Yöllä tuli pohdittua kaikenlaista. En jaksa niitä nyt toistaa, joten laitan tähän tekstin jonka yön pimeinä tunteina raapustin.
(kirjoitettu 29.6.2007 klo 01:12)
Mieli on yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Se on kummallinen tunne. Aivan kuin päässä vilisisi ajatuksia, mutta kun pysähtyy pohtimaan niitä, ne hiipuvat pois eikä yhdestäkään saa otetta. Mietin tietämättä mitä mietin, ja samalla mietin kaikkea, yhtä aikaa. Kenties tämä johtuu siitä, että viime päivinä isoja, kattavaa ajattelua vaativia asioita on ollut niin paljon. Juuri kun on vihdoin sisäistänyt yhden asian, tuleekin toinen joka vaatii vähintään yhtä suurta panostusta, ja sitten kolmas... Eivätkä ne edes ole läheskään pelkkiä ajatuksia, vaan samalla myös kokonaisvaltaisia tunnetiloja. Ehkä tämä tyhjyys johtuukin juuri siitä, että olen kuluneiden vuorokausien aikana joutunut tuntemaan niin paljon, ja niin monenlaisia asioita. Ehkä tunneskaala on nyt väliaikaisesti kulutettu loppuun ja olen siksi niin turta. Ei, sekin on väärä sana. En mä turta ole. Oikeastaan ihan päinvastoin; turran sijaan on todella sekava ja monitahoinen olo. Tälläkin nimenomaisella hetkellä voin tuntea ahdistusta, pelkoa, surua, vihaa ja pettymystä, mutta samalla myös kutkuttavaa haikeutta, positiivista odotusta, luottavaisuutta ja iloakin. Nämä tunteet jakautuvat selkeästi kahteen osaan ja siksipä edellisessä lauseessakin erotin ne toisistaan. Ensimmäisille tunteille on yksi ja sama aiheuttaja, ja myös jälkimmäiset jollain tapaa nivoutuvat yhteen, mutta keskenään niillä ei ole mitään tekemistä. Tavallaan tekeekin todella hyvää huomata, että synkkien asioiden rinnalla on myös niin paljon hyvää. Se auttaa jaksamaan.
Jaksamaan auttaa myös tietoisuus siitä, miten paljon mun elämässäni on hienoja ihmisiä. Vanhoja ja uusia tuttavuuksia, ja kaikkea siltä väliltä, mutta hienoja yhtä kaikki. Mä usein kutsun itseäni semi-erakoksi koska viihdyn niin mielettömän hyvin yksin ja välillä on pitkiäkin kausia, jolloin en halua tavata ketään, mutta toki mä silti kaipaan myös muita ihmisiä. Ja jotenkin ihan viime aikoina olen tajunnut entistäkin voimakkaammin, miten järjettömän paljon muut ihmiset voivat tuoda sisältöä elämään. Tätä en useinkaan - varsinkaan erakkokausina - ajattele, ja kenties niinä aikoina multa menee jotain hyvää sivuunkin. Nyt kuitenkin olen elänyt todella sosiaalista elämää ja täytyy sanoa että se on kyllä antanut mulle hyvin paljon. Olen kokenut olevani osa jotain määrittelemätöntä kokonaisuutta, ja se on tuntunut hyvältä. Kuten olen joskus sanonut, mä en ole paras ihminen tutustumaan ja ystävystymään koska usein tuntuu, että siinä välissä on jokin ylitsepääsemätön seinä, ja että en osaa olla niin kuin pitäisi tai edes kuten haluaisin olla. Ja sitten ihmiset usein saavat musta aivan väärän käsityksen, kuten vaikka että olisin jotenkin leuhka tai etäinen. En mä ole, enkä mä haluakaan olla. Harmittaa välittää sellaista kuvaa itsestään, kun kyse on todellisuudessa ainoastaan siitä, että nuo tilanteet monesti vain ovat mulle jollain tapaa vaikeita, vaikka mä kovasti toivoisinkin että voisin olla kuten muut ja osaisin tutustua. No, nyt olen onnistunut siinä vähän paremmin ja siis saanutkin niitä uusia tuttavuuksia joista olen niin kovin iloinen. Kaipa se tästä tottumuksen myötä alkaa toimia vieläkin paremmin, uskoisin.
Haluaisin nyt kuulla Lauri Tähkän biisin Pitkät pellot. Haikeudessaan se sopisi hyvin mielialaani. Mä usein nukkumaan mennessäni jätän radion tai jonkun levyn soimaan hiljaiselle, sillä musta on ihana kuunnella musiikkia juuri ennen uneen vajoamista. No, sade on tosiaan kyllä vielä parempaa kuin musiikki siinä suhteessa, mutta musiikki tulee kyllä hyvänä kakkosena. Se muutenkin merkitsee mulle todella paljon. Mä en itse soita mitään, enkä edes laula kovinkaan hyvin, mutta rakastan kyllä musiikkia. Harvoin olen kotona sillä tavalla etteivät stereot olisi päällä, ja autossa tietysti musiikki soi _aina_. Välillä tulee pakottava tarve saada kuulla jotain tiettyä bändiä tai jopa ihan tiettyä biisiäkin. Ja mulla musiikkiin liittyy ihan älyttömästi muistoja, mielikuvia ja tunnetiloja. Niitä voi helposti elää uudelleen musiikin kautta, niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus se on jopa vähän kummallista, että miten jokin tietty kappale voi saada ihmisen tuntemaan niin järjettömän voimakkaasti. Ja se säilyy aina; musiikkiin liittyvät olennaiset (ja myös vähemmän olennaiset) asiat muistaa aina, ja useimmiten juuri sen tietyn biisin kautta. Aina sen ei tarvitse edes olla musiikillisesti hyvää materiaalia; hyvän ja massiivisia tunnetiloja nostattavan siitä voivat tehdä ihan muut jutut kuin se itse musiikki.
Taidan mennä sänkyyn musiikkia kuuntelemaan. Omaan sänkyyn - ranskalaisen parvekkeen ovi avoinna niin että pieni tuulenvire pääsee sisään - yksin, hyvän musiikin kera - voisko tällä hetkellä, näissä tunnelmissa enempää pyytää? En usko. Tai no, jos saisi sitä Lauria kuunnella, niin olisin vielä tyytyväisempi. Harmi kun mulla ei ole sen levyjä.
"...ja mulle maailma on renki."
Voi se ollakin.
