Cityparin elämää

Ai niin. Meillä kävi tänään töissä aivan uskomattoman ihana mies, tai oikeastaan poika. Niin järjettömän söpö ettei mitään rajaa. Sitä olisi vain tehnyt mieli rutistella ja suukotella ja tuijotella päiväkausia. Kaikki työpaikan naiset olivat ihan villeinä ja seurasivat sitä huoneesta toiseen. Niin, se oli sellainen seitsemän viikon ikäinen beaglen pentu. :) Ihan uskomaton, ihan kuin maailman suloisin lelukoira, paitsi että se oli elävä. Oonhan mä ennenkin pentuja nähnyt, mutta en niin ihanaista. Se oli niin pieni, sellainen vaaleanruskean ja valkoisen kirjava, luppakorvainen ja isotassuinen ja sen silmät näyttivät vähän väsyneiltä koko ajan. Se juoksi ihan innolla huoneesta toiseen, yritti purra, syödä huonekasveja ja leikkiä oman pelikuvansa kanssa. Oi, olisin halunnut piilottaa sen laukkuuni ja viedä kotiin. Harmi vaan, että se oli yhden entisen työntekijän koiruus.

Mulla on muutenkin viime viikkoina ollut aikamoinen koirakuume, eikä tämän Alvar-herran tapaaminen ainakaan yhtään helpottanut sitä, päinvastoin. Valitin kuumettani O:lle ja se sanoi, että mullahan on nuo jänikset, pupuset, jotka eivät varmaankaan tulisi toimeen koiran kanssa. Äh, realismi on tylsää. Sitäpaitsi kyllä ne varmaan sopeutuisivat. *Uskottelee itselleen* :)
No juu, täytyy kyllä sen verran peilata näitä haaveita todellisuuteen että on sanottava, että koiran hankkiminen saa vielä odottaa. Nyt sen estävät yksinkertaisesti tilan sekä ajan puute. Täytynee siis toistaiseksi vain tyytyä ihailemaan ja rapsuttelemaan muiden koiria...

Sain selville yhden jutun jota en olisi halunnut saada selville. Ja kuitenkin tiedän, että vielä pahempaa olisi ollut, jos en olisi tajunnut sitä ja jos ketään muukaan ei olisi. Se koskee veljeäni.

Viime viikot ja kuukaudet ovat menneet tasapainoillessa hyvien ja huonompien aikojen välillä. Tiesinhän mä, että takapakkia tulee, ihan taatusti, ja että se keväällä alkanut juttu ei mene hetkessä ohi. Toki mä tiesin sen. Alunperin se kaikki romautti maailman, ja vaikka jokainen askel taaksepäin tietyllä tavalla - pienemmässä mittakaavassa tosin - romauttaa sen uudelleen, mä olen jatkuvasti ollut valmistautunut siihen, ollut varautunut. Tai luulin olleeni. Tähän mä en ollut. En ollut varautunut siihen että yksi keskeinen seikka ei olekaan ohi. Mä kun ihan todella luulin että se olisi. Uskoin ja luotin siihen, luulin jopa tietäväni sen. No, en tiennyt, nähtävästi en.

Olen pettynyt. Olen pettynyt elämään, ihmisiin, myös veljeeni ja itseenikin. En joka tavalla, mutta tietyssä suhteessa. Missä, sitä en tässä kerro koska koko asia on niin arkaluontoinen. Mutta olen pettynyt, surullinen ja ehkä vihainenkin. Ja olen myös yllättynyt, hämilläni. Luulin todellakin että se yksi asia olisi jo historiaa, että se olisi käsitelty loppuun ja ettei sitä enää tapahtuisi. Ja sitten saan selville sen mitä tavallaan en olisi halunnut saada selville. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Jättääkö koko asia sikseen? Mahdotonta. Puhuako jollekulle, kelle? Veljelle vai vanhemmille vai jollekin muulle? Vai kaikille? No, veljelle nyt ainakin, ja mitä luultavimmin myös muille, ainakin vanhemmille. Mieluiten toki hautaisin koko asian, mutta sitä en voi tehdä. En vain voi.

Löysin tänään pari valokuvaa veljestäni. Ja vasta niitä katsoessani tajusin, miten paljon on muuttunut. Tavallaan se ihminen niissä kuvissa oli sama kuin veljeni nykyisin, ja niin toki onkin, mutta toisaalta tuntui kuin olisi katsellut eri ihmistä. Mietin, milloin viimeksi olen nähnyt veljeni sellaisena, luontevasti hymyilevänä, elämäniloisena, pilke silmäkulmassa. En ihan hetkeen. Niiden kuvien veli tuntui samaan aikaan hirveän tutulta - olenhan nähnyt saman näyn niin monien vuosien ajan ja niin monta kertaa - ja kuitenkin jotenkin kaukaiselta. Tuntui ja tuntuu epäreilulta, kuin jotain olisi viety pois. Pahinta on, että niin onkin. Ainoa mitä nyt enää toivon on, että se jokin vielä palaa. Haluan sen niin kipeästi takaisin ja tiedän että kaikki muutkin haluavat, veli itse mukaan lukien.

Niin, ne kuvat saivat itkemään.

Niin alkoi syksy, virallisestikin. Ja samalla loppui yltiöjuhliminen, jota nyt on kestänyt jo tarpeeksi, ellei jopa liian kauan. Annan sen kuitenkin anteeksi itselleni, sillä kesällä kaikkia menoja nyt vain on niin paljon enemmän kuin muulloin. Eikä se edes liiemmin harmita; täytyyhän ihmisen elää edes kerran vuodessa. ;)

Kesä lopetettiin siis kosteissa merkeissä työpaikan pirskeissä perjantaina. Hilluttiin toimituksessa yhteen asti, vaikka tarkoitus oli suunnata baariin jo aiemmin. Vietettiin samalla huonon musiikin iltaa kuunnellen niitä kaikkia lukuisia levyjä joita epätoivoiset artistit meille tänne lähettelevät. Sen seurauksena vielä koko eilisenkin päässäni soi Teuvo Lomanin `Kari`. Juotiin talon erittäin pahaa valkkaria, mutta kummasti vain sen karmivasta mausta huolimatta saatiin kulumaan pullo jos toinenkin. Tosiaan sitten yhden maissa lähdettiin yhteen jazz-baariin, jonka jazz-luontoisuus jäi ilmeisesti allekirjoittajalle epäselväksi, sillä olin koko ajan pyytämässä dj:ltä jotain aivan muuta kuin jazzia. Olin kaiketi melko rasittava asiakas. Baarissa ja jo toimituksessakin tapahtui sekavaa avautumista puolin jos toisinkin, ja tänään vähän jännitti (ja hävetti) tulla töihin kun en ihan muistanut, mitä kaikkea mahdoinkaan puhua. No, tuskinpa kovin paljon nolompia juttuja kuin muutkaan...

...nimittäin eräskin työkaverini kysyi yhdessä vaiheessa, olenko ihan vain kaveri erään naispuolisen työntekijämme kanssa (sen, jota nykyisin kutsun ystäväkseni, en enää vain työtutuksi), vai onko välillämme jotain muuta. Ja sitten hän sanoi aistivansa välillämme vahvaa seksuaalista jännitettä! Ei kuulemma tarvitsisi edes ladata kännykkää, kun voisi vain tuoda sen huoneeseen, jossa me olemme, niin se latautuisi itsestään keskinäisen seksuaalisen vetovoimamme ansiosta. Joopa joo, enpä ole itse huomannut tuollaista seikkaa ollenkaan. Eikä kyllä tämä toinen osapuolikaan. Ihan vain ystäviä kun olemme, vaikkakin muiden silmissä nähtävästi jotain muutakin. :D

Aamuyöllä neljän jälkeen saimme tämän nimenomaisen työkaverini kanssa kuningasidean lähteä erääseen lähiöön jatkoille, ja niinpä suuntasimme sinne taksilla. No, minähän simahdin miltei heti ja nukuin sitten onnellisena aamupäivään asti. Herättyäni katsoin hetken aikaa tuon vieraan kämpän lamppua ja koska itselläni on samanlainen, luulin olevani kotona. Luulin myös, että työkaveri uinuu vieressäni, mutta vilkaisu sivulle kertoikin, etten todellakaan ole kotona vaan joissain tuntemattomassa paikassa vieressäni joku kummallinen rokkaripoika. Väärinkäsitysten välttämiseksi: me vain nukuimme kiltisti. Ja samassa huoneessa veti sikeitä myös kolme muuta ihmistä.

Selviydyttyämme takaisin keskustaan menimme syömään ja viihdyimmekin ravintolassa aika monta tuntia. Sitten suuntasin kotiin, vaihdoin pyjaman päälleni ja menin sohvalle nukkumaan pariksi tunniksi. Piti kerätä voimia, sillä olin menossa illalla O:n luokse. Ja meninkin, ja ilta oli ihan kiva. Yö myös; kotiuduin vasta eilisiltana. Joo, viihdyin. Hyvin.

Työpäivä päättyy nyt. Lähden asioille, sitten iltaa varten valmistautumaan. Ja sitten - tadaa - viihteelle! Tosin illanvietto käynnistyy vähän kolhoissa olosuhteissa kun täytyy raahautua takaisin töihin; ollaan alkuilta toimituksen tiloissa. Eiköhän seura (ja juoma) kuitenkin ole tärkeintä. :) On semmonen olo, että illasta tulee kiva. Toivon samaa teille, mussukat!

Kirjoittaminenko luovaa? Tänään ei ole tuntunut siltä. Väkisin vääntämällä sain aikaiseksi jonkinlaisen leffa-arvostelun Irina Palmista, mutta jotenkin kokonaisuus tökkii. Jaan sen kanssanne:

Käsityöläismummo lasta pelastamassa

Kuinka epätoivoisiin tekoihin olisit valmis ryhtymään, jos lapsenlapsesi sairastuisi vakavasti ja hoitokustannukset vaatisivat suurta rahasummaa?
Tätä dilemmaa käsittelee brittiläisen Sam Garbarskin ohjaama draamaelokuva Irina Palm, jossa Maggie-isoäiti (Marianne Faithfull) etsii keinoa rahoittaa kuolemansairaan pojanpoikansa pääsy kalliisiin hoitoihin.
Kun lainaa pankeista ei heru, ryhtyy Maggie viimeisenä oljenkortenaan laitakaupungin seksiluolan käsityöläiseksi ja saavuttaa pian suuren suosion luonnonlahjakkuudellaan.
Elokuvan aihe tuntuu pohtivan tarkoitusta keinojen pyhittäjänä, mutta tematiikka jää hyvin ohueksi tarinan kuvatessa lähinnä vain Maggien - taiteilijanimeltään Irina Palm - likaisia työpäiviä porttolassa. Marianne Faithfullin kenties vähäeleiseksi tarkoitettu tulkinta tuntuu yksipuoliselta skaalalta toistensa kaltaisia, epätoivoa jäljitteleviä ilmeitä.
Kun koko tarinan pohjana on taustalla vaaniva kuolema, luulisi elokuvan paneutuvan hieman syvemmin tähän uhkaan ja sen aiheuttamiin reaktioihin sairaan lapsen lähipiirissä. Kuvauksessa Maggien työstä tunnutaan kuitenkin kokonaan unohtavan siihen johtaneet tekijät, eikä lasta uhkaavan kuoleman aiheuttama järkytys välity kunnolla sen enempää Maggien roolihahmosta kuin lapsen vanhemmistakaan.
Vaatimaton tulkinta ulottuu myös muihin näyttelijöihin, kuten porttolan pomoa esittävään Miki Manojloviciin. Ilmeisesti ainakin Manojlovicille itselleen - ellei myös ohjaajalle - on jäänyt epäselväksi roolihenkilön persoona. Hahmo ei vakuuta sen enempää tappouhkauksia latelevana parittajana kuin Maggieen silmäyksiä luovana herkkiksenäkään. Mustavalkoisuutta sinänsä kannattamatta on todettava, että selkeämpää olisi ollut luoda tästä roolihenkilöstä joko kylmä pahis tai olosuhteiden epätoivoinen uhri. Nyt hahmon persoona on liian ristiriitainen.
Ainoan kiitettävän roolisuorituksen tekee sairasta Olly-poikaa näyttelevä Corey Burke, jonka lapsekasta luonnollisuutta nähdään valkokankaalla aivan liian vähän. Eheämmän kokonaisuuden aikaansaamiseksi Maggien työpäivien kuvauksen olisi tullut käydä tiiviimpää dialogia Ollyn tapauksen kanssa.

Siinäpä se, pientä muokkausta vailla valmiina. Olisi muutakin sanottavaa kyseisestä leffasta, mutta kiitos tarkoin rajatun merkkimäärän, en voi juurikaan tuohon enää lisäillä mitään.

Leffa-arvio alkaa muodostua. Kompuroin kyllä aika hyvin alkuun sen kirjoittamisessa, mutta alkoi se sitten jotenkuten hahmottua. Äsken täällä kävi kirjailija haastateltavana; se oli ihan mukava joskin kiusallisen harvasanainen. Se on itsekin myös toimittaja, joten luulis sen tietävän ettei jutuntekijä tykkää jos toinen puhuu kovin vähän. ;) No, ihan hyvin se meni kuitenkin ja sain sen uutuuskirjankin itselleni. Jihuu.

Tänään pitäisi siivota. En käsitä; siivosin juuri ennen risteilyä ja sen jälkeen olen ollut kotosalla kolme päivää, joista niistäkin kahtena kävin vain kääntymässä siellä. Ja silti kämppä on taas kuin räjähdyksen jäljiltä. Miten on mahdollista että ihminen on näin järjettömän sotkuinen? Enkä tosiaan nyt puhu mistään muutamasta lattialla ajelehtivasta vaatteesta tai pölypallosta, vaan siitä että lähes kaikki roina on pitkin poikin siellä sun täällä, tiskit tiskaamatta, roskat levällään jne. Miten ihmeessä kukaan voi koskaan asua mun kanssa? No on toki asunutkin, mutta kyllä mä sillonkin sain kuulla ihan jatkuvasti sotkuisuudestani ja jotenkin tuntuu että sen jälkeen tämä piirre on mennyt vain pahempaan suuntaan. Se siisteysgeeni taitaa tosiaan puuttua multa ihan kokonaan.

Olipa mielenkiintoinen leffa eilen. Sen nimi oli joku Arvoituksia arkussa ja se oli brittiläinen draamakomedia. Olin aluksi aika skeptinen mutta lopulta se oli kyllä melko hauskakin, ja ainakin erilainen. Koko leffa sijoittui yhteen hautajaispäivään ja se toki välillä teki siitä ehkä hiukan pitkäveteisen, mutta kyllä se viihdytti siltikin. Nyt pitäisi kirjoittaa arvio siitä mutta en vain millään meinaa päästä alkuun. No, pakko se kai on, sillä puolenpäivän jälkeen mulle tulee tänne eräs kirjailija haastateltavaksi.

Jos jollakulla on ehdottaa lehtijuttuaiheita, niin otan ideoita mieluusti vastaan. Viikko on näemmä melko hiljainen, ja kenties city-risteily aiheuttaa yhä sellaista väsymystä ja jumitusta aivolohkoissa että oma luovuus on jo tämän viikon osalta ammennettu melko tyhjiin.

Viime yönä tuli taas nukuttua ruhtinaalliset kolme-neljä tuntia ehkä. Muutenkin huonosti nukkuvana vieras paikka vain pahentaa tuota ongelmaa. Onneksi tänään on oikeastaan vain yhden leffan lehdistönäytös, siellä voi levätä (kunhan en nukahda, sillä siitä pitäisi saada jonkin sortin arvio aikaiseksi).

Totean vielä, että eilisilta oli kiva.

Työpäivä lähenee loppuaan. Täytyy kyllä nyt tunnustaa että oon ollut aivan totaalilusmu tänään. Olen saanut aikaiseksi kolme pätkää ja siinä se sitten oikeastaan olikin. No, sain mä lisäksi ideoitua joitakin juttuja ja sovittua pari haastatteluakin, mutta ei sillä työmäärällä oikein ylpeillä voi. Lupaan ryhdistäytyä huomenna ja olla oikein ahkera. Nyt vain on risteilyn jäljiltä vielä sen verran kummallinen olo ettei vain pysty rehkimään.

En tiedä, mitä kaikkea musta on avauduttu tuon laivareissun tiimoilta, mutta toivon etteivät ihmiset taas muodostaisi niitä käsityksiään sen perusteella, mitä joku ihminen ehkä on puhunut. Ja jos joku on puhunut asioista realistisesti, siltä pohjalta, mitä todella tapahtui, ei aihetta negatiivisiin tulkintoihin pitäisi ollakaan. Mä vain en millään pysty näkemään mitään väärää siinä että elän omaa elämääni enkä kaikissa teoissani ota viimeiseen asti huomioon sitä, mitä joku niistä ehkä saattaisi ajatella. Missään tapauksessa en tahallani pyri loukkaamaan mutta musta vain on aika absurdia olettaa että mä vielä kahden kuukauden jälkeenkin toimisin sen pohjalta mitä ON OLLUT joskus, kun sitä jotain ei ole enää. Ja siksipä en voi käsittää että joku vetää mulle pultteja siitä että jatkan elämääni. Siis toki en kyseenalaista sitä etteivätkö jotkut asiat voisi tuntua pahalta mutta suuttuminen tarkoittaa sitä että todella olisin tehnyt jotain väärin. Kun en mä ole, en tässä asiassa.

Ja mä ehkä ymmärtäisin tuon reaktion siinä tapauksessa jos yhteistä aikaa olisi takana enemmän ja jos olisin tehnyt niin kuin tein välittömästi yhteisen ajan päättymisen jälkeen. Joo, eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan että aika ei merkitse mitään. Ei ehkä sinänsä, mutta kahden kuukauden erossaolon jälkeen tuossa nyt vain ei ollut mitään moraalisesti arveluttavaa. Ei se ole mun syy jos joku suree kauan ja jos ei pysty hyväksymään tapahtunutta. Koska juuri siitä tässä on kyse, siitä, ettei pystytä hyväksymään ettei jotakin ollutta ole enää. Siitä kertoo tasan tarkkaan se, että mua syyllistetään asiasta jossa ei miltään kantilta katsottuna ole tapahtunut vääryyttä ketään kohtaan.

Mä olisin ollut valmis ystävyyteen. Ja mä luulin että se onnistuisi toisenkin osapuolen taholta. No, eipä taida onnistua. En mä jaksa vaikeuttaa elämääni sillä että joudun kuuntelemaan syyllistämistä ja kummallisia tulkintoja elämästäni ihmisen suusta, joka ei edes mua kunnolla tunne saati tiedä, mitä kaikkia asioita olen kokenut. Paskoja asioita sattuu elämässä, mutta turha niistä on yrittää ketään solvata, kun niille ei nyt vain voi mitään eikä syyllistä ole. Ihan ei ole aikuisen ihmisen käytöstä sellainen.

Ei prkl tule töistä mitään, on niin jumissa pää. Ja on vielä paha olokin. Ja keinuttaa, ihan kuin oisin vieläkin laivassa. Onneks ens viikonlopun jälkeen nämä kahden päivän juomingit loppuvat. Sillon pitäis suunnata yhteen musiikkitapahtumaan täällä Turussa ja tehdä kai jotain juttuakin sieltä. Hommasin sinne pressit mulle ja työkaverille ja jonkun haastattelunkin jo sovin. Eli siis ensin töitä, sitten huvia, kuten yleensäkin. Vielä siis yks tällainen maanantai jäljellä, sitten rauhoitun.

Juu, city-risteilyltä palailin eilen. Olipa reissu, tosiaankin. Perjantaina simahdin jo kai kahden jälkeen kun baarista tuli äkkilähtö Nokkosen tekosien vuoksi. En tosin tiedä, mitä se teki, mutta niin vain lennettiin ulos sieltä. :) No, ehkäpä ihan hyväkin, jaksoipa sitten lauantaina paremmin. La-päivä kyllä ehti melko pitkälle ennen kuin päästiin rantautumaan maihin kun nukutti sen verran paljon. Lopulta oltiin Tukholmassa ehkä kolmisen tuntia, mutta kyllä siinäkin jo ehti vähän shopata ja käydä syömässäkin.

Laivaan palattuamme piti sitten alkaa kiskoa välittömästi erinäisiä juomia. Koska alla oli jo yhden päivän juopottelu, tuntui aluksi ettei tuo alkomaholi aiheuta mitään vaikutuksia, mutta aiheuttipa se sitten kuitenkin; jopa niin hyvin, että alkuillasta piti ottaa pienoiset torkut Jimmy79:n kainalossa tamperelaisten hytissä. :) Heräsin kuitenkin henkiin sittemmin ja myöhemmin olin taas hyvässä vauhdissa ysikannen hytissä muun muassa ihmiskasaa toteuttamassa. Sieltä jatkui matka diskoon jossa meno oli melko hervoton: tanssilattia täynnä cityläisiä mitä kummallisimmissa muodostelmissa. Sylkeä vaihtoivat vähän kaikki vähän kaikkien kanssa. Ja slam oli aika hyvässä vauhdissa. :D

Hyttiin selviydyin joskus aamuyöstä. En kyllä omaani, mutta ihan siveellisenä pysyin siltikin. Herätys tapahtui puoli kahdeltatoista vihaisen laivahenkilökunnan edustajan toimesta. Siinä vaiheessa koko laiva oli jo aivan tyhjä mikä sinänsä ei kyllä ollut mikään ihme, kun kerran se jo aamukymmeneltä oli satamassa. Turkuun en suunnannut välittömästi, vaan ihan vieraaseen osoitteeseen jonnekin Helsingin perukoille. Sain taksikyydin ja salaatin ja kivaa seuraa, joten sunnuntaimasennuskaan ei ihan heti saanut otteeseensa. Päivä ehtikin jo iltaan ennen kuin olin turvallisesti kotona, mutta eipähän tuo haitannut.

Että semmoinen reissu. Vastasi kyllä aikalailla odotuksiani, sillä mitäs muutakaan voisi city-risteilyltä odottaa kuin hillitöntä örvellystä ja hauskuutta? Nyt siellä jo suunnitellaan uusintalaivailua, ja enköhän eksy mukaan. :)