Cityparin elämää

Jihuu, sain siirrettyä yhden juttukeikan työkaverille kun meinas jo tulla paniikki työmäärästä. Ois ollut yks juttu puolvalmiina, yks iso kirjoittamatta, yks pieni täysin aloittamatta ja sitten ois vielä yhdeksi pitänyt juosta kuuntelemaan infoa jostain työttömien perhetoimintajutusta ja kirjoittaa se. Ja nämä kaikki olis pitänyt tehdä valmiiksi tänään tai viimeistään huomiseen aamupäivään mennessä. No, tuon viimeisen sain tosiaan lahjoitettua työkaverille kun sillä meni kaikki tulevaan lehteen tarkoitetut jutut puihin ja se oli siis vailla tekemistä. Kerrankin onni potkii. Nyt voi ottaa vähän rennommin.

Sopivassa kiireessä kirjoittaminen on parasta, mutta paniikkikiireessä se ei oikein suju kun tuntuu ettei pysty keskittymään ollenkaan. Tai no, kyllä se sillon sujuu jos on kiire ja vain yksi juttu kirjoitettavana, mutta tällaisissa tilanteissa siitä ei tule mitään kun kolme tai neljä eri juttua hengittää niskaan. Tiistaina tein elämäni ekan leffa-arvostelun ja sen jouduin kirjoittamaan puolessa tunnissa, sillä lehteä taitettiin jo hyvää vauhtia siinä vaiheessa kun palasin leffasta toimitukseen. Silti siitä tuli hyvä vaikka itse sanonkin. Tuntui kuin ne lauseet olisivat olleet jo valmiiksi päässäni eikä mun tarvinnut muuta kuin näpytellä ne luettavaan muotoon. Vaikea selittää, mutta kun katsoin mitä olin kirjoittanut, ajattelin, että noinko tosiaan kirjoitin, ei ollut mitään muistikuvaa sellaisista ajatuksista. Tuota on tapahtunut ennenkin ja aina se tuntuu yhtä kummalta.

Eilen oltiin tosiaan työkaverin kanssa hohtokeilaamassa ja -minigolfaamassa, ilmaiseksi tietysti. :) Se oli kivaa, joskin jutun kirjoittaminen siitä on ollut hiukan hankalaa. Ehkä se johtui aamujumituksesta, mutta tuntui ettei siitä tullut yhtään mitään. Olikin pakko hylätä koko juttu keskeneräisenä jotta sitten myöhemmin viisaampana, taitavampana ja luovempana (ja pyh!) voin kirjoittaa sen loppuun. No, nyt se pitäisi tehdä mutta tässähän mä vain kirjoittelen jotain ihan muuta.

Joo, ja huomenna otetaan suunta kohti Helsinkiä. Mennään huomenna baareilemaan Hesan keskustaan ja sitten lauantaina Ankkarockiin. Lähden tuon työkaverin ja yhden toisen ystävän kera; ne eivät ole edes tavanneet toisiaan mutta eivätköhän viihdy yhdessä ihan hyvin. Parempi ainakin olis, sillä me nukutaan kolmisin samassa teltassa. :)

Nyt kyllä jatkan töitä.

Hitto, mä oon varmaan ylikunnossa. Oon ihmetellyt että mikä mua oikein vaivaa kun on niin kummallinen olo; huonovointisuutta ja syke koko ajan hirmu korkeella, eikä juokseminenkaan oikein kulje. Nukun melkeinpä aina huonosti mutta nyt siitäkään ei tule yhtään mitään, eikä ole ruokahaluakaan ollenkaan. Aloin sitten miettiä että miten olen viime aikoina urheillut ja tajusin että treeni on ollut melko kovaa: paljon sekä salia että lenkkiä. Ja oon myös nostanut treenimäärää aika nopeaan tahtiin. Oon ennenkin ollut ylikunnossa ja pahoin pelkään että tämä on nyt sitä. En keksi muutakaan selitystä tälle olotilalle.

Harmittaa, sillä nyt kai pitäis ottaa hiukan rauhallisemmin. En vaan tahtois lepäillä laakereillani kovin kauaa, kun kuitenkin saan liikkumisesta niin paljon. Mutta toisaalta, levon ja palautumisen välttämisellä vain pahennan tilannetta. Täytyy kai vain vähän rauhoittaa tahtia. Tänään kyllä ajattelin mennä sekä lenkille että salille, mutta jospa vaihdan ainakin osan juoksusta kävelyyn ja teen myös salilla kevyemmän treenin...

Onko joku menossa lauantaina 4. elokuuta Ankkarockiin eikä ole vielä hommannut lippua? Ehdin ostaa sinne lipun mutta nyt saankin töiden puolesta pressipassin, eli ois yks ylimääräinen lippunen.

Olin eilen seuraamassa aikidonäytöstä työni puolesta ja sen jälkeen aikidoporukan illanistujaisissa Monksun avecina. Oli kivaa. Monksulle kiitos seurasta, ruuasta sekä siitä, että tuo kultainen mies lähti vielä istujaisista kanssani Börsiin kaakaolle ja teelle kun mua ei nukuttanut. :)

Tajusin juuri, että maailmassa on tasan yksi ihminen, joka oikeasti tuntee mut. Ja hän ei ole perheenjäsen.

Täytyy vielä lisätä, ettei tämäkään ihminen mua täysin ja kokonaisuudessaan tunne (ei kai voikaan), mutta hän tietää täysin, millainen olen, mitään pois sulkematta. Tunteisiini sisälle ei hänkään tietenkään voi päästä, mutta lähelle kuitenkin. Surullista on, etten tiedä, kuinka kauan hän enää tulee tuntemaan mua.

Niin, enkä tarkoita etteivätkö monet muutkin tuntisi mua hyvinkin, mutta vähän eri asteilla kuin tämä yksi. Ja lopulta, niitä muita hyvin tunteviakaan ei kovin montaa ole, muutama ehkä; äiti, toinen veli, pari pitkäaikaista ystävää. Muille olen melko tuntematon.

Ei tässä pointtia ole, kunhan pohdin.

Eksäni seurustelee. Arvatkaa, olenko iloinen? No ehdottomasti olen! Kyseinen miekkonen oli yli yhdeksän kuukautta niin rikki erostamme, että joutui syömään masennuslääkkeitä, eikä kerrassaan millään tuntunut pääsevän asian yli. Se oli jotain ihan kamalaa, ja toki kauhean surullista myös. Vielä alkukesästä tämä ihminen lähetteli mulle kaipausviestejä ja oli varma ettei koskaan enää voi rakastua tai olla onnellinen kenenkään toisen kanssa. No, mä toki tiesin koko ajan etteivät tuollaiset luulot pidä paikkaansa, mutta eksä vain ei millään sitä tajunnut. Nyt se kuitenkin on törmännyt naiseen jonka kanssa alkoi seurustella pienoisen tapailun jälkeen. Ja tosiaankin, mies taitaa olla melkoisen ihkuuntunut. :)

Vaikken toki syksyllä olisi voinut tehdä muuta ratkaisua kuin erota siitä ihmisestä, tunsin jonkinlaista epämääräistä syyllisyyttä siitä, miten huonosti sillä alkoi mennä eromme jälkeen. Välitän siitä, joten ahdisti katsoa vierestä toisen masennusta ja surua. Nyt tuntuu hirmu hyvältä se, että masennuksen aika on ohi ja se on taas onnellinen. Kaiken lisäksi tämä myös tarkoittaa sitä, että nyt voimme ihan oikeasti olla ystäviä, siis vilpittömästi. Tähän asti ystävyys oli vähän ongelmallista, sillä mä en oikein koskaan voinut olla eksälleni avoin ja kertoa vaikkapa miesjutuistani muuten kuin ohimennen mainitsemalla. En vain halunnut rikkoa sitä lisää. Nyt sitten voidaan vapaasti keskustella aiheesta, puolin ja toisin. Ja kaikesta muustakin toki. En missään vaiheessa halunnut kadottaa tätä ihmistä elämästäni, sillä viiden vuoden tuntemisen jälkeen olisi ollut hirveän sääli noin vain polttaa sillat takanaan. Onhan kyseessä kuitenkin myös yksi parhaimmista ystävistäni. Mutta nyt se ystävyys vain on niin paljon helpompaa ja antoisampaa. :)

Kaikkea hyvää heille. :)

Veli voi kai luultua huonommin. Tai ainakin huonommin kuin mitä mä luulin. Sain eilen aiheesta uutisia. Sitten itkin ja sitten menin salille, jonka jälkeen itkin lisää. "Vuoden sisällä tilanne on jo paljon parempi", sanovat lääkärit. Eipä juurikaan lohduta. Vaikka kaikki muuttuisi paremmaksi, kuten varmaan muuttuukin, ja vaikka veli toipuisi ihan ennalleen, kuten varmaan toipuukin, ei se auta nyt. On niin järjettömän paha olo siksi, että sillä on niin järjettömän paha olo. Tunnen sen melkein itsessäni.

Eilen oli kivaa. Siis siihen asti, kun kaverin kanssa tajuttiin että oltiin jätetty auto portilliselle parkkialueelle, joka sulkeutui kello 23, ja oivaltaessamme tuon kello oli jo miltei kaksitoista. Eipä siinä muuta kuin soittoa ISS:lle, että voiskohan joku kiltti huoltosetä tulla avaamaan sen portin jotta saatais auto pois sieltä. Setä tuli kuin tulikin kunhan oltiin ensin paleltu parkkiksen kulmalla noin kolme varttia. Viidentoista euron maksua vastaan saatiin lunastettua auto pois. Jee.

Juu, oltiin siis kaupungissa iltaa viettämässä ihan muuten vain. Olin edeltävän yön nukkunut tosi huonosti ja tarkoitus oli olla koko ilta ihan kiltisti kotona ja mennä ajoissa nukkumaan, mutta jossain vaiheessa sitten iski hirvittävä sosiaalisuuden tarve ja kysyin kaverilta että josko se lähtisi kanssani kaupunkiin. No, se lähti, ja suunnattiin ensin biljardia pelaamaan. Mä olin todella paska siinä, ja kaveri pesikin mut kolmesti. Kivaa oli silti, vaikka pallo välillä lentelikin lattialle kaverin tehdessä hienoja kierteitään. :D Juotiin siinä parit; mä kokista ja kaveri siideriä, ja mentiin sitten vielä yhteen toiseen paikkaan istuksimaan. Siellä ystis jatkoi sidukkalinjalla ja mä vaihdoin teehen. Viihdyttiin hyvin ja puheltiin kaikenlaista, kunnes tosiaan sitten vähän ennen puoltayötä alettiin hiipiä autoa kohti. No, loppu on historiaa. En vain tajua että miten noinkin voi käydä; jättää nyt auto lukkojen taakse! Hyvä me. :)

Kello oli melkein puoli kaksi siinä vaiheessa kun pääsin kotiin, ja kahden jälkeen sitten olin vihdoinkin nukkumassa. Kahdeksalta oli herätys, joten jäivätpä unet taas hiukan vähiin. Onneks ei ihan hirveästi väsytä. Ehkä ens yönä nukun enemmän, tai sitten en, sillä mullahan on eräs tapaaminen illalla. Jänskättää. :)

Sunnuntaiahdistus on ollut tänään vielä tavallistakin massiivisempi. Vaikea eritellä ahdistavia elementtejä; osan tiedostan mutta osa sitten taas on yhtä sekavaa, muodotonta massaa. Päivä on ollut sateinen ja harmaa, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Veljen kanssa katsottiin Could Mountain -elokuva siinä toivossa että mieliala leffan myötä paranisi, mutta päinvastoinhan siinä kävi. Se oli osittain melko raaka ja rankka elokuva, ja toivottoman surullinen toki myös. Mä en tosiaankaan olisi halunnut enää enempää niitä ahdistavia elementtejä, edes leffan muodossa, mutta niin siinä vain kävi että lopputekstien tulvahtaessa ruutuun nieleskelin itkua. Se tosin ei johtunut läheskään pelkästä elokuvasta, vaan juurikin tästä pohjattomasta mielialasta.

Tämä on niitä päiviä jolloin toivoo että saatavilla olisi se syli ja joku, joka silittäisi ja pitäisi hyvänä. Voi kun saisi hetken olla pieni heikko nainen ja antaa jonkun muun huolehtia kaikesta. Se joku voisi myös pitää kiinni ja puhua kauniita sanoja. Toki mulla on elämässäni ihmisiä joille ei tarvitsisi kuin soittaa, niin saisin tuon kaiken, mutta kun en mä halua sitä heiltä, vaan joltain erityiseltä. Yhden ihmisen kelpuuttaisin mutta hänen kanssaan en ainakaan vielä toistaiseksi ole sillä tasolla että voisin tuollaisia pyyntöjä esittää. Joten olen siis yksin ja ahdistun lisää.

Onneksi on jo ilta.

Näin alkuun: En ole ulkonäkökeskeinen enkä narsisti, enkä edes pidä itseäni ulkoisesti mitenkään erikoisena, korkeintaan taviksena. Kirjoitan tämän lähinnä vain puhtaasta ihmetyksestä ja ehkä lievästä turhautumisestakin.

Ja sitten asiaan. Joskus tuntuu, että naisena olen aina ulkonäköni vanki. Niin kovin usein se on paitsi ensimmäinen, myös miltei ainoa asia johon kiinnitetään huomiota. Joskus tuntuu siltäkin, että sisäinen minäni, siis luonteeni, sivuutetaan täysin ja kenties siitä ei edes piitata. Kysyn itseltäni, voisinko yhtä hyvin olla millainen tahansa, kun niin monelle sisin ei tunnu merkitsevän mitään? Ja pahoin pelkään että usein vastaus voisi olla `kyllä`.

Vietin juhannusta kolmen päivän ajan porukassa, josta tunsin entuudestaan vain yhden ihmisen. Tutustuin siis moniin uusiin, ihaniin ihmisiin ja niin myös he minuun. Yksi poika sieltä sitten ihastui muhun, ja kun juttelimme asiasta, kysyin että miksi, kun emme edes tunne kunnolla. Vastaus oli: "Kun sä olet niin nätti, ainakin mun silmääni." Saman porukan kaksi muuta miespuolista jäsentä olivat seuraavana viikonloppuna kaverini kanssa samoissa pippaloissa ja siellä he olivat sitten muistelleet juhannusta. Siinä sivussa minäkin olin tullut puheeksi ja toinen näistä tyypeistä oli todennut että "se Satu on niin kaunis että se on jo pelottavaa". Mitään muuta musta ei kai ollut mainittu. Toinen miekkonen puolestaan oli eilen kanssani samassa baarissa ja tunnusti että taitaa olla ihastunut sekä muhun että yhteen ystävääni: "Sä olet tosi kaunis, ja H on niin kiva." Ai? Siis mä sitten en ole kiva, vai eikö sillä vain ole kohdallani mitään merkitystä? Kerroin taannoin myös eräästä baaritapauksesta joka istui kanssani juttelemassa, kysyi että tiedänkö miksi hän viihtyy seurassani, ja vastasi sitten itse että siksi, kun olen kuulemma niin söpö.

Ja tässä oli vasta muutama onneton esimerkki; todellisuudessa tätä tapahtuu paljon, paljon enemmän niin itselleni kuin varmasti muillekin naisille, ja miksei miehillekin. En sano, ettäkö kohteliaisuuksissa olisi mitään vikaa, ja toki mustakin on aina toisinaan ihan kiva kuulla niitä, kun olen tosiaan usein melko epävarma itsestäni (juu, ihan totta, en mä ole sellainen leuhka bitch kuin mitä joskus luullaan). Mutta tällaiset tapaukset siinä mittakaavassa kuin niitä tapahtuu, pistävät vain miettimään, että mikä sen kuuluisan sisimmän merkitys oikein todella onkaan. Ymmärtäisin vielä, jos tällaisia asioita tulisi vain satunnaisten ohikulkijoiden suusta, mutta kun usein niitä tulee jopa tutuilta tyypeiltä, tai sitten uusilta tuttavuuksilta joiden kanssa kuitenkin olen jo viettänyt enemmän aikaa. Harvoin sitä kuulee analyysejä siitä, minkälainen olen ihmisenä tai edes toteamusta siitä, olenko kiva ja fiksu vai enkö kumpaakaan. Miksi näin? Eikö siihen luonteeseen oikeasti kiinnitetä huomioita vai onko se vain aivan toisarvoinen seikka?

Tällainen vain tuntuu niin käsittämättömältä, kun itse huomioin ihmisten luonnetta niin paljon enemmän kuin sitä, miltä joku sattuu ulkoisesti näyttämään. Toki tiedostan, jos joku on ulkoisesti miellyttävä, ja saatan sen jopa ilmaista ääneen, mutta paljon tärkeämpää mulle on se sisin, ja myös sen hienouden sanon toki ääneen. En voisi kuvitellakaan puhuvani jostakusta uudesta tuttavuudesta kommentoimalla vain tyypin ulkoista olemusta. Ja kuitenkin usein itsestäni puhutaan juuri niin. Ei mene jakeluun, ei sitten millään.

Kiitos. Halusin vain vähän avautua.