Cityparin elämää

Tämä päivä olis voinut olla olematta. Niin mitäänsanomatonta on ollut, ja vielä parilla miinuksella. Miinus numero 1: Kämpän ilmalämpöpumppu on rikki ja täällä on kylmä. Miinus numero 2: Olen syönyt liikaa enkä mennyt edes lenkille. Miinus numero 3: On liikaa aikaa ajatella, tuntea epätietoisuutta ja huonommuuttakin. Ainoa iloni on ollut tuijotella ja kuolata James McAvoyn kuvia. Onneksi tuollaisia miehiä on olemassa. Joskin onnekkaampaa olisi, kun sellainen astuisi jonain päivänä elämääni. :)

Tulispa jo pian se Jane Austen-leffa jotta pääsis ihailemaan Jamesia valkokankaalta käsin. Mutta se tulee vasta marraskuussa. :`(

En ole tehnyt tänään mitään, en ainakaan mitään merkittävää. Olen cityillyt, lukenut ja nukkunut - en muuta. Menen töihin vasta maanantaina, ja kun oli takana taas kaksi todella lyhyttä yötä, nukuin tänään melkein kahteen. No, sain silmät suljettua vasta aamuyöllä neljän jälkeen, että ei kai sikäli mikään ihme. Mutta kun nukkuu iltapäivään asti, katoaa koko päivä jonnekin. Ei oikein jaksa yrittää mitään, kun kello kuitenkin on jo niin paljon. Ja sitten vain vetelehtii koko päivän. Ja sitten on sellainen olo, että hukkaa jotain. Mitä? No aikaa kai. Sinänsä kyllä typerä tunne, kun kai sitä nyt välillä voi laiskotellakin. Mä vain alan aina potea jotain kummaa syyllisyyttä tällaisista päivistä; aivan kuin tuhlaisin jotain tärkeää. Yhdestäkin tällaisesta päivästä tulee sellainen olo kuin saamattomuutta olisi jatkunut jo pitkäänkin, mikä on tietysti ihan hullua, kun eihän asia ole niin. Mähän olin juuri vajaan viikon matkalla Dublinissa, ja sieltä palattuani ehdin olla tunnin kotona ennen kuin lähdin kaverin kanssa viihteelle. Joten eipä tässä kai kamalasti tule elämää hukattua vaikka nyt yhden perjantain vetelehtisinkin kotona. :)

Mulle on kyllä tyypillistä se, että ns. menovaihe jää päälle. Enkä nyt tarkoita pelkästään mitään baareissa juoksemista, vaan kaikkea muutakin menemistä; reissaamista, ulkona syömistä, kaikenlaisia illanviettoja, leffaan menoa... Kun sitä kaikkea on tehnyt paljon, on vaikea olla paikoillaan. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että olen suhteellisen menevä tyyppi ihan muutenkin. Levoton, se lienee oikea sana. Usein vain tuntuu siltäkin, että pitäisi tehdä jotain, pitäisi mennä jonnekin, vaikkei edes tiedä, mitä ja minne. Ja sitten sitä ahdistuu kun ei keksi tähdellistä tekemistä tai ei vain ole mahdollisuuksia toteuttaa niitä juttuja. Tiedän että näin syksyllä on pakko rauhoittua ja oppia olemaan kotonakin, kun ei sitä rahaakaan loputtomasti ole, ja lokakuun alusta täytyy keskittyä opintoihin. Ei se silti helppoa ole.

Meneminen vain on kivaa. Viikonloppureissut toiseen kaupunkiin, junamatkat, ulkomaille reissaamisesta puhumattakaan - rakastan sitä kaikkea. Lähdön tunnelmassa vain on sitä jotakin, ja siihen tunteeseen jää koukkuun. Maailman parhaimpiin tuntemuksiin kuuluu se, kun lentokoneen pyörät irtoavat kiitoradasta Suomesta lähdettäessä. Toivottavasti saan kokea sen taas pian.

Tällaisia näin Howthissa (Irlannissa). :) Eivätkä ne olleet mitään tarhahylkeitä vaan ihan luonnonvaraisia.

Ajoin tänään tosiaan junalla Dublinista Howthiin. Ensivaikutelma oli kalainen ja öljyinen; niiden sekoitus haisi vähän joka puolella satamaa. Melkein heti saapumiseni jälkeen myös yllätyin iloisesti; näin hylkeitä! Siis luonnonvaraisia ja ihan läheltä, ne uivat mereltä siihen satamaan. Viisi niitä taisi siinä pyöriä ja yksi tuli ihan lähelle; tuijotti mua suoraan silmiin vaikka kuinka kauan. :) Siinä pyöri myös joku koira ja haukkui minkä ehti niille hylkeille; se ei varmaan käsittänyt ollenkaan, mitä otuksia ne olivat. Jotenkin tuntui kyllä mustakin tosi kummalliselta katsella niitä siinä, kun tavallisesti niitä on tottunut näkemään lähinnä vain eläintarhoissa.

Kun viimein maltoin lähteä pois hylkeiden luota, suunnistin aallonmurtajalle. Kävelin sen päästä päähän ja lähdin sitten kiipeämään murtajan takaa rinnettä ylös. Päädyin vaellusreittien alkuun ja päätin kävellä läpi yhden niistä. Se kulki aika korkealla kukkuloita pitkin ja sieltä oli uskomattomat näkymät Irlanninmerelle sekä Howthin luontoon. Sain mennä aika rauhassa; vastaan tuli vain pari ihmistä. Polku oli kapea ja sokkeloinen, en tainnut pysyä ihan alkuperäisellä reitilläni vaan poikkesin luultavasti toiselle välillä. No, se ei haittanut, päinvastoin; siten pääsin näkemään niemen toisella puolella olevan majakan ja muita hienoja maisemia. Oli tosi vaikuttavaa Dublinin melun jälkeen päästä yksin luontoon taivaltamaan ja tosiaankin täytyy vielä hehkuttaa sitä, miten upealta tuolla näytti. Kaiken kaikkiaan vaeltelin parin tunnin ajan, sitten palasin alas satamaan ja suuntasin juna-asemalle.

Dubliniin en jäänyt sen enempää enää kiertelemään, vaan palasin ratikalla Goat Towniin ja menin siellä yhteen isoon ostoskeskukseen vielä vähän shoppailemaan. Ostin Bayleysin tapaista kermalikööriä ja vähän muita juomia (tuliaisiksi O:lle Guinnessia ja itelleni vähän Bulmersin light-versiota jota ei saa Suomesta edes Magners-nimellä), ja kassa sitten kysyi multa paperit kun Irlannissa ikäraja alkoholijuomille on 21. No, näytin passia ja sitä sitten alkoi suunnattomasti hymyilyttää kun se katsoi sitä. Mulle ei selvinnyt, mikä niin huvitti. Kenties täällä tiedetään että suomalaiset ovat ainakin yhtä kovia juomaveikkoja kuin irkut itsekin, ja ehkä se sitten nauroi sitä, kun tietysti näki passista, mistä olen kotoisin. :)

Juu´u, siinä oli se matka. Aamuyöllä täytyy lähteä lentokentälle kun aikaisin aamulla on lento takaisin Suomeen. Vähän on haikea olo, kun kyllähän täällä olisi ollut pidempäänkin. Tosin se lohduttaa aika paljon, että luultavasti joulun jälkeen tulen tänne taas. :)

Puhuttiin joku aika yhden ihmisen kanssa siitä, mistä ja millaisia onnistumisentunteita kumpikin saa. Todettiin, ettei kyseessä aina tarvitse olla kovinkaan iso asia jotta siinä onnistumisesta voisi saada hyvinkin suurta tyydytystä. No, tänään kävi juuri niin, että onnistuin melko pienessä ja sinänsä merkityksettömässä asiassa mutta olen silti yhä vieläkin onnellinen siitä.

Mulla on synnynnäinen vika suuntavaistossa. Tai ei, sanotaan, että kyseinen vaisto tuntuu useimmiten puuttuvan multa kokonaan. Olen eksynyt sellaisissakin paikoissa, joissa eksyminen on käytännössä mahdotonta, ja olen myös harhautunut tieltä matkalla omaan kotiini, vaikka olin kyseisessä paikassa asunut jo jonkin aikaa ja vaikka matka bussipysäkiltä kotitalolle oli miltei suora. No, tänään sitten lähdin yksin Dublinin keskustaan koko päiväksi, kun muut palasivat Suomeen ja velikin vaimoineen meni töihin. Olin 100% varma että tulen eksymään kerran jos toisenkin, mutta en ottanut siitä mitään stressiä koska eksyily on mulle niin tuttua ja ainakin tähän mennessä olen sitten lopulta jollain keinolla löytänyt määränpäähäni.

Ensimmäinen haaste oli puolentoista kilometrin matka veljen kämpältä Luan-asemalle, mutta löysin sinne heti ensimmäisellä yrittämällä ja niin pääsin ajamaan keskustaan. Siellä jäin oikealla pysäkillä pois ja selvisin mainiosti St. Stephens Green-puistoon sekä sitten myös toiseen puistoon siihen lähelle. Oli mulla toki kaupunkikartta mukana mutta eipä mua ennenkään kartat ole pelastaneet... Tuon toisen puiston jälkeen suuntasin pikkuhiljaa Trinity Collegelle päin ja siellä poikkesin Long Roomissa katsomassa järjetöntä kirjamäärää The Long Roomissa sekä tietysti myös Book of Kellsiä. Trinityn jälkeen aloin taivaltaa Temple Bar-alueen kautta Phoenix Parkille päin ja sinnekin löysin ongelmitta. Se olikin sitten tosiaan mielettömän iso puisto, yli kaksi kertaa lontoolaiskilpailijaansa suurempi. Kiertelin tovin puistoa ja palasin sitten vähän eri reittiä ydinkeskustaan päin. Matkalla shoppailin Mark&Spencerillä ja vähän muissakin liikkeissä, ja sitten vain kävelin sinne sun tänne kunnes alkoi hämärtää. Yhdeksän aikaan etsin ja löysin tieni eräälle keskustan Luan-asemalle ja ajelin sillä sitten takaisin tänne lähiöön. Viimeinen haaste tuli siinä kohtaa, kun mietin, mitä reittiä kävelen asemalta veljen kämpälle. Aamuinen reitti olisi ollut satavarma, mutta päätin mennä toista, sellaista, jota pitkin kävelimme ekana päivänä jolloin en todellakaan keskittynyt painamaan mieleeni tuota matkaa. No, yhdessä kohdassa meinasin kävellä oikean tienhaaran ohi mutta tajusin sen, ja sitten lunttasin bussipysäkin kartasta oikean tien. Oli jo pilkkopimeää kun saavuin urheilukentän reunaan ja oikaisin erään puiston halki Goat Towniin. Siitä sitten löysin lähes suoraan tieni veljen kämpälle.

Tästä kaikesta olen nyt hyvin ylpeä. Kiertelin yhteensä lähes 11 tuntia ympäri kaupunkia enkä kertaakaan eksynyt sen pahemmin, etten olisi vartissa hahmottanut olinpaikkaani (vaikka putosin kartaltakin pariin otteeseen). Nähtävästi tällainen suuntavaistotonkin yksilö selviytyy silloin kun on pakko; kun on yksin eikä ole ketään toista lukemassa karttaa ja näyttämässä tietä. Silloin on vähän pakko keskittyä kulkemiseen intensiivisemmin kuin muutoin. Olenhan mä toki ennenkin liikkunut yksin vieraissa kaupungeissa mutta ihan näin mutkattomasti se ei koskaan ennen ole tainnut sujua. Ehkä mäkin sitten opin jotain. :)

Jalat on kyllä aivan paskana nyt. Istuin päivän aikana yhteensä noin tunnin verran; kaikki muu aika meni kävellessä. Huh. Huomenna pyörin ehkä vielä hetken keskustassa ja hyppään sitten lähijunan kyytiin ajaakseni Hoathin niemelle. Siellä voi nähdä hylkeitä! Toivottavasti näen.

Käytiin tänään ajelemassa etelärannikolla ja päädyttiin sitten ihan maaseudulle asti. Nähtiin ihania pieniä kyliä, "vuoria", laakeita ruohoalueita, lampaita jne jne. Tiet olivat ihan älyttömän kapeita ja mutkaisia, mutta silti niissä oli nopeusrajoitus 60-80km/h ja muutaman kerran meinasi sivupeili lähteä vastaantulijan matkaan. No, selvittiin kuitenkin kolhuitta. Ennen maaseudulle päätymistä käytiin myös pyörähtämässä tuolla rannikolla rikkaiden asuinalueella; siellä missä Bonollakin on talo. Melkoisia lukaaleja ne kyllä olivat ja hinnat tietysti pilvissä. Mutta kyllä niitä ilokseen katseli, samoin kuin Irlanninmeren maisemia. Illalla käytiin sitten vielä syömässä kivassa italialaisirlantilaisessa trattoriassa eikä ruuassa kyllä taaskaan ollut valittamista.

Huomisesta sitten alkaakin matkani toinen osuus. Tähän astihan ollaan liikuttu porukassa, mutta koska huomenna loppuu muiden loma ja suomalaiset palaavat Suomeen ja täällä asuva veljeni vaimoineen menee töihin, jään minä ainoana sompailemaan pitkin Dublinia. No, en kyllä valita. Vaikka on ollut tosi kivaa tähänkin asti, olen tavallaan jopa odottanut sitä että saan olla yksin ja mennä mihin tykkään haluamassani aikataulussa. Kolme päivää yltiösosiaalisuutta oli ihan tarpeeksi; nyt olen mieluusti pari viimeistä päivää yksikseni. Olen jo vähän kehitellyt tekemistä huomiselle ja tiistaille...

...Huomenna ajattelin suunnata keskustaa tutkimaan vähän aiempaa tarkemmin. Käyn ainakin Phoenix Parkissa ja parissa muussa puistossa, sitten voisin poiketa Trinity Collegen valtaisassa kirjastossa ja myös kirjailijamuseossa. Vankilareissua kaavailin myös, se kun jäi eilen väliin. Noin muuten menen sitten ihan fiilispohjalta; kiertelen vähän sinne sun tänne, joten paljon muutakin tulee varmaan nähtyä. Shoppaillakin aion vähän. Riippuen siitä, kauanko huomenna viihdyn keskustassa, saatan jatkaa ostoksia täällä lähiössä olevassa ostoskeskuksessa. Mutta jos tulen takaisin vasta illalla tai jos saan keskustassa tarpeekseni shoppailusta, menen ostoskeskukseen vasta tiistaina. Tiistaina ois myös tarkoitus ajella ratikalla tuonne niemelle kalastajasatamaan vähän merta ja luontoa näkemään. Siellä kuulemma saattaa törmätä hylkeisiinkin; sellainen olisi hauska nähdä.

Ai joo, eläimistä puheen ollen, sain tänään uuden ystävän eräästä kultaisesta noutajasta. Oltiin tuolla yhdessä maalaiskylässä kun se vain äkkiä ilmaantui vierelleni ja jäi rapsutettavaksi. Se oli niin kiltti ja ihku että annoin sille lopuksi jämät jätskistäni. Oli sillä panta mutta omistajista ei näkynyt jälkeäkään; toivottavasti ei jää auton alle hän. Ihana koira.

Niin, ja ne irkkumiehetkin ovat yhä melko ihania. :)

Terveiset Dublinista! Olin pettynyt, kun eilen koneen laskeuduttua täällä paistoikin aurinko; odotin tietysti sadetta. ;) Ilma oli muutenkin todella leppoisa, ei yhtään tuulta ja lämmintä yli 20 astetta. Nyt on vähän pilvisempää, mutta väliäkös tuolla.

Tultiin lentokentältä suoraan - no, ei ihan suoraan, kyllä me vähän eksyttiin - veljen kämpäll, joka muuten on todella loistelias ja ihanalla alueella. Täältä sitten lähdettiin keskustaan syömään ja täytyy sanoa, että ruoka oli yksi elämäni parhaimmista. Syömisen jälkeen suunnattiin laitakaupungin pubiin, oikeastaan kahteenkin ja toisessa oli elävää irkkumusiikkia. Join siideriä sekä tietysti Irish coffeen. Sitten tultiinkin jo takaisin, kun päivä oli matkustuksen takia ollut pitkä ja parin tunnin aikaeron vuoksi sisäinen kellomme oli jo melko paljon.

Nyt odottelen että suihkuvesi lämpiää, jotta pääsen suihkuun ja jotta pääsemme lähtemään keskustaan. Tiedossa on ainakin käynti vankilalla ja luultavasti myös Jamesonin viskitislaamolla. Illalla mennään lähipubiin syömään ja katsomaan rugbyn MM-kisoja; tunnelma on varmasti melkoinen.

Nyt suihkuun!

Pää särkee. Luin jostain, että yhdeksän kymmenestä suomalaisesta kärsii jossain elämänvaiheessaan päänsärystä. Voi sitä onnellista yhtä, joka ei kärsi. Mä kärsin varmasti päänsäryttömienkin puolesta. Reagoin vähän kaikkeen juurikin pääkivun kautta; väsymykseen, nälkään, huonoon ilmaan, stessiin, liikarasitukseen...krapulaa tietysti unohtamatta, silloin säryt ovat pahimmillaan. Ja usein pää myös kipuilee ilman mitään selvää syytä. Harvoin kuitenkaan todella kovaa, ennemminkin se on sellaista melko vähäistä tai keskivertoa kipua joka usein tuntuu tasaisesti koko päässä. Joskus kun oli tosi usein kovempia ja pitkäkestoisia särkyjä, asiaa vähän tutkittiinkin, mutta eipä musta mitään vikaa löytynyt. Lääkäri sitten totesikin, että mulla varmaankin on taipumusta migreeniin ja siksi pää on se, joka reagoi kaikkeen. Onhan meillä suvussa migreeniä. Ja loppujen lopuksi mä en oikeastaan ihan kamalasti tästä vaivasta edes kärsi. Kaikkeen tottuu, pääkipuiluunkin. Eikä sitä nyt läheskään koko ajan tietenkään ole, mutta varmaan useammin kuin monilla muilla.

Vilkaisin äsken jouluristeilyn hyttijakoa ja omalta osaltani se näytti ihan hyvältä; salasikamika, -sade- ja orhi. En yhtään epäile, etteivätkö nuo kaikki olisi varsin hauskaa hyttiseuraa, ja enpä joudu ainoana turkulaisena kärvistelemään pääkaupunkiseurulaisten kanssa. :) Noin muutenkin siitä varmaan tulee loistava reissu, kuten edeltäjänsäkin oli. Tosin nyt sitä ei vielä tarvitse sen enempää puida, sillä aikaahan risteilyyn on vielä melkoisesti.

Hihii, mun viikonloppuni alkaa tänään. Lähden huomisaamuna kohti Dublinia, joten töihin ei tarvitse tulla ollenkaan. Ehkä se päänsärkykin lakkaa tai ainakin unohtuu kun pääsen karistamaan Suomen pölyt varpaistani ainakin hetkeksi. :)

Eilen oli ihan pysähtynyt fiilis. Ajelin myöhään illalla, melkein yöllä, vanhempien luota kotiin päin, ja jotenkin tuntui siltä kuin ei olisi ollut ihan tässä maailmassa, ja samalla kuitenkin tiedostin ympäristöni hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Mutta tuntui siltä kuin olisi voinut ajella vaikka koko yön ympäri kaupunkia, oli sillä tavalla rauhallinen ja kuitenkin tarkkaavainen olo. Vaikea selittää. Johtuiko tuo sitten siitä, että pidin noiden hetkien yksinäisyydestä vai siitä, että iltainen keskustelu veljen kanssa sai ison osan sisäisestä kuohunnasta tasoittumaan - en tiedä - mutta olo oli harvinaisen seesteinen. Tuo kupla kuitenkin valitettavasti rikkoutui sitten kun lopulta löysin parkkipaikan ja piti mennä kotiin.

Mietin eilen paljon sitä, millainen olen viime aikoina ollut veljeäni kohtaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, että menneinä viikkoina olen ollut niin vetäytyvä ja jopa etäinen; en läsnä niin kuin olisi pitänyt. Olenhan mä sitä nähnyt aina välillä ja soitellutkin, mutta en voi millään valehdella itselleni tehneeni sitä tarpeeksi paljon. En ole. Tilanteessa jossa veli nyt on - jossa koko perhe sen vuoksi on - pitäisi tehdä enemmän. Keväällä ja alku- sekä keskikesällä teinkin, tein jopa yli oman kestokykyni, mutta sitten vetäydyin. Vaikea sanoa, miksi. Ehkä siksi, että kaikki tuo vain tuntui niin raskaalta, liian raskaalta. Tavallaan aikaisemmassa vaiheessa jäin ihan yksin koko asian kanssa ja kannoin paljon enemmän kuin olisin jaksanut ja lopulta se vaikutti muhun syvemmin kuin aluksi tiedostinkaan. Aloin jo itsekin oireilla; olin jatkuvasti alakuloinen ja ahdistunut ja itkeskelin lähes päivittäin ilman mitään konkreettista syytä. Olenkin sittemmin yrittänyt järkeillä asian niin, että ehkä mä sitten vain tarvitsin sen etääntymisen, ehken olisi muuten jaksanut. Mutta siltikin vain on syyllinen olo; tavallaan jätin veljeni vähäksi aikaa yksin. En sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä onhan se koko ajan saanut tukea muilta tahoilta, mutta jollain tapaa käänsin osittain selkäni vaikka tiedän ja tiesin, että oma läsnäoloni helpottaisi ja auttaisi, ainakin hetkellisesti.

Kuulostaa kamalalta ja tuntuu kamalalta. On tuntunut jo aiemminkin, mutta eilen asia konkretisoitui kun puheltiin pitkään. Kuuntelin veljeä, kävin sen kanssa asioita läpi, yritin löytää oikeat sanat - ja tajusin, että niin mun olisi kuulunut tehdä koko ajan, ilman taukoa, joka johtui vain siitä, että olin henkisesti lopussa ja siis ajattelin omaa hyvinvointiani. Tokihan sitä pitääkin ajatella, mutta nyt veli on etusijalla ja mun olisi kuulunut tehdä kaikkeni sitä auttaakseeni. Vaikka olinkin ylikuormittunut, tiedän että olisin jaksanut. Mä en kuitenkaan ole sairas. Silti vain katsoin oikeudekseni ottaa etäisyyttä veljeen ja kaikkeen siihen liittyvään. Se oli väärin. No, parempi kai tajuta tämä myöhään kuin ei milloinkaan. Vielä voin tehdä enemmän, vielä voin olla läsnä ja auttaa. Sen teenkin. Ja seuraavina päivinä melko intensiivisestikin; veli kun tulee Irlantiin myös, tosin on siellä vain puolet omasta matkastani, mutta kuitenkin.

Pitäisköhän lopettaa koko blogin kirjoittelu tai ainakin siirtyä löpisemään tänne pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä, kun välillä tuntuu että tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä...? Oppivatkohan ihmiset ikinä olemaan tulkitsematta näitä tekstejä oman mielensä mukaan ja lakkaavatkohan he koskaan vetämästä omia johtopäätöksiään aina ja kaikesta? Ylianalysointi ja -tulkintakin vielä menettelisi, mutta kun joillakin on tapana pitää kiinni omista, MINUN kirjoituksiani koskevista näkemyksistään vielä senkin jälkeen, kun olen jo sanonut heidän olevan väärässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että loppujen lopuksi kukaan muu kuin minä itse ei tarkaalleen tiedä, mistä tänne kirjoitan, ja luulenpa myös tietäväni niin omat kuin lähipiirinikin asiat kaikkia blogini lukijoita paremmin. En kai koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, miten kärkkäästi jotkut puuttuvat MINUN kirjoituksiini, MINUN asioihini, ja luulevat tietävänsä niiden koko olemuksen taustoineen kaikkineen vain sen lyhyen tekstinpätkän perusteella, minkä täältä lukevat. Käsittämätöntä, käsittämätöntä ja vielä kerran käsittämätöntä.

Niin. Veljellänihän ei ole huumeongelmaa, vaikka eilisiltaisesta kirjoituksestani taas niin kovin moni sellaista päättelikin.