Cityparin elämää

Juteltiin äsken äidin kanssa J:stä, eksästäni. Pääasiassa puhuttiin siitä, miten hyvältä tuntuu kun sillä on uusi tyttöystävä ja se on onnellinen. Ja muisteltiin sitä, miten karmea viime syksy oli, siis tuon eksän kannalta. Erottiin syyskuussa ja se oli sille ihan järjettömän kova pala; särkyi koko ihminen melko pitkäksi aikaa. Toki sitä katsellessamme sitten särjimme omatkin sydämemme, kun kaikesta huolimatta kyseinen ihminen on sekä mulle että perheelleni erittäin tärkeä; yksi parhaista ystävistäni on hän. Muisteltiin niitä pahimpia hetkiä: Äidille sellainen oli J:n ollessa saunomassa vanhempieni luona kun äiti oli ikkunasta nähnyt miten J istuskeli jäähyllä ulkosaunan terassilla ja pyyhki jatkuvasti kyyneleitään. Äiti sitten itki samaa tahtia sisällä tuota näkyä katsellessaan. Mulle sellainen hetki taas oli se, kun kävin hakemassa joitakin tavaroita entiseltä asunnolta ja lähtiessäni kuulin rappukäytävään miten J itki tosi lujaa. Tulipa siinä kyynelet silmiin itsellänikin, kuten monta muutakin kertaa noiden kuukausien aikana ihan vain siksi, kun tuntui niin pahalta toisen puolesta.

No, ne ajat ovat onneksi nyt historiaa. Kahvittelin eilen J:n kanssa muutaman tunnin ja teki tosi hyvää nähdä, miten se on niin onnellisen rakastunut. :) Lisäksi on kauhean helpottavaa kun nyt voidaan olla ihan vilpittömästi ystäviä eikä tarvitse enää miettiä, mistä voi puhua ja mistä ei. Ollaankin tässä viime aikoina puitu aika paljon mies- ja naisjuttujamme ja on ihan älyttömän kiva saada kuulla juuri tuon ihmisen näkemyksiä kyseisistä asioista. Voidaan puhua ihan avoimesti seksistäkin eikä se tunnu yhtään kummalliselta. Haluankin säilyttää tämän ystävyyden ja jos jollain tulevalla kumppanillani on jotakin ongelmia sen suhteen, niin se on sitten voi voi. :) En mä hyvää ystävyyttä katko vain siksi, että vastapelurina sattuu olemaan juuri eksäni. Eipä mullakaan ole koskaan ollut vaikeuksia sulattaa toisten eksiä ja olenkin niiden kanssa jopa ystävystynyt. Mennyt on mennyttä - se jokaisen tulisi käsittää.

Juu, se siitä. On vain hyvä mieli.

Lähdin tänään kävelemään salille jo aamuviideltä, perillä olin puoli kuudelta. Se on aika suuri saavutus kaltaiseltani iltaihmiseltä. Aamuliikunta ei tavallisesti sovi mulle; iltaisin olen parhaassa vireessä. Mutta koska lähden heti töiden jälkeen kohti Pärnua, oli pakko raahautua aamulla salille, sillä muuten olisi tullut kolmen päivän tauko lihastreeniin. Olen ylpeä jo pelkästään siitä, että todellakin olin tuohon aikaan kuntoilemassa, mutta ylpeyttä lisää vielä se, että tein sen vain kolmen tunnin unien jälkeen. Nukahdin joskus puoli kahden maissa, ja hereillä olin jo ennen puolta viittä. Oli tosi jumittava olo alkuun ja harkitsinkin jo takaisin sänkyyn kömpimistä, mutta sitten rohkaisin mieleni, puin, pakkasin loput matkatavarat sekä treenivehkeet, ja lähdin talsimaan salia kohti. Siellä sujui lopulta ihan hyvin, ennakko-oletuksistani huolimatta, ja sainkin tehtyä ihan normaalin treenin. Jihuu.

Ei mun noin aikaisin olisi normipäivänä tarvinnut mennä, kun työaika alkaa vasta ysiltä, mutta kun piti käydä poliisiasemalla noutamassa passi ennen töitä. Ja tämä yksityiskohtahan vain lisäsi uskomatonta aamureippauttani! Nimittäin tuonne asemalle on salilta vähän matkaa ja kävelin sitten sinnekin vielä treenailun jälkeen, ja sieltä toki sitten taas töihin. Kyllä siinä kertyi kilometrejä ihan kivasti. :) Ja kaiken tämän tein matkatavarat selässä, sillä mihinkäs mä niitä olisin jättänyt. Nyt on siis ansaitusti reipas olo.

Uunituoreen passini kuva on odotettua parempi. Se oli ihan mielettömän järkyttävä siinä vaiheessa kun menin viemään passihakemustani, mutta jotenkin se ei näytä valmiissa asiakirjassa niin kamalalta. Ei se nyt hyvä ole, mutta menettelee. Näytän siinä melko alakuloiselta, mistä tulikin mieleeni, että lähes kaikkien mielestä näytän surulliselta aina kun olen vakava. Se on kummallista. Voin olla ajatuksissani, ihan muuten vain, ja heti joku on kysymässä, että mikä painaa mieltäni. Ei mikään! Mutta niin vain jatkuvasti luullaan. Pitäiskö aina muka hymyillä?

Voisin jatkaa tämän ajatuksenvirran kirjalliseen muotoon muuttamista vaikka kuinka kauan, mutta nyt taitaa olla pakko tarttua töihin. Pitäis tavoitella jotain työväenopiston tyyppiä, huoh, tylsää. No, nyt on perjantai, ja Pärnu kutsuu pian. :)

Toimittajuuden huonoja puolia: ilmainen ruoka. Oikeasti, lähes kaikissa tiedotustilaisuuksissa on jotain tarjoilua, ja usein vielä melko runsaita sellaisia. Jollei pysy tarkkana ja jos ei omaa hyvää itsekuria (onneksi mulla on suht´ toimiva sellainen), tätä työtä tekemällä saa helposti hankittua itselleen muutaman lisäkilon tai enemmänkin. Tämä tuli todettua viimeksi tänään Turun musiikkijuhlien infossa, jossa oli jos jonkinlaisia kalalla, mozzarellalla ja kasviksilla täytettyjä leipiä, mehuja, kahvia, jääteetä ja mansikkakakkua. Onneksi selvisin sieltä yhdellä leivällä.

Tämänpäiväinen info ei ollut tarjoilujen kannalta edes pahin (tai paras) laatuaan. Välillä niissä tarjotaan kokonainen lounas, toisinaan jopa seisovasta pöydästä. Joskus mukana on myös alkoholia, jota ei tietenkään voi kauheammin juoda mikäli on vielä menossa takaisin toimitukseen samana päivänä. Kerran olin infossa jossa suorastaan tyrkytettiin viinilasillista toisensa perään, mutta pakko oli lopettaa parin lasin jälkeen.
Joidenkin mielestä tämä kaikki on vain positiivista, ja monet syövätkin työpäivän aikana infojen määrästä riippuen kahdesta kolmeen lounasta. Mä taas pyrin siihen, että jos olen tarjoiluista tietämättä jo syönyt lounaani työpaikalla, en enää infoissa koske ruokaan. Tavoite nimittäin on, ettei niitä lisäkiloja tulisi, vaan ennemminkin päinvastoin. :)

No joo, se siitä. Todetaanpa taas lopuksi, että on se toimittajuus rankkaa. ;)

Huomenna ois lähtö Pärnuun. Ihan kivaa sinänsä, vaikka siellä olenkin käynyt niin monesti etten edes muista kertojen määrää. Mukava paikka se kuitenkin on jättimäisine hiekkarantoineen, pikkukauppoineen ja puistoineen. Siellä sentään on vielä suhteellisen edullistakin, ja ajattelinkin ostaa sieltä joitakin urheiluvaatteita, kun on vähän huono tilanne niiden suhteen nyt. Siis lähinnä jotain housua ja paitaa. Niin, ja rintsikoitakin vois kattella.

Juu, kyllä mä sinne ihan hyvillä mielin lähden.

Jäisitkö Suomeen koko viikonlopuksi perjantaisten työpaikkapirskeiden vuoksi (joihin todella tahtoisit mennä) jos täällä ei kuitenkaan olisi lauantaiksi eikä sunnuntaiksi minkäänlaista ohjelmaa tiedossa, vai lähtisitkö ilmaismatkalle Viron Pärnuun perjantaista sunnuntaihin?

Probleema, jota en osaa ratkaista. Mahdollisesti Pärnu kutsuu kuitenkin, koska matkustus on parhautta.

Joskus iskee totaalinen luuseriolo, nykyään aika useinkin. Ehkä elämäntilanteen vuoksi, kun tuntuu että junnaan paikallani, vaikka toki tiedän syyt siihen, enkä kauaa enää edes junnaa. Luuseriolotilassa tuntuu ettei pysty mihinkään ja että älyäkään ei ole päässä juuri ollenkaan. No, tänäänkin se iski, mutta vähän piristi kun tein netissä semmosen tieteen kuvalehden aika laajan älykkyystestin. Eihän tuo mikään virallinen ollut, mutta aika pitkä se oli ja mittasi eri asioita, ja lopussa oli tarkka selvitys tuloksista ja niiden tulkinnasta. Siinä myös sanottiin että poikkeama aitoon testiin on maksimissaan vain nelisen prosenttia suuntaan tai toiseen. Se riittää mulle, sain meinaan aikas korkean tuloksen. Vaikka se olisi epäluotettavakin - niin kuin onkin, ainakin vähän - niin en ehkä totaali-idiootti ole kuitenkaan. Se lohdutti. Joskus sitä tarvitsee tällaista jotta taas uskoo ehkä sittenkin kykenevänsä johonkin.

Toisen veljeni kanssa aina painitaan näiden luuseriolojen kanssa; meitä kun elämä on vienyt vähän eri tavalla kuin vanhinta veljeä. Joo, ei pitäisi, mutta ei sitä aina voi estää. Tuntuu toisinaan vain niin saamattomalta, ja sitten hyvin nopeasti alkaa epäillä omaa järjenjuoksuaankin. Toki mä tiedän etteivät äly ja opinnollinen tai ammatillinen edistys aina korreloi keskenään, mutta joskus vain tuntuu siltä ettei koskaan etene mihinkään. Vaikka eihän se edes pidä paikkaansa, sillä tulen kyllä etenemään, eikä siinäkään mielessä, että ei tämä elämä kuitenkaan mikään suoriutumisputki ole. On mulla älyttömästi tavoitteita joihin tulen kyllä pyrkimään, mutta joskus vain tuntuu että pitäisi jo olla saavuttanut jotain enemmän. Mitä sitten, sitä en oikein edes tiedä, ja se kai vain todistaa koko ajatuksen utopistisuuden puolesta.

Huoh. No joo, ehkä lopetan tämän päättömän ruikutuksen.

Perustettuani ketjun treffeille pyytämisestä, aloin oikein miettiä, että olenko koskaan pyytänyt ketään miestä minnekään, siis ekana. Toki olen tapailuvaiheessa ehdottanut treffejä siinä missä toinenkin osapuoli, mutta sen ihan ekan tapaamisen suhteen en ole koskaan tainnut tehdä aloitetta. Eikä kyse edes ole ollut siitä, ettenkö olisi halunnut, mutten ole uskaltanut. Häpeän myöntää tätä, mutta olen odottanut että mies ottaa sen ensimmäisen askeleen. Miksi? Siksikö, että vanhoillisesti ajattelen olevan miehen velvollisuus kysyä naista ulos? Ei, vaan koska olen pelännyt torjutuksi tulemista. Vain ja ainoastaan siksi.

Koskaan kyllä tämän takia en ole päästänyt käsistäni kiinnostavaa miestä, sillä kaikissa tapauksissa se mies on kuitenkin ottanut sen ratkaisevan askeleen. Ja luulen että jos ei olisi ottanut, olisin kyllä siinä vaiheessa itse tarttunut härkää sarvista. Mutta joka tapauksessa, kaikissa tilanteissa joissa olen vaikkapa vaihtanut numeroa miehen kanssa, on hän ollut se, joka on ensitörmäyksen jälkeistä ekaa kunnon tapaamista ehdottanut. Toki esimerkiksi baarissa olen voinut mennä juttelemaan jollekulle ja siitä sitten on syntynyt jotakin, mutta jos on edetty sillä tavalla "perinteisesti" vaikka juuri numeroiden vaihtamisen jälkeen ensitreffien kautta toisille ja niin edelleen, olen aina odottanut että mies ehdottaa ensimmäistä tapaamista.

Jotenkin alitajuisesti olen kai kuvitellut olevani se ainoa epävarma osapuoli ja ajatellut, että mies kyllä pyytää ulos jos on kiinnostunut. Aivan kuin se mies itse ei voisi olla yhtä lailla epävarma ja toivoa että mä teen aloitteen! Mutta ei, pelkkä oma epävarmuuteni on noissa tilanteissa jyrännyt ja kunnolla. En ole nähnyt sen läpi.

Miksi sitäpaitsi pelätä torjutuksi tulemista? En todellakaan tiedä. Joissakin tapauksissa se ei ole edes ollut ollenkaan todennäköistä, mutta silti sen pelko on estänyt toimimasta. Ja vaikka niin sitten kävisikin, olisiko se karmea kolaus itsetunnolleni? Ei! Onhan niinkin käynyt, että pienoisen tapailun jälkeen mies on ilmoittanut, ettei ehkä sittenkään ole tarpeeksi kiinnostunut. Ja mitä siitä on seurannut? Surua ja pettymystä toki - jos olen itse ollut kovin ihastunut - mutta se on mennyt ohi miltei saman tien. Jo tapailun päättyessä olen tiedostanut, että suren tätä muutaman päivän, ehkä viikon, ja joka päivä on edeltäjäänsä helpompi, joka päivä mietin sitä miestä vähemmän. Ja niin myös on käynyt. Olen ehkä hetken pohtinut, että mikä mussa mahtoi olla vialla, mutta sitten oivaltanut, ettei se mistään sellaisesta johtunut. Niinpä olen nopeasti sisäistämisen ja hyväksymisen kautta päässyt asian yli ja jatkanut eteenpäin, hyvillä mielin siitä, mitä oli.
Tässä kontekstissa on käsittämätöntä pelätä torjutuksi tulemista niin paljon, ettei saa aikaiseksi tehdä aloitetta niiden ensimmäisten treffien suhteen. Kun eihän kysymällä menetä yhtään mitään.

Totta on kyllä sekin, että kohdalleni on aina osunut sillä tavalla nopeita miehiä, että he ovat tehneet kiinnostuksensa äkkiä selväksi, ja se on sitten ollut siinä mikäli itsekin olen tuntenut mielenkiintoa. Mutta silti jotenkin häiritsee se, että olen aina ollut "kohde"; mut on tavallaan valittu, vaikka toki sitten itsekin olen valinnut. Kuitenkaan en oikein koskaan ole ollut se ensimmäinen valitsija. Osittain tuon pelon vuoksi, ja osittain siksi, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt.

Tätä pohdittuani päätin nyt olla aktiivisempi. En etsi miestä, mutta jos joku kiinnostava osuu kohdalle, toimin. En enää jää jahkailemaan tai odottamaan, että mies esittää sen ekan treffikutsun. Itse asiassa nyt olisi eräs tapaus, johon voisin tätä uutta rohkeuttani testata, mutta koska hänen kanssaan emme varsinaisesti ole olleet vielä missään kontaktissa (nähty ohimennen), on se eri asia, ja sitä sopii vielä harkita. ;)

Kuulin villiä huhua, että mulle täysin tuntemattomat ihmiset ovat (taas) vetäneet luonteestani ja persoonastani melkoisia johtopäätöksiä ihan vain sen perusteella, mitä tänne blogiini kirjoittelen. Jännää, että raapusteluni ja nettipersoonani voivatkin aiheuttaa tuollaisia aggressioita. Kehottaisin hankkimaan elämän jos se ei olisi niin kulunut sanonta.

Olipa kiva viikonloppu. Mentiin perjantaina pääkaupunkiseudulle, ja se ilta vietettiin Helsingin yöelämässä. Eilinen sitten vierähti Ankkarockissa. Ainoa vittumainen asia olivat nuo idiootit miehet joita tuntui pörräävän joka puolella. Perjantai oli suorastaan täynnä toinen toistaan limaisempia yksilöitä jotka joko tulivat puhumaan todella typeriä juttuja tai sitten kävivät suoraan kiinni. Baarin tanssilattialla sai suorastaan juosta karkuun näitä kähmijöitä, yöks. Kyllähän noita inhotuksia on ennenkin tavattu, mutta nyt niitä vilisi kaikkialla ihan jatkuvasti. En vain voi tajuta, että mikä saa miehen käyttäytymään noin. Irtoaakohan sillä toiminnalla joskus? Ihmettelen syvästi jos irtoaa.

Joo, mutta muuten oli oikein hauskaa. Vitsit että mulla on kivoja kavereita. Oli ihan huippua teltassakin, vaikkakin ilma oli erittäin huono ja oli vuoroin kylmä ja vuoroin kuuma. Viime yönä työkaveri hakeutui kainalooni läheisyydenkaipuussaan ja nukuttiinkin sitten sylikkäin. :D
Kivaa oli sekin että nähtiin monia bändejä, oikeastaan kaikki hyvät. Ja Zen Cafella oli loistava keikka! Onneksi kyseinen bändi tulee keskiviikkona yhteen Turun baariin, mennään veljen kanssa katsomaan sitä.

Paluumatka oli pitkä ja hikinen, mutta hulvattoman hauska. Oltiin autolla liikenteessä, minä kuskina. Lähdettiin Vantaalta neljältä ja perillä oltiin yhdeksältä; matka kesti siis viisi tuntia. :) Ajeltiin hiljakseen ja pysähdyttiin vähän kaikkialla; syömässäkin oltiin pari tuntia. Tultiin kaksin tuon työkkärin kanssa takaisin kun kolmas osallinen jäi vielä Helsinkiin, ja kun kummallakaan ei ollut kiire kotiin ahdistumaan, istuskeltiin, juteltiin ja naurettiin kaikessa rauhassa. Juttujen taso hipoi kyllä pohjamutia, mutta voiko muuta odottaa krapulajumituksessa parin päivän baareissa, teltassa ja festareilla pyörimisen jälkeen? :)

Unet jäivät taas vähiin; ekana yönä nukuttiin kolme tuntia. Tai itse asiassa aamuna, sillä kotiuduttiin telttaamme kello seitsemän. Oltiin tosiaan Helsingissä, ja mä sitten sain kuningasidean odottaa ekaa aamujunaa jotta säästetään taksirahat. Se lähti kuuden jälkeen aamulla, ja baarin sulkeutumisen jälkeiset pari tuntia hilluttiin Mäkissä sekä juna-asemalla. Junassa sitten alkoi nukuttaa aivan älyttömästi, joten oli pakko pyytää lähellä istunutta miekkosta herättämään meidät perillä. Onneksi se herätti kaverini joka sitten pakotti mut hereille. Sain kauhean kännikänkkäränkkäkohtauksen kaverin töniessä mua hereille; syytin sitä sadistiksi ja vaadin saada jatkaa unosiani. No, onnekseni kaveri ei totellut. :D Sitten tosiaan kymmenen jälkeen oli herätys kun piti lähteä tuota kolmatta osapuolta vastaan Korson juna-asemalle. Ihme ettei sen enempää väsyttänyt ja jaksettiin jopa koko päivä ja ilta hillua festareilla. VIP-alueelle ei menty ollenkaan vaikka mulla ja työkkärillä nuo pressipassit oli; ei tietenkään viitsitty hylätä tätä kolmatta joka oli siellä ihan normilipulla. No, eipä ollut varmaankaan iso menetys, sillä noilla alueilla on aina ihan kuiva meininki. Sain muuten sen ostamani lipun myytyä joten tuli halpa reissu. :)

Pitäis koittaa nukkua, mutta kun tiedän mitä on luvassa: järjetön liskojen yö. Huomenna oon sitten koomassa töissä.

Edit. Oli pakko lisätä kuvamateriaalia kyseisestä festarista tuonne galleriaan. Katso jos uskallat. :D

...eikä nähtävästi kuntoilijakaan. Viime viikolla keho kärsi ylikunnosta, nyt on jotain häikkää takareisissä. Molemmat takareidet ovat ihan älyttömän kipeitä ja särkevät koko ajan, vaikken edes tekisi mitään. Mahtaakohan olla jotain tulehdusta...toivottavasti ei, mutta pahalta näyttää ja tuntuu. :/ Olen tehnyt ihan normaalia lihaskunto- ja juoksutreeniä, mutta kenties sitten liikaa tms, ei tätä muu selitä. Eilen olin lenkillä ja tuntui kuin en yhtäkkiä enää osaisi juosta; jalat olivat niin kummalliset. Johtui kai juurikin tuosta takareisiprobleemasta, kun en tuntenut paljon muuta kuin nuo jalkojen takaosat ja siksipä tuntui kuin juoksisin ekaa kertaa elämässäni. Harmi sinänsä, kun muuten lenkki meni kyllä todella hyvin. Treenasin vauhtikestävyyttä ja huomasin kehittyneeni; ei hengästyttänyt ollenkaan sillä tavalla kuin aiemmin, ei yhtään liikaa eikä mennyt huohotukseksi jyrkissä ylämäissäkään. Olisin voinut hengästymisen puolesta jatkaa kauemminkin, mutta maalaisjärki käski lopettamaan noiden takareisien takia.

Tarkoitus oli mennä aamulla salille ennen töitä, mutta eipä näillä jaloilla tehdä nyt mitään. Koko yön niitä särki, ja vielä aamullakin, joten jäin ihan suosiolla sänkyyn. Vuorossa nimittäin ois ollut juuri jalkatreeni, eikä musta nyt ole siihen. Ehkä se kolmen päivän lepo tekee ihan hyvääkin ja kenties laukaisee alkavan tulehduksen. Ens viikolla voi sitten taas panostaa kuntoiluun.

Nyt pitäis aloittaa yhden kulttuurijutun kirjoittaminen, kun vain tietäisi että miten aloittaa. No, eiköhän se tästä. Kolmisen tuntia vielä, niin sitten päästään ajelemaan kohti pääkaupunkiseutua. :)

Huomenna pitäis mennä salille ennen töitä, seiskalta aamulla. Jaksanko vai en? Jännää. Pitäis kyllä jaksaa, sillä jos en mene, tulee kolmen päivän totaalitauko kaikkeen liikuntaan. Nyt tuntuu että varmasti jaksan, mutta aamulla kellon soidessa on mieli voinut muuttua. :) Äh, pakko jaksaa!