviin asti. Viimeksi oli nähnyt kyseisen ihmisen viikko sitten.

Tuntuu kummalta ajatella, ettei häntä enää ole olemassa. Ja tuntuu pahalta ajatella hänen perhettään, heidän jouluaan, jota ei nyt sitten tullutkaan. Veljenkin puolesta tuntuu pahalta. Itkin kun kuulin uutisen, vaikken tosiaan itse sen ihmisen kanssa näinä päivinä kaveerannutkaan. Olen kuitenkin tiennyt hänet alle kouluikäisestä asti, ja meillä kotonakin hän kävi usein kun kerran veljeni kavereihin kuului. Ja vaikka tämä nyt sitten ehkä onkin aika itsekästä, tuli hirveä olo myös oman perheeni puolesta. Tarkoitan pelkoa. Pelkoa siitä, että jotain vastaavaa sattuu myös omalle kohdallemme. Se kun ei ole ihan tuulesta temmattu ajatus.

Jotenkin vain tuntuu siltä, että tuo liippasi kovin läheltä. Asetelma on niin tuttu, liiankin. Jotkut tietävät mistä puhun.

Tulin autolla kotiin. Pysäköin, nousin autosta ja ehdin ottaa pari askelta kotitalolleni päin, kun havaitsin ison mustan koiran mulkoilevan allekirjoittanutta naapurin portilta. Samalla havaitsin portin olevan auki ja koiran vapaana. Sitten havaitsin toisen koiran ja sitten kolmannen. Ne eivät vaikuttaneet järin ystävällisiltä, joten olin aika nopsaan takaisin autossa. Siellä ne sitten juoksentelivat autoni ympärillä haukkuen, enkä siis todellakaan halunnut mennä ulos. En mä koiria sinänsä pelkää, mutta jos en yhtään tunne otuksia, ja ne ovat kolmisin vapaana, en halua ottaa sitä riskiä että ne päättävät ottaa pikku maistiaiset musta. Varsinkin, kun samaiset koirat olen nähnyt pihallaan haukkumassa raivokkaasti kaikille ohikulkijoille.

Sielläpä siis istuin autossa ja mietin mitä tehdä. Kukaan ei tuntunut edes huutelevan koiria, joten lopulta ajan kuluessa päätin pirauttaa polliisille. Onhan se nyt ihan kansalaisvelvollisuus tehdä ilmoitus kolmesta (isosta) irrallaan juoksentelevasta otuksesta. Poliisitäti otti koirien tuntomerkit ylös ja lupasi laittaa asian eteenpäin. Ehdin istuksia autossa melko vittuuntuneena vielä jonkin aikaa ennen kuin koirat menettivät mielenkiintonsa meikäläiseen ja juoksivat kauemmas. Siinä kohtaa päätin olla urhea ja sujahdin sitten vikkelästi ulos autosta, tietä pitkin kotipihalle ja siitä sisään. Selvisin ehjänä.

Ottaa vain päähän ihmiset, jotka eivät osaa pitää niitä elukoitaan kiinni. Koirat ovat hyvinkin jees, mutta omistajien päässä viiraa vähän turhan usein...

...tai tuttavallisemmin: Miten täs näin kävi? Tämän kysymyksen jouduin jälleen kerran esittämään tänään S:lle, kun heräsin sängystäni eiliset vaatteet päälläni. Tämä toinen tyttönen nuokkui sohvallani. Lähdimme eilen "yhdelle" ja lopulta tanssahtelimme Castlen lattialla Whiskey In The Jarin tahdissa. Tällä kertaa ei virrannut Bulmers, vaan kakkosystävämme Westons.

Hohhoijjaa. En enää koskaan lähde tuon tyttösen kanssa "yhdelle". En ainakaan ennen seuraavaa kertaa. "Yhdelle" lähteminen on niin petollista...

Nukuin viitisen tuntia - sitten piti alkaa kirjoittaa. Oli taas pakko jättää jutut viime hetkeen, nyt sain panikoida, ehdinkö ennen deadlinea valmiiks. No ehdin mä sitten ihan hyvinkin, mutta kuvien kanssa tuli ISO onkelma. Mulla oli Irkuissa mukana kaverin (uusi) kamera, jolla siis otin kuvat yhtä lehtijuttua varten. Eilen kun sitten yritin purkaa kuvia koneelle, ei se onnistunut. Muistikortti ei toiminut läppärini lukijassa eikä myöskään kummankaan vanhempani läppärissä eikä edes erillisessä muistikorttilukijassa. Piuha on kaverin kotona Tampereella ja luojan kiitos se oli tänään muutenkin lähdössä sinne. Pitää nyt sitten vaan toivoa että ne saadaan koneelle edes sen piuhan kanssa. Koska jos sekään ei onnistu, niin sitten olen pulassa. Ollut muutenkin viime aikoina ihan tarpeeksi teknisiä ongelmia, joten en nyt vaan jaksaisi tällaista.

Eilen sain palkan, luojan kiitos siitäkin. Sain ihan kivasti rahnaa siihen nähden mitä odotin, eikä siinä onneksi ollut edes kaikkia juttupalkkioita. Tammikuulle siirtyi osa, mutta se on vain hyvä, koska nyt en pääse tuhlaamaan niitä. :) Oon oikeesti ajatellut että alkaisin jo säästää seuraavaa matkaa varten ja toki pitäiskin, kun kerran ilmeisesti jo keväällä ollaan jälleen lähdössä reissaamaan. Suunnitelmissa on tosiaan Irlannin reissu taas, mutta tällä kertaa mennään kiertelemään pitkin maata. Alunperin oli tarkoitus vuokrata auto, mutta nyt alkaa kaverikin myöntyä siihen että mennään bussin kera. Se on kuitenkin halpaa siellä ja siinäkin mielessä parempi vaihtoehto, ettei tarvi miettiä mahdollisia promilleja veressä. :D
Lennotkin vois kai tässä jossain vaiheessa jo varata, kun niitä vielä halvalla saa.

Ei vaan edelleenkään kiinnosta yhtään olla Suomessa. Joulu masentaa, kaikki masentaa. Työtkään eivät nyt nappaa ollenkaan.

Pompin taas aiheesta toiseen ihan surutta... Piti vain sanoa, että jotain hyvääkin on kai tässä haikailussa siihen irkkumieheen. Pidetään nyt kummiskin yhteyttä, joten tuleepahan käytettyä englantia vähäsen. Ennen tota matkaa kun en ollut aikoihin käyttänyt sitä. Nytkin tulee enimmäkseen kirjoitettua, mutta auttaa kai sekin. Pysyy edes hiukan sana hallussa ja silleen. Vaikka toki parempi olis katkaista yhteydet heti - unohtais sen ainakin nopeammin. Mutta kuten jo todettua, en ole koskaan ollut järki-ihmisiä.

Millonkohan tää ahdistus loppuu, tai edes hellittää hieman...?

Joulukin on ihan pian. Oon yleensä tykännyt siitä, mutta nyt ei nappaa ollenkaan. Lähinnä vain ahdistaa sekin. Eikä ole tietoakaan mistään joulufiiliksestä. Tiistaina ehkä helpottaa hetkellisesti, kun on tapahtuma nimeltä Joulupäivätumut S:n eli rasperryn kanssa. :D
Sitä odotellessa...

Junassa itketti, nyt vain ahdistaa niin mielettömästi. Paluu Suomeen vain on _niin_ perseestä. On kauhean levoton olo eikä oikein pysty keskittymään mihinkään. Onneks näen kaverin kohta - tiedän että se ihminen helpottaa tätä oloa.

Millonkas sitä mahtais seuraavaksi päästä pois täältä...

On aivan tolkuton ahdistus. Syita on nakyvissa joitakin, suurimpina tietysti huominen kotiinpaluu Irlannista ja se, etta menin retkahtamaan takalaiseen ihmiseen. On se vaan niin vaarin, etta sen kerran kun tapaa _todella_ kiinnostavan ihmisen, asuu han toisessa maassa. Niin mun tuuria.

Ma rakastan matkustamista, mutta vihaan yli kaiken paluuta kotiin. Ahdistaa, masentaa, itkettaa kun haluais vain jaada eika lahtea. En koskaan ole iloinen paluusta enka kaipaa kotiin. Ehka pitaisi lopettaa koko reissaaminen kun siita seuraa aina tama mielettoman paha olo. Sita vain sopeutuu niin hyvin toisenlaisiin kulttuureihin, ihmisten avoimeen mentaliteettiin ja vallitsevaan ilmapiiriin. Kylla ma tiedan etta vakituinen oleskelu toisessa maassa on eri asia kuin matkustelu, ja kaikkialla on omat ongelmasa, mutta vaitan silti etta suomalainen mentaliteetti ei aivan ole mua varten enka miella omaavani sita siina maarin kuin monet muut. Sen sijaan ulkomailla tunnen jotenkin paremmin kuuluvani joukkoon. En toki missa tahansa, mutta pari maata ovat saaneet oloni tuntumaan hirmu kotoisaksi, ja ne ovat Italia seka Irlanti.

Niin ja tokihan vaakakupissa painaa nyt sitten myos se, etta tormasin siihen ihanaan mieheen. Ei olisi pitanyt tehda mitaan sen kanssa, olisi pitanyt jattaa juttu ihan alkuunsa, ja kaikkein vahiten olisi pitanyt viettaa viime yota sen ihmisen kanssa. Mutta nahtavasti itsesuojelivaistoni viiraa ja pahasti kun en vain osannut lopettaa. Vitun vitun vittu etta elama on niin epista.

En halua Suomeen. En ihan tosissani halua. Ahdistaa!

(Alkaaka nyt sanoko etta enhan ma edes tunne sita miesta. En niin, mutta lahinna se vituttaakin, etten nyt voi edes oppia tuntemaan.)

Niin etta terkut vaan taalta. Eilen poikettiin Galwayn kautta Cliffs of Moherilla ja monessa muussakin paikassa. Toivoin saata synkaksi, silla halusin nahda nuo kalliot sellaisella kelilla, ja kerrankin onni oli puolellani: ei satanut eika ollut sumua, mutta oli tuulista ja synkkaa, eli taydellista. Kiitos Irlanti!

Tanaan suunnataan luultavasti Phoenix Parkkiin ja pariin muuhun kohteeseen, ja illalla sitten tulee tutuksi Dublinin nightlive. Huomisesta ja lauantaista en viela tieda, mutta ainakin Howthissa kaymme jossain vaiheessa. Toivon etta siella on nytkin hylkeita, jotta rasperrykin sais nahda niita.

On ollut oikein rattoisaa. Olen hirmu tykastynyt tahan maahan - tykastyin jo viime reissulla. Sunnuntaina joudumme takaisin sinne Pohjolaan, mutta kevaalla/kesalla luultavasti ja toivottavasti tulen tanne taas.

Hukkasin ilmoituksen veronpalautuksista ennen kuin edes ehdin avata sitä, tai sitten se hukkui jo postissa. Joka tapauksessa en koko ilmoitusta nähnyt. Ja vaikka tiesin, että palautukset ovat tulossa, odotin aika pientä summaa. No, sain 350 euroa, mikä ei mulle todellakaan ole pieni summa. Hiemanko olen riemuissani. Tuli todella tarpeeseen, sillä edessä on sekä laivareissu että viikon Irlannin matka. Ihan loistavaa.

Nyt pakkaamaan, sillä huomisaamunahan mä jo suuntaan Helsinkiin.