Cityparin elämää

Tulipa taas vähän taukoiltua citystä ja moikattua vaihteeksi sitä kuuluisaa Elämääkin. Sille kuului ihan hyvää ja ajattelinkin nyt olla sen kanssa tekemisissä vähän enemmän. Cityssä on hyvä pyöriä näin työaikana niin ei mene kallisarvoista vapaa-aikaa hukkaan ;)

Juu, aloitin tosiaan työt tänään. Palaveerattiin tuossa aamulla ja nyt pitäis työstää muutamaa juttua mutta eihän tässä vielä mikään kiire ole kun lehti ilmestyy seuraavan kerran vasta lauantaina. Keskiviikot ovat perinteisesti lusmupäiviä, joten ihan teeman mukaisesti mennään. Mä kyllä muutenkin olen ehkä parhaimmillani sitten lievässä kiireessä, joten enköhän mä huomisen ja perjantain aikana saa jotain aikaankin. Täytyy kyllä sanoa että on hirveän kiva olla täällä taas; varsinkin nyt, kun meillä on ihan loistava kesäporukka. Kaikkein parasta on tietysti se että täällä on ihminen jonka kanssa ystävystyin viime kesänä tosi paljonkin ja nyt saadaan koko kesä tehdä yhdessä töitä. Saatiin myös akkreditoitua itsemme Ruisrockiin joten jee, pääsen sinne ilmaiseksi ja voin brassailla VIP-alueella pressipassilla. :D

Muutenkin tästä viikosta taitaa muodostua todella hyvä, ihan kaikin puolin. Huomenna on toimittajien kesäinfo ilmaisine ruokineen ja juomineen ja sinne suunnataan just tuon työkaverin kanssa. Sitten lauantaina lupauduin vielä viihteelle sen kanssa. Sanon sen taas: Kesä on POP!

Tiedän että jotkut ihmiset sanovat `soitellaan` sitä kuitenkaan sen kummemmin tarkoittamatta. Kaiken huippu oli kuitenkin se, kun radiota kuunnellessani Novalle soitti joku tyyppi toivoakseen biisiä. Puhelun lopuksi hän kiitti juontajaa ja totesi että soitellaan. Hih.

Mä olin vihainen ja katkera ja surullinen ja ajattelin avautua tänne oikein kunnolla. Nyt mä en kuitenkaan enää ole kuin alakuloinen ja ehkä hitusen kiukkuinen. Alakuloinen siksi, että läheisellä ihmisellä on niin järjettömän paha olla, ja kiukkuinen siksi, että mä jäin yksin tähän tilanteeseen. Ja myös siksi ettei ymmärretty, miten raskasta tämä voi mulle olla, kun olisi todellakin pitänyt ymmärtää. Itsehän mä toki suostuin ottamaan vastuun kaikesta väliaikaisesti, mutta silti mä olen sitä mieltä että joku teki väärin, enkä se joku ollut minä. Kai pitäisi olla otettu kun muhun luotetaan niin paljon, kun uskotaan että mä jaksan ja kestän ja pärjään, mutta nyt vain tuntui että joudun yksin kannattelemaan koko taakkaa, ilman edellytyksiä, ilman kyseenalaistamista. Ja se tuntui liialliselta.

"Pärjäätkö sä?"
Mitä tuo kysymys oikeastaan tarkoittaa? Ja mitä siihen voi vastata? "En"? Ei, niin ei voi vastata, ei ainakaan nyt tässä tilanteessa. Siis täytyy vastata myöntävästi. Tottahan se onkin; kyllä mä pärjään. Mitäpä sitä muutakaan voi? Olla pärjäämättä? Ei, pakko tässä on pärjätä, kun ei oikein ole vaihtoehtoja. Ehken edes aina haluaisi pärjätä mutta pärjään silti kun kerran on pärjättävä. Täytyy tehdä se mikä täytyy tehdä, ja sen toki teen. Ehkä joskus tuntuu etten jaksaisi, ehkä joskus kaikki painaa liikaa, ehkä joskus sitä on liian yksin. Ehkä joskus haluaisin sanoa etten todellakaan pärjää, että voiko joku auttaa ja hoitaa asiat kuntoon puolestani. Paha vain, etten mä nyt voi mitenkään sanoa niin, kun tällä hetkellä olen ainoa ihminen joka voi tämän hoitaa. Eli täytyy siis pärjätä, ja pärjäänhän mä.

Huomenna mä kyllä antaudun sille tunteelle etten ole yksin, ja huomenna mä en ihan näin yksin enää olekaan.

Mä en juurikaan pidä Irinasta laulajana. Mutta yhden biisin sanat sopivat kyllä melko täydellisesti omaan elämääni ja siihen, millainen mä tietyssä suhteessa olen. On jollain oudolla tavalla helpottavaa löytää pala itsestään jonkun toisen kirjoituksista; silloin tuntuu ettei ehkä sittenkään ole ihan niin omituinen kuin mitä joskus pelkää. Koska vaikkeivät ne sanat kertoisikaan sen laulajan (tai sanoittajan) omasta elämästä, niin sieltä tunnepuolelta ilmeisesti kuitenkin löytyy joitain yhtäläisyyksiä, sillä eiväthän nuo sanoitukset tyhjästä synny. Se on lohduttavaa. Ja erityisen lohduttavaa se on juuri tässä nimenomaisessa asiassa, sillä mä en ole oikeastaan koskaan voinut jakaa näitä tuntemuksiani kenenkään kanssa. Olen toki puhunut, mutten vielä toistaiseksi törmännyt ihmiseen joka tietäisi mistä puhun, ja joka tuntisi samoin.

Irina - Hiljaisuus

Mä kuulen eteisestä askeleet
sä viereen kaadut tilaa siihen teet
Et sano sanaakaan
tuijotat mun niskaa vaan
samalla kun mä leikin nukkuvaa
Liian usein kaipaan niitä hetkiä
et saisin yksin nukahtaa ja herätä
Ei tarvis jännittää
ja sisintänsä selvittää
kun ei sitä ymmärrä itsekkään

Mä tiedän sun on vaikee ymmärtää
haluan sun lähelle mutten että kosket
Ja voi kun se riittäisi sullekkin
niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin

Mulle tämä syvä hiljaisuus
on parempi kuin huono valhe uus
En voi sanoo suoraankaan
et joo edelleen ahdistaa
kun me sitä jäätäis sitten kelaamaan

Mä tiedän sun on vaikee ymmärtää
haluan sun lähelle mutten että kosket
Ja voi kun se riittäisi sullekkin
niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin

Mut hei ei tää oo helppoo mullekkaan
mä en vaan pysty sanomaan
mikä mieltä painaa
Joo ja mä tiedän ettet jaksa kovinkaan kauaa,
tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa

Toki nuo sanat voi varmasti tulkita monellakin tapaa. Mutta kun mun ei oikeastaan tarvitse edes etsiä niistä itseäni - ne kun ovat kuin suoraan omasta elämästäni. Eikä mitenkään erityisesti juuri tämänhetkisestä elämästäni vaan siitä, mitä aina on ollut ja mitä varmaankin aina tulee olemaan.

On etenkin viime aikoina sen verran alkanut huvittaa (ja myös turhauttaa) miessukupuolen tekemät aloitteet, keskustelun avaukset ja iskuyritykset että on ihan pakko sanoa aiheesta pari sanaa. Musta on vaan aika veikeetä, että jotkut yksilöt ilmeisesti ihan oikeasti kuvittelevat esimerkiksi söpöksi sanomisen olevan suurin kohteliaisuus jonka nainen vain voi saada.

Jos mä tapaisin baarissa/bileissä/rannalla/kaupassa tai ihan missä vain jollain tapaa mielenkiintoisen yksilön, vaikka sitten vain ulkoisestikin, niin ei kyllä ihan ensimmäisenä tulisi mieleen avata keskustelua kehumalla tyypin ulkomuotoa. Kenties se joihinkin narsismiin vivahtaviin henkilöihin voisi tehotakin mutta harva kai tuollaiselle lämpenee. Siis kun mun mielestä ihmisestä nyt vain kertoo jotain jo se, että hän kuvittelee sanovansa jotain kovinkin hienoa ja mieltäylentävää kehaistessaan toista vaikkapa kauniiksi. Enkä nyt sitä tarkoita etteikö koskaan saisi laukoa kohteliaisuuksia, mutta ykkösrepliikkinä sellainen on kyllä melko läpinäkyvää. Eri asia sitten on se, jos ihan vilpittömästi vailla taka-ajatuksia niin tahtoo tehdä, ja kyllä mäkin olen vieraille naisillekin joissain tilanteissa joskus ihan ohimennen heittänyt että ootpas nätti tai muuta vastaavaa.

En nyt ehkä kovin hyvin osaa tuoda esille asian pointtia mutta siis ulkonäköön kohdistuvat kohteliaisuudet ovat ihan jees toisinaan, tosin se riippuu hyvin paljon tilanteesta. Mutta joskus (usein) niitä lauotaan kyllä siihen tyyliin kuin niiden viljelijä ihan oikeasti luulisi sellaisen olevan parasta mitä nainen/mies voi kuulla. Oikeassa tilanteessa ja oikean ihmisen suusta se toki voikin olla sitä, mutta henkilökohtaisesti en pidä mitenkään erityisen viehättävänä sitä että ventovieras ihminen tulee virittelemään kanssani keskustelua kehumalla ulkoista olemustani. Ehkä se toimii joillakin mutta allekirjoittanutta moinen ei kyllä pahemmin nappaa.

Esimerkkinä tällaisesta suhteellisen tökeröstä käytöksestä voisin mainita lähimenneisyydestä baari-illan, jonka aikana eräs miekkonen tuli istumaan pöytäämme. Tämä tapaus ei kyllä avannut keskustelua "Sulla on niin kauniit silmät" -tyylisellä ylistyksellä mutta hetken juteltuamme hän kysäisi että tiedänkö mä minkä vuoksi hän istuu siinä vieressäni juttelemassa. En tiennyt, joten tyyppi valaisi asiaa: "Koska sä oot niin söpö."
Jep, pikkuhousut pysyivät kuivina. Ja tuon voisi kyllä muutenkin ottaa jo enemmän loukkauksena kuin kohteliaisuutena; sen verran ne mun jutut sitten kiinnostivat :D

Luulin kadottaneen yhden italialaisen bändin levyn mutta sepäs löytyikin entiseltä kämpältä kun tarpeeksi kauan kaivelin. Onneksi, sillä musta tuntui että mun on pakko päästä kuuntelemaan sitä. Joskus vain tulee sellainen tunne että on aivan välttämätöntä saada kuulla juuri jotain tiettyä musiikkia. Ja jo muutaman päivän ajan mä olen haaveillut italialaisesta musiikista tai ylipäänsä jostakin hyvästä lattarimusiikista. No, nyt soi Lunapopin `Vorrei` :) Tuota bändiä ei Suomessa tunneta eikä kyllä varmaan muutenkaan juurikaan Italian ulkopuolella. Ostin levyn Italiassa ollessani, ja kai se periaatteessa on ihan peruspoppia mutta ihan hyvää sellaista ja koska mä rakastan kuunnella italiaa, on se mulle ihan luksusta.

Mä en tiedä mitä Italia mulle ekalla sinne suuntautuneella reissulla teki, mutta se maa jätti jälkensä ihan eri tavalla kuin yksikään toinen maa jossa olen käynyt. Sinne on pakko palata aina uudestaan, ja nyt takana onkin jo viisi matkaa. Paras oli ylivoimaisesti pari vuotta sitten kun kiersin reilun kuukauden tuota saapasmaata. Suuremmissa kaupungeissa on toki oma viehätyksensä mutta kyllä mä kaikkein eniten ihastuin niihin pieniin kyliin joihin muut turistit eivät juurikaan eksyneet. Se vain oli jotenkin niin aitoa.

En oikeastaan pysty sanomaan tekijöitä joiden vuoksi pidän Italiasta vielä enemmän kuin Espanjasta ja Ranskasta (joista niistäkin kyllä pidän hyvin paljon) mutta jokin siinä vain on...joku fiilis, en mä sen paremmin osaa sitä eritellä. Sen vain tunsi ja tiesi jo silloin heti ekalla matkalla. Kukaan matkakumppaneistani ei kyllä ollut mitenkään erityisesti ihastunut Italiaan mutta muhun se vain teki lähtemättömän vaikutuksen. Jollain tapaa tunnen sen maan omakseni vaikka se näin kirjoitettuna aivan naurettavalta kuulostaakin. Ja ehkä se onkin sitä, mutta en mä oikeastaan välitä.

Matkakuume on mulle enemmän tai vähemmän pysyvä olotila ja toisinaan se kasvaa suorastaan pakottavaksi tarpeeksi päästä jonnekin, ihan mihin vain. Mä mielelläni tutustunkin uusiin maihin enkä toki kaikkia resurssejani tuhlaa Italiassa matkailuun, mutta toisinaan yllättää myös järjetön kaipuu juuri siihen maahan. Monesti italialaista musiikkia kuunnellessa tulee jotenkin tosi haikea olo kun pystyy tavoittamaan osan siitä tunnelmasta joka on läsnä tuossa maassa ja myös mussa silloin kun siellä olen. Nytkin on vähän sellainen fiilis. Lohduttava on kuitenkin tieto siitä että mä aina palaan sinne. Se on ehkä ainut maa (ainakin tähän mennessä) jossa tulen varmasti käymään läpi elämäni aina silloin tällöin. Ei sitä vaan voi jättää kokonaan :) Mä olen aina haaveillut siitä että saisin joskus asua siellä jonkin ajanjakson elämästäni, siis vaikka vuoden tai pari. Aluksi pidin sitä typeränä haihatteluna mutta sittemmin olen alkanut miettiä että miksikäs ei? Kai sen voisi joskus toteuttaakin. Elämä kun on liian lyhyt unelmista luopumiseen, varsinkin, jos ne ovat edes jollain tapaa realistisia.

On kyllä hassua, että voikin olla niin kova kaipuu jonnekin että melkein itkettää. Äitini, joka on käynyt Pariisissa (ja muuallakin Ranskassa) varmaan parikymmentä kertaa ja asunutkin siellä vähän aikaa, sanoo aina että Ranska on hänelle kuin toinen kotimaa. No, mulla on vähän sama fiilis Italian suhteen.

Onpa sitkeä kesäflunssa. Vieläkin tukkoinen olo ja kaikki paikat täynnä limaa. No onneksi se jo sentään alkaa irrota. Kurkkukin on yhä kipeä ja yskittää. Sais nyt loppua jo. Tästä huolimatta tein vähän kotoista lihastreeniä herättyäni, kun kyllä alkaa turhauttaa tämä liikkumattomuus. Hiukan vatsa- ja selkälihaksia, kyykkyjä ja painojen nostelua; tuntui hyvältä. Ajattelin sitten vielä pyöräillä tänään, kun ei vaan jaksa enää olla tekemättä mitään fyysistä. Juoksemaan en kyllä nyt sitten vielä varmaan pariin päivään uskalla lähteä kun on näin pitkittynyt tämä flunssa enkä mä mitään sydänlihastulehdusta tai mitään lievempääkään halua itselleni sentään kehittää.

Pian olisi kyllä korkea aika alkaa taas käydä salilla. On vähän aikaa siitä kun viimeksi kävin säännöllisesti, kun alkuvuodesta sairastelin niin paljon ja sitten tuli muita huolia joiden vuoksi kaikki säännöllinen jäi. Mutta tosiaan, nyt vois pikkuhiljaa alkaa taas hakeutua saliharrastuksen pariin kun siitä kuitenkin yksilöliikkujana pidän. Entinen sali sijaitsi entisen kodin lähettyvillä ja koska nyt olen muuttanut, piti etsiä uusi sellainen. Löysinkin hyvältä vaikuttavan tapauksen joka itseasiassa sijaitsee ihan keskustan lähellä ja vieläpä kesätyöpaikkani vieressä. Se ei ole edes kovin kallis joten taidanpa alkaa käydä siellä. Siellä on myös kaikenlaisia aerobic-tunteja ja vähän jo harkitsin niitäkin mutta taidan kuitenkin jättää väliin; mä kun en ole ryhmäliikkuja ja mua alkaa vaan ärsyttää pomppiminen parinkymmenen muun tyypin seassa. Eikä siitä kyllä olisi vastaavaa hyötyäkään mulle kun hoidan aerobista puolta joka tapauksessa juoksemalla, niin en mä siihen päälle tarvitse muuta kuin sitä lihastreeniä.

No juu, eli salikortin vois hankkia piakkoin.

Voi hitto, mullahan alkaa olla kesäviikonloput kohta jo täynnä ohjelmaa vaikka just tuskailin sitä että kesä valuu hukkaan enkä ehdi tehdä mitään. Selailin nimittäin kalenteria ja tulos oli tämä:

8.-10.6.: Menoa
15.-17.6.: Suokkimiitti?
22.-24.6.: Mökkijuhannus
29.6.-1.7.: Lahdessa kaverin luona
6.-8.7.: Kaverin häät ja ehkä Ruisrock
13.-15.7.: Tammerfest? (ehkä myös jo aiemmin viikolla koska olen lomalla tässä kohtaa)
20.-22.7.: Tyhjä viikonloppu tai vaihtoehtoisesti äidin viiskymppiset (juhlien päivämäärä vielä epäselvä)
27.-29.7.: Kaunissaarimiitti tai DBTL
3.-5.8.: Ankkarock?
10.-12.8.: Ei ohjelmaa
17.-19.8.: City-risteily
24.-26.8.: Ei ohjelmaa (tähän voisi kyllä kaavailla jotkut kesän päättymisjuhlat, tai sitten sellaiset voisi pitää pe 31.3.)

Näiden lisäksi on myös arkena erinäisiä menoja, kuten esimerkiksi kaverin polttarit (täytyy pitää arkipäivänä kun se on töissä viikonloppuisin) ja mahdollisesti Taiteiden yö, sekä luultavasti loma-aikana Lintsille meno. Ja toki täytyy jossain välissä myös kuluttaa jokilaivojen/terassien penkkejä ;)
Eipä siis tarvitse enää panikoida sitä etteikö olisi ohjelmaa. Ja se on pelkästään hyvä asia, sillä mä rakastan kaikkia kesämenoja ja ahdistun vain jos mun täytyy hukata kallisarvoista kesäaikaa kotona lorvimalla. Kyllä sitä ehtii tehdä arkena ja muina vuodenaikoina ihan tarpeeksi. Kesällä täytyy elää :)

Iloinen olen myös siitä tiedosta että alkusyksystä pääsen Irlantiin. Erityisen iloinen siksi, että kesän loppuminen ahdistaa mua aina ja jotenkin helpottaa vähän kun tietää että kesän jälkeenkin on jotain kivaa mitä odottaa. Muutenkin on jo ihan järjetön matkakuume päällä kun viimeisimmästä matkasta tulee elokuussa jo vuosi. No, pian odotus loppuu ja sitä ennen aion nauttia ylivoimaisesti parhaasta vuodenajasta :)

Miksi ihmisen täytyy ylläpitää tuttavuuksia jotka eivät edes tunnu mielekkäiltä? Tai no ei tietenkään täydy, mutta usein sitä vain huomaa tekevänsä niin. Kun johonkin ihmiseen tutustuu, sitä helposti sitten vain jää jumiin siihen tuttavuussuhteeseen toisen osapuolen tahdosta vaikkei itseä oikein nappaisikaan. Sama saattaa päteä joihinkin vanhoihin kaverisuhteisiin joista ajan myötä on ehkä kasvanut ulos ja huomannut olevansa aivan eri aaltopituudella sen toisen osapuolen kanssa, mutta ei sitten vain jaksa tai pysty irtautumaan siitä suhteesta kunnolla. Siis kun huomaa että se toinen on siinä mukana, niin jotenkin ei viitsi sanoa ettei itse tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta siihen ihmiseen. Sitten sitä vain vastailee tämän tyypin viesteihin, soittoihin ja muihin kuulumisten kyselyihin ja puolihuolimattomasti (vastauksesta oikeasti kauheammin edes välittämättä) kyselee myös itse niitä vointeja. Enkä nyt tarkoita että näin toimisin silloin, jos se ihminen herättää suoranaista vastenmielisyyttä, mutta joskus kyllä niissä tapauksissa jotka eivät erityisen mielekkäiltä tunnu ja joihin suhtaudun ennemminkin välinpitämättömästi kuin kiinnostuneesti.

Onko se sitten sitä ettei halua loukata toista vai yksinkertaisesti pelkkää laiskuutta? Ehkä molempia. Kaipa se joskus vain tuntuu helpommalta pysyä yhteyksissä tällaisten ihmisten kanssa kuin sanoutua irti koko kaveri- tai tuttavuussuhteesta. Onhan näitä sinänsä helppo "hoitaa" ilman sen suurempaa mielenkiintoa, kun ainakin omalla kohdallani tällaiset ihmiset ovat usein juuri niitä, joita en kauheammin tapaa vaan olen yhteyksissä lähinnä vain puhelimen tai vaikkapa mesen välityksellä. Jos käy niin onnellisesti että kummastakin osapuolesta tuo ihmissuhde tuntuu samalta, niin silloin se on kyllä helppo jättää taakseen. Niissä tapauksissa yhteydenpito yksinkertaisesti vain tyrehtyy kun kumpikaan ei sitä kohtaan suuria intohimoja tunne. Ja sellaista tapahtumasarjaa seuraa usein vain helpotus.

Joskus kyllä mietin että mahdanko mä itse olla jollekin tällainen riippakivi (joo, melko rankka sanavalinta mutta enpä nyt keksinyt parempaakaan)? Siihen on vaikea vastata, sillä vaikka mä en kyllä keksi tuttavapiiristäni ketään johon mä ottaisin useammin yhteyttä kuin hän minuun, niin ei kai sitä koskaan voi varmasti tietää. Toisaalta en mä ihan hirveästi jaksa välittääkään, sillä useimmiten nämä tällaiset tapaukset ovat juurikin niitä tuttavia, ei hyviä ystäviä, joten ei mua tietoisuus tällaisesta asetelmasta kauheasti loukkaisi. Omaa tyhmyyttä se vain on jos ei kykene irtisanoutumaan suhteista joita ei edes tahtoisi ylläpitää. Ja siksipä mä itsekin olen melko tyhmä, tai laiska nyt ainakin. Se tosin täytyy sanoa että ei tuollainen asetelma tavallisesti kovin kauaa kestä; kyllä sitä sitten jossain kohtaa pääsee irtautumaan niistä ihmisistä ihan kunnolla. Useimmiten.

Juu, ja koska mun kirjoituksistani on ennenkin vedetty melko rankkoja johtopäätöksiä, niin sanon nyt että yksikään niistä kavereistani ja tutuistani jotka tätä mahdollisesti lukevat, eivät ole näitä "taakkoja" mulle. Tai no teoriassahan kuka tahansa voi tätä lukea mutta aika epätodennäköisenä pidän sitä että kukaan tällainen ihminen merkintöjäni täällä penkoisi. Että olkaa ihan huoleti vain ;) Eikä sekään, jos mä en aina ole kovin aktiivinen pitämään yhteyttä, tarkoita sitä etteikö mua kiinnostaisi. Mä vain olen ajoittain melkoinen erakko ja sille ominaisuudelleni pyydän ymmärrystä.

Nyt kun kirjoitin tämän tänne, huomasin, että on tämä kyllä aika naurettava piirre ihmisessä. Lupaankin jatkossa yrittää parantaa tapani tämän suhteen ja polttaa hieman tehokkaammin niitä tarpeettomia siltoja takanani. Se, miten sen teen, jää nähtäväksi. Kaikki ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole tarkoitettu ylläpidettäviksi ja joskus on hyvä päästää irtikin.

Jotkut biisit ne vaan sopii sataprosenttisesti omaan elämään.

Talk (Coldplay)

Oh brother I can't, I can't get through
I've been trying hard to reach you, cause I don't know what to do
Oh brother I can't believe it's true
I'm so scared about the future and I wanna talk to you
Oh I wanna talk to you
You can take a picture of something you see
In the future where will I be?
You can climb a ladder up to the sun
Or write a song nobody has sung
Or do something that's never been done

Are you lost or incomplete?
Do you feel like a puzzle, you can't find your missing piece?
Tell me how do you feel?
Well I feel like they're talking in a language I don't speak
And they're talking it to me

So you take a picture of something you see
In the future where will I be?
You can climb a ladder up to the sun
Or a write a song nobody has sung
Or do something that's never been done
Do something that's never been done

So you don't know were you're going, and you wanna talk
And you feel like you're going where you've been before
You tell anyone who'll listen but you feel ignored
Nothing's really making any sense at all
Let's talk, let's ta-a-alk
Let's talk, let's ta-a-alk

Tavallaan niin surullista mutta toisaalta myös lohdullista. Ja kaunista - ennen kaikkea.