Cityparin elämää

Ja taas pitäisi saada lääkäri kiinni yhtä lehtijuttua varten; mä sitten inhoan metsästää niitä. Yhdistämistä yhdistämisen perään ja lopputulos on kuitenkin pyöreä nolla. Argh! Yhdellä olis puhelinaika kahdeltatoista mutta kokemuksesta tiedän etteivät ne suostu käyttämään niitä aikoja haastatteluihin. Tosin onhan se ihan ymmärrettävää tietysti. Toinen sanoi olevansa paikalla ja ehtivänsä vastaamaan tuossa puoli kolmen maissa mutta mä en todellakaan usko ennen kuin näen. Eikä tilanne vielä edes ole pahin mahdollinen. Katsotaanpa kun alkaa heinäkuu; sitten ei takuuvarmasti saa yhtään ketään kiinni yhtään mistään!

Aamulla saatiin työkaverin kanssa hyvät naurut kun käytiin katsomassa vallattujen talojen tilanteita. Toisessa oli poliisit paikalla; ne olivat just häätäneet tyyppejä pois sieltä ja osan korjanneet talteen autoihinsa. Törmättiin siinä piha-alueella johonkin arviolta 17-18-vuotiaaseen pariskuntaan jotka katkerina tilittivät sitä, miten poliisilla on liikaa valtaoikeuksia ja miten väärin on etteivät he saa asuttaa ja kunnostaa sitä vanhaa puutaloa mieleisekseen. Piti kyllä purra huulta kun toinen huudahti teiniangstin sävyttämässä kiihkomielisyydessään että porvarihallitus kusee ja pahasti :D Tuli sieltä jos jonkinlaista muutakin yhteiskunnallista kritiikkiä jolla ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa. Raukoilla ei ollut lainkaan omia ajatuksia, realismista puhumattakaan, vaan pelkkiä päälleliimattuja, ristiriitaisia argumentteja jostain heille tosiasiassa aivan tuntemattomasta asiasta. Voi sitä idealistisuuden ja sentimentaalisuuden määrää <3 Teiniys on POP.

Juu, tarvii kai jatkaa työnteon leikkimistä.

Paljon se antaa mutta paljon se myös ottaa. On taas pakko sanoa pari sanaa siitä, miten ihmiset täällä iki-ihanassa cityssä usein toimivat.

Mä en tajua sitä, että kun kirjoitan jonkin blogimerkinnän tai sanon jotain muuta jossain muualla täällä, niin jotkut ihmiset ovat heti tietävinään tarkalleen mistä puhun, miksi puhun niin, miten se liittyy elämääni ja millainen ihminen olen. Enkä nyt missään nimessä tarkoita sitä etteikö kirjoituksiani saisi kommentoida ja etteikö omia näkemyksiään saisi tuoda julki; se on toki ihan sallittua ja jopa suotavaakin. Mä vain en käsitä sitä että johtopäätöksiä vedetään niin järjettömän kiihkeästi ja suoraviivaisesti, kun fakta kuitenkin on se, että minkään yksittäisen tai useammankaan kirjoitukseni pohjalta kukaan täällä ei voi tietää musta yhtään mitään.

Kukaan ei voi tietää, miksi joitakin asioita elämässäni tapahtuu, miksi teen tiettyjä asioita, ja miten ne liittyvät taas laajempiin kokonaisuuksiin. Toistan: ei kukaan. Ainoa ihminen joka jotain voi elämästäni käsittää, on hyvä ystäväni joka näitä juttujani täältä joskus lueskelee, ja hänet olenkin tuntenut 5-vuotiaasta asti. Täällä on toki joitakin ihmisiä joiden kanssa olen ollut enemmän tekemisissä, mutta koska kaiken kaikkiaankin olen ollut cityssä vasta noin kahdeksan kuukauden ajan, enkä läheskään koko sitä aikaa ole ollut tekemisissä yhtään kenenkään täkäläisen kanssa, niin kukaan ei voi siinä ajassa oppia tietämään musta kuin pieniä paloja sieltä täältä. Siksi mä toivoisinkin, edelleen, ettei kukaan edes kuvittelisi tuntevansa mua lopulta yhtään mitenkään.

Virhearviointeja sattuu, ja varmasti jotkut ihmiset ovat kerran erehtyneet luulemaan että tietäisivät jotain, ja mä kyllä ymmärrän sen. Mutta kun on myös niitä tapauksia, jotka kerta toisensa jälkeen vetävät johtopäätöksiään ja ihan oikeasti kuvittelevat tietävänsä jotain siitä, millainen ihminen mä olen. Ja sitten vielä ilmoittavat päätelmiensä lopputulokset mulle. Sitä on vaikea ymmärtää. Mä itse pyrin olemaan hyvin varovainen siinä, mitä oletan kestäkin, koska tiedostan mainiosti sen seikan etten todellakaan tunne täkäläisiä ihmisiä enkä siis voi minkään kirjoituksen perustella kuvitella tietäväni yhtään mitään. Ihmisen elämä ja ihminen itse ovat niin älyttömän laajoja kokonaisuuksia, ja täällä jokaisesta näyttäytyy niin olemattoman pieni kaistale siitä kaikesta, ettei sen kaistaleen perusteella yksinkertaisesti voi luoda minkäänlaisia olettamuksia. Tai no, nähtävästi VOI, mutta ei todellakaan pitäisi.

Ehkä koko asian ei edes pitäisi häiritä mua eikä se nyt mitenkään järjettömästi häiritsekään, lähinnä vain kummastuttaa. Viime aikoina olen taas joutunut tämän ilmiön kanssa tekemisiin erityisen paljon, kun erinäiset henkilöt ovat osoittaneet suurta kiinnostusta sitä kohtaan, miksi tuoreelle ihmissuhteelleni kävi niin kuin kävi. Monesta suunnasta olen kuullut teorioita siitä, miten mä muka pelkään jotain (riskejä kai) enkä siksi uskaltanut antaa tunteilleni valtaa. HAH! Enempää ei voisi metsään mennä. Toivottavasti jotkut joskus oppivat, etteivät todellakaan tiedä minusta, elämästäni, ajatuksistani, tunteistani eivätkä mistään muustakaan yhtään mitään.

"Every step that you take
Could be your biggest mistake
It could bend or it could break
That's the risk that you take"

(Coldplay - What if)

On ollut epätavallinen viikonloppu. Täytyy sanoa että mä en ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Olen vain ollut ja miettinyt ja nukkunut. Mä en tavallisesti koskaan vietä näin tyhjää viikonloppua, mutta nyt se on oikeastaan tehnyt ihan hyvää. Olen saanut maksettua univelkoja pois ja myös selvitettyä joitakin asioita itselleni. Nyt ei edes ahdista alkava viikko, vaan aloitan sen hyvillä mielin. Sain jopa tänään kehitettyä melko hyvän juttuidean jonka aion huomisessa aamupalaverissa tuoda esille. On siis jokseenkin omituinen fiilis; samaan aikaan sekä hyvä ja seesteinen että levoton ja sekava.

Yöllä tein oman ennätykseni puhelimessa puhumisessa, roikuin linjoilla lähes kuusi tuntia. Pääsin nukkumaan neljältä aamuyöllä ja nukuinkin sitten yli yhteen päivällä. No, ei edes harmita, päinvastoin. Tuo puhelu oli jollain tapaa todella surullinen mutta myös oikein helpottava. Mulle merkitsi hyvin paljon se, mitä kuulin ja myös se, mitä itse sanoin. Vaikka mä hyvin tiedän ettei toinen ihminen voi mua "armahtaa", niin avautumalla vaikeasta asiasta jota mä olen kahden vuoden ajan kantanut ihan yksin, jotenkin vähensi sen asian painoa. Toki tuo seikka oli vain pieni osa sitä kaikkea keskustelua, eikä edes suinkaan merkittävin sellainen, mutta mulle henkilökohtaisesti oli hyvin tärkeää että sain sanottua sen ja että joku kuunteli tuomitsematta.

Nyt on pilvistä ja näyttää siltä että voisi alkaa sataa. Toivottavasti niin käy; musta olisi kiva kuunnella ja katsella sitä.

Oon vähän ajatellut, että jos en nyt pääse yliopistoon, niin josko lähtisin syksyllä ulkomaille töihin vaikka muutamaksi kuukaudeksi. Saattaisi olla viimeinen mahdollisuus vähään aikaan toteuttaa moista, ja mua todellakin kiehtoisi sellainen projekti. Irtiotto täältä, jotain hiukan erilaista, omaan pärjäämiseensä perehtymistä, elämää - se kuulostaa hyvältä. Aika näyttää, mutta jos yliopiston ovet eivät aukene, on hyvinkin mahdollista että häivyn Suomesta hetkeksi.

Nukuin yksitoista tuntia. Sanoisin että aika hyvin uniongelmaiselta ihmiseltä. Mutta kyllä tuli tarpeeseen. Puolentoista viikon ajan olen nukkunut maksimissaan viisi tuntia yössä, joten univelkaa oli kerääntynyt ihan kiitettävästi. Mä vähän luulen että nyt sitä tuli maksettua pois ihan kivasti. Ja kyllä on levännyt olo. On kai ihan hyväkin nyt levätä kunnolla kun ensi viikosta on tulossa todella rankka. Alkuviikko menee vielä arkisesti töiden parissa mutta sitten keskiviikkona suuntaan Helsinkiin kaverin polttareita viettämään ja sieltä sitten suoraan Jämsään torstaina Himos-festareille. Eli neljä päivää pitäisi jaksaa juhlia enemmän tai vähemmän railakkaasti. Saa nähdä montako tuntia noina päivinä tulee nukuttua kun kuulemma festarihumun lisäksi meidän vuokramökkiin rahdataan karaokevehkeet :)

Mutta joo, musta on kyllä todella kiva lähteä noille festareille. Lähden porukassa joka osaa pitää hauskaa mutta kuitenkin sellaisella kohtuudella että mitään juomaennätyksiä tuskin ehtii syntyä. Se on optimaalista; tietyn rajan jälkeen kun fiilis ei enää lisäalkoholilla parane. Mulla on pitkästä aikaa tietyssä mielessä todella huoleton olo ja aion keskittyä siihen että niin itselläni kuin seurueellanikin on hauskaa; miten, sen näkee sitten eikä siitä oteta stressiä. Kiva juhannus siitä kuitenkin tulee, aivan varmasti. Mukavaa on myös se että mä en montaakaan meidän mökkiläisistämme tunne, suurin osa on kaverin tuttuja ja sitten taas niitä tutun tuttuja. Eli parhaimmassa tapauksessa tutustun taas moneen uuteen hyvään tyyppiin.

Juhannuksen jälkeisenä maanantaina voi olla töissä pieni väsymys, mutta ehkä se on sen arvoista :)

Kukaan ei enää jaksa lukea itsetutkiskelumerkintöjäni mutta ei se haittaa koska en mä näitä teitä varten kirjoita :D Minä itse vain satun nyt tällä hetkellä olemaan lempiaiheeni jota pyörittelen mielessäni. Ihanan itsekeskeistä, eikö? Eikä varmaankaan pelkästään edes huono asia, sillä musta oikeasti tuntuu että olen saanut ja oppinut pohdinnoistani melko paljonkin. Aiemmin en sen suuremmin ollut edes itseäni ja elämääni miettinyt, joten ehkä on vain hyvä että kevään surulliset tapahtumat sysäsivät liikkeelle tällaisen tutkiskelukauden.

Olen useaan otteeseen todennut että viimeisten kolmen-neljän vuoden aikana olen kasvanut huimasti ihmisenä. Ja kuten tänään aikaisemmassa merkinnässäni sanoin, koen myös nyt saavuttaneeni sen pisteen jossa olen jollain tapaa kokonainen ihminen. Tiedän mitä olen ja tunnen itseni sekä ehjäksi että varmaksi. Elämässäni on vaikka millä mitalla epävarmuutta aiheuttavia tekijöitä mutta nykyisin mä pystyn ulkoistamaan ne itsestäni, siitä, mitä mä olen. Vaikea selittää, mutta kaikessa ailahtelevaisuudessani mä tunnen myös olevani jossain tasapainossa. Sitä ei ehkä kukaan mua tunteva uskoisi eikä se varmaankaan päälle päin näykään; enemmänkin se ilmenee tunnetasolla. Mutta se riittää ihan hyvin enkä mä enempää voisi edes toivoa.

Tuntuu jotenkin hassulta huomata ettei lopulta olekaan ihmisenä sellainen mitä ehkä kuvitteli olevansa. Tämä pätee niin hyvässä kuin pahassakin, ja täytyy sanoa että on sen tajuaminen pettymyksiäkin aiheuttanut. Aika paljon näitä asioita on tullut ilmi sen jälkeen kun viime syksynä lopetin kolmen ja puolen vuoden parisuhteen. Sen jälkeinen yksinäisyyden aika opetti mulle todella paljon; tuntui jopa vähän siltä kuin sen suhteen loppuaikoina olisin ollut jonkinlaisessa taantumustilassa, tai vähintäänkin jäissä oman persoonani kanssa. Sitten kun yksinäisyys päättyi alkaessani viritellä uutta ihmissuhdetta mä huomasin, etteivät samat jutut enää päteneetkään kuin silloin, kun 17-vuotiaana viimeksi aloittelin suhdetta. Kai tämä on ihan itsestäänselvää mutta mulle se vain tuli suurehkona yllätyksenä koska en oikeastaan ollut edes huomannut tuota muutosta, ainakaan niin konkreettisella tasolla.

Ja kun se tuore suhde nyt sitten päättyi omasta aloitteestani, mä opin taas lisää. Olen kyllä aiemminkin tiedostanut olevani melko itsenäinen ja levoton luonne, ja senkin olen tiennyt että olen selvä joko-tai -tapaus, mutta silti monilla ajatuksillani ja tuntemuksillani mä jotenkin onnistuin yllättämään itseni. Tänään mietin suhdeasioita ja suhteettomuuttakin ja oli helpotus oivaltaa että mä ihan oikeasti en millään muotoa tarvitse ketään nyt elämääni. Tosiasia on että mä viihdyn hirveän hyvin yksin. Mä viihdyn nyt yksin paremmin kuin kenenkään toisen kanssa, ja siksipä mä aionkin antaa itselleni aikaa olla, yksin. Mulla on vahvasti sellainen tunne että mä tarvitsen sitä ja että se tekee hyvää mulle. Joku sanoisi nyt että tämä on ihan tyypillistä nuorelle ihmiselle joka on seurustellut yhteensä miltei puolet elämästään, ja varmasti se on sitäkin, muttei pelkästään. On tässä jotain muutakin, jotain, mitä mä en oikein osaa edes määritellä.

Todella hyvää on tehnyt huomata sekin että mä olen lopulta paljon vahvempi ja rohkeampi kuin luulin. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut järkyttävät määrät kaikenlaista - enimmäkseen huonoa - ja etenkin niiden kokemusten pohjalta mä olen tämän oivaltanut. Se tuntuu jotenkin ihan suhteettoman hyvältä. Ehkä se tuntuu siltä siksi, kun olen mä aikoinaan ajatellut toisinkin ja myös siksi, että ne ulkoiset asiat ovat nykyisessäkin elämäntilanteessani niin epävakaita. Silloin on hyvä luottaa itseensä ja tiedostaa vahvuutensa.

Alkuviikosta puhuin yhdelle ihmiselle siitä, miten mä tunnen olevani perusonnellinen ihminen. Ehkä enemmänkin kuin vain perusonnellinen; voisin jopa väittää olevani onnellinen ilman minkäänlaisia etuliitteitä. Elämäni on monilta osin aivan sekaisin ja silti mä tunnen sisimmässäni suurta riemua ja onnea joita vastoinkäymisetkään eivät voi kunnolla tukahduttaa. Kummallisinta on, että olen löytänyt nuo tunteet vasta suhteellisen vähän aikaa sitten. Toki ne siellä ovat olleet vaihtelevasti mutta nyt mä koen koko jutun ihan eri tavalla, jotenkin todella pysyvästi ja voimakkaasti. Mulla on vahva luotto siihen että asiat löytävät omat uomansa tavalla tai toisella. Ja mä myös uskon että melkeinpä mikä vain on mahdollista, että tulevaisuus on auki ja munkin kohdalleni osuu vielä paljon hyviä asioita. Olkoon sitten idealistista löpinää mutta musta on todella mieltäylentävää tuntea näin.

Tämä jaaritus ei missään määrin viittaa siihen etteikö esimerkiksi jo huominen päivä voisi taas saada mua ryömimään pohjamudissa. Ei, niin hörhö mä en sentään ole että sellaisia kuvitelmia elättelisin. Lähinnä vain tuntuukin niin hyvältä tietoisuus juuri siitä, että tämä vahva perustunne säilyy siitä huolimatta, mitä tapahtuu. Ehkä sitä saa huonoina päivinä oikein urakalla kaivella esiin mutta kyllä se siellä silti on - sen tiedän. Niin paljon on viimeisen vuoden aikana sattunut pahoja ja surullisia asioita, joista osa on käynnissä vieläkin, että se fiilis olisi jo häipynyt jos se olisi häipyäkseen :)

Mä en enää edes tiedä, että kuinka monen ihmisen suusta olen kuullut eri variaatioita seuraavasta lauseesta: "Sä olet kyllä tosi fiksu vaikka oletkin noin nuori". Ja silti, vieläkään, mä en tajua tuota lausetta. Nuorenko ei normaalisti oleteta voivan olla fiksu? Vai tarkoittaako tuo sitä etten olekaan niin lapsellinen kuin mitä ikäni perusteella oletettiin? Se on hassua, sillä usein tuon lauseen kuulee juurikin muutaman vuoden itseäni vanhemmilta henkilöiltä. Hassua siksi, että mä en henkilökohtaisesti näe kovin suurta eroa siinä, onko ihminen 21- vai 26-vuotias. Siis kun mä uskon että jossain kohtaa ihminen ns. saavuttaa itsensä, eli siis kasvaa sellaiseksi mitä sitten tulee olemaan vastaisuudessakin siitä ihan hirveästi enää muuttumatta. Toki ihminen varmasti kehittyy henkisesti koko ikänsä, mutta se on vähän eri juttu. Tarkoitan sitä, että kun on saavuttanut tietyn henkisen tason, ei siitä yleensä enää kovin radikaalisti muutu, tai jos muuttuu, niin ainakaan se ei tapahdu sillä tahdilla kuin nuoruusvuosina. Mä itse koen kasvaneeni ihmisenä todella paljon viimeisten kolmen vuoden aikana, ja nyt mä koen saavuttaneeni itseni sillä tavalla etten enää ihmisenä varsinaisesti muutu, vaikka toki kehityn edelleen ja ajatusmaailmakin tästä oletettavasti vielä jollain tapaa muokkaantuu.

Meni nyt ehkä vähän ohi aiheen taas, mutta kummastuttaa vain joskus tuo maininta siitä, miten mä olenkin niin ja niin fiksu vaikka olen näin nuori. Joskus tekisi mieli kysyä että mitä sä sitten oletit? Että mä leikkisin barbeilla ja puhuisin vain meikeistä ja uusimmista hiustrendeistä? Kuinka paljon ihminen yleensäkin muuttuu esimerkiksi 21:n ja 26:n ikävuoden välillä? Varmasti jollain tavalla, niin kuin koko ajan, mutta en millään voi uskoa että neljän vuoden päästä olisin jotenkin tosi erilainen ihminen, koska musta todellakin tuntuu että olen nyt saavuttanut sen mitä tulen jatkossakin olemaan. Ehkä se sitten on jonkinlainen ehjä identiteetti tai tietoisuus siitä, mitä on ihmisenä. Sellaista mulla ei vielä muutama vuosi sitten ollut, mutta nyt on ja pysyy. Niin mä uskon.

Kaikkein huvittavin kommentti tuli yhdeltä tutulta joka on viitisen vuotta itseäni vanhempi. Kun olimme tutustuneet, hän kerran kertoi mulle mitä oli alkujaan ajatellut musta ikäni perusteella ja mitä oli sitten todennut kun oli oppinut tuntemaan mut paremmin: "Mä puhuin kaverilleni siitä, miten kiva ja fiksu sä oot. Sanoin että sehän on ihan kuin me, vaikka onkin niin nuori!" Ihan kuin me? No mitäs sitten? :D

Elämä on ihmeellistä ja muuttuu nopeasti. Jos jotain viime aikoina olen oppinut, niin sen. On myös kummallista, miten järki ja tunteet usein lähtevät ihan päinvastaisiin suuntiin.

Enää mä en ole itselleni vihainen. Herätessä oli melko tyhjä, haikea ja surullinenkin olo, sellainen määrittelemätön. Kai se on ominaista muutostilanteille. Kuitenkin mä olen samalla jollain tapaa myös seesteinen. On hyvä oivaltaa että pystyy nykyisin jo niin hyvin lukemaan itseään, ainakin joskus.

Tästä tämä taas lähtee. On hyvä että päivä on täynnä ohjelmaa; muuten miettisin liikaa. Nyt aion miettiä vain sopivasti.

Ihan yleisesti. Ihan kaikki. Tai jos ei kaikki, niin hyvin moni asia ainakin. Tosiaankin vituttaa, turhauttaa, ahdistaa, ärsyttää, itkettää. On paska fiilis. Tuliko jo selväksi? No varmuuden vuoksi: ottaa päähän, harmittaa, suututtaa, on paha mieli. Ja raivostuttavinta on että mikään, siis todellakaan mikään ei johdu kestään toisesta ihmisestä vaan vain ja ainoastaan minusta. Voin siis kyllä purkaa tunteitani, kiukutella ja tiuskia muille, mutta ei se mitään auta. Kuitenkin kaiken pahan alku ja juuri olen minä, vain minä. Kerrassaan siistiä, kaikessa kurjuudessaan.