Cityparin elämää

On jokseenkin pysähtynyt fiilis. Mitään ei tapahdu. Mikään ei liiku. Mikään ei muutu. No joo, tottakai tuota kaikkea tapahtuu mutta nyt vain tuntuu tältä. Ulkona on sateista ja jotenkin painostava ilma - tulee varmaan ukkonen. Ja mä en ole saanut mitään aikaiseksi tänään, en kerrassaan mitään. Enkä saakaan, tiedän sen. Mutta ei se haittaa, koska olen niin rikki viikonlopusta että tekee ihan hyvääkin antaa tämän päivän vain mennä. Mulla ei kyllä enää ole ihan niin yltiöhyvä fiilis kuin tuossa aiemmin, muttei huonokaan. Ainoastaan pysähtynyt.

Mä kävin lauantaiaamupäivänä kaupassa ja ostin kaikkea mitä mun ei edes tee mieli. Mutta melko appelsiinisia tuotteita ostin: appelsiinimehua, appelsiineja, veriappelsiinijugurttia, Fantaa (makuna appelsiini)... ja maidon! Ei mun mitenkään erityisesti tehnyt mieli appelsiinia, ja siksi en oikein ymmärräkään noita ostoksia. No, säilyväthän ne jonkin aikaa, ehkä joskus myöhemmin appelsiini himottaa.

Se ois sitten niin kun kesä. Tai ainakin ihan kohta, jos kalenterin mukaan mennään. Tuntuu käsittämättömältä että kesä oikeasti alkaa; mä kun en ole ollenkaan pysynyt mukana tässä keväässä. Sisäinen kelloni on jossain huhtikuun tietämillä vaikka pian on toukokuukin jo ohi. Ja vaikka sen tiedostan niin ei se siitä miksikään muutu. Ei vain tunnu kesältä, yhtään. Kaipa olen viime aikoina elänyt niin pitkälti pääni sisällä että on jäänyt varsinainen ajan kuluminen huomaamatta. Onhan tässä ollut kaikenlaista, eikä ainakaan vähäisimpänä tuo veljen juttu. Se kai eniten on sekoittanut asioita ja ajantajuani myös. Tuntuu ihan ihmeelliseltä että ulkona on yli 20 astetta, kun mä elän sisäisesti tosiaan jossain huhtikuussa. No, kaipa asian oikean laidan jossain kohtaa tiedostaa. Ja sitten voikin alkaa odottaa ja pohtia, millainen kesästä tulee. Kun mä en yhtään tiedä.

Nukuin aika hyvin, mikä on yllättävää sillä tavallisesti krapulan jälkeinen yö on liskojen yö. No, eipä ollut tällä kertaa. Mä en ehkä olisi nukkunut yhtä hyvin ellen olisi viettänyt unia edeltävää puolitoistatuntista puhelimessa. Se teki hyvää ja mä tykästyin taas vähän lisää yhteen ihmiseen. Tai vähän enemmänkin. Tekisi mieli avautua ihan kunnolla siitä, miltä nyt tuntuu, koska hyviä tunteita on niin paljon. Mutta en mä ehkä osaisi kuitenkaan, joten jätän väliin. Sanon vaan sen että ainakin yksi asia tekee mut tällä hetkellä hyvin onnelliseksi. On kai niitä muitakin mutta se on päällimmäisin ja parhain. Eikä voi kuin todeta, että elämä on kummallista mutta toisinaan myös aika ihanaa. Jos eteen tulee pahoja asioita ilman ennakkovaroitusta, niin tulee niitä hyviäkin, ihan odottamatta. Ja siinä kai se koko pointti onkin, että koskaan ei voi tietää.

Naamiaismiitti on taakse jäänyttä elämää. Kivoja muistoja se kyllä jätti. En sitten lopulta nukkunut koko viikonloppuna kotona, kun molempina öinä sammahdin tyttöjen hotellihuoneeseen. Kiitos ja anteeksi siitä. Muutenkin lähti vähän lapasesta koko touhu, kun tarkoitus oli juhlia yhtenä päivänä hillitysti, ja lopputuloksena olikin kahden päivän hillitön rellestys. No joo, perjantaina otin kyllä ihan rauhallisesti vielä mutta eilen vedin aika änkyrät. Rahaakin paloi ihan kiitettävästi. Ei kyllä sinänsä harmita, kun hauskaa oli todellakin.

Olin kai sinänsä onnistunut geisha, kun harvempi jo ennenkin livenä tavattu henkilö mua tunnisti. Muutama kysyi ihan pokkana että mikäs sun nicki on cityssä ja tajusi vasta vastauksesta että tunnetaan kyllä entuudestaan :) Mutta onnistuneita asuja oli kyllä muillakin ja ewazin ja shiwanin ratkaisu oli kyllä ihan paras! Baarit vaan suhtautui meihin melko nuivasti ja päädyttiin sitten lopulta samaan karaokepaikkaan jossa oltiin perjantainakin. Loistoa oli itse miittipaikassa olon lisäksi baareilua edeltänyt puistoryypiskely kirkon kupeessa. Mä vaan tykkään teistä kanssacityilijöistä :)

Aamulla sitten oli kaksi Katia kadoksissa mutta kumpikin löytyi. Toista metsästettiin Caen kanssa pitkin kaupunkia; siinä vaiheessa kyllä ihmisten ulkomuotoomme kohdistuva tuijotus alkoi jo tuntuakin. Piti irroittaa rinnuksesta Caen taiteilema Lutka-merkki, kun se ehkä herätti ihmisissä vähäsen vääriä mielikuvia. Tai no ehkä ihan oikeitakin, mutta kuitenkin :D On muuten varmaan ihan oikeaoppista ihonhoitoa nukkua yö sellaiset maskit naamassa kuin mitä mulla oli. Mutta ihan hyvin se maski kesti juhlinnan, tai sitten mä vaan olin niin kännissä etten huomannut epäkohtia. Veikkaan jälkimmäistä.

Tulipa taas pussailtua ihmisiä ihan antaumuksella. Ihme ryhmäsessio oli käynnissä siinä kirkkopuistossa kun miltei jokainen nuoleskeli miltei jokaista. Yhdestä jutusta jäi pieni morkkis, mutta onneksi tuo parempi puolisko suhtautui siihen ihan hyvin. Mä oon tottunut ihan toisenlaiseen käytökseen ja siksi kiltti suhtautuminen yllätti. En mä hyväksy toimintaani ja teinkin siitä kai ite isomman numeron kuin mitä tämä toinen ihminen. No sellainen toiminta ei kyllä silti toistu mutta mä oon ilonen että joku osaa laittaa asiat mittasuhteisiinsa. Toi nyt sinänsä oli pientä, mutta mä vaan löydän siitä ihmisestä koko ajan lisää asioita joista pidän. Se on aika hienoa.

No mä lopetan nyt kun menee muuten ihan pelkäksi lässytykseksi tämä, mutta siis kiitos kaikille naamiaisissa mukana olleille ja etenkin järjestäjille.

Ahdistus teki tuloaan aamusta lähtien muttei onneksi saanut kunnollista otetta. Liikunta auttaa aina, ja nytkin 8 kilsan lenkki teki tehtävänsä - pää tyhjentyi. Mä olen viime aikoina ihan hirveästi miettinyt menneitä, ehkä siksi, etten koskaan aiemmin ole niitä kunnolla käynyt läpi. Vaikka mä olen toisaalta aika avoin ihminen, niin on mussa vahvana se toinenkin puoli; osaan pelottavan hyvin sulkea asioita pois mielestäni. Paha vaan ettei se koskaan ole kuin väliaikaista, ne asiat kun alkaa ennemmin tai myöhemmin tulla läpi. Ja oikeastaan on parempi päästää ne ennemmin jos vain voi ja pystyy. Sitä mä ehkä yritän nyt.

Mä olen tehnyt pahoja asioita joita en ehkä koskaan anna itselleni anteeksi, mutta nyt musta alkaa tuntua että pystyn jo sentään ajattelemaan niitä. Tähän mennessä ne on olleet enemmänkin vain tunnetasolla, ajatuksiin olen niitä päästänyt vain harvoin. Kai on ollut helpompi elää kun ei ole "tarvinnut" tuntea itseään niin huonoksi ihmiseksi. Nyt taas tuntuu siltä että elämä onnistuu vaikka niin tuntisinkin, eikä se tunne ehkä ole enää niin kokonaisvaltainen. Siis että nykyisin voin jo jotenkin ajatella tehneeni virheitä - todella pahoja sellaisia - mutta virheitä kuitenkin. Eikä ne silti tee musta kokonaisuudessaan huonoa ihmistä. Ei kai.

Musta vähän tuntuu että tämän tajuamisessa on auttanut myös se, että eräs ihminen ei enää juurikaan ole ollut läsnä elämässäni. Toki hän on juuri se, jota kohtaan aikoinani tein väärin, mutta vaikka mä tiedän että loukkasin sitä ihmistä ihan järkyttävän paljon ja osittain ehkä vein häneltä jotain olennaista, niin en mä näkisi että hänkään lopulta toimi oikein mua kohtaan. Kun mä olen sitä mieltä, että vaikka joku tekisi miten isoja virheitä tahansa, niin ei se toinen osapuoli silti voi käyttäytyä ihan mielivaltaisesti. Ei se saisi halveksia toisen ihmisyyttä, ei yrittää viedä itsekunnioituksen viimeisiäkin rippeitä, ei lyödä lyötyä. Toki kai siinäkin harkintakyky voi pettää, mutta silti, ei sen vain kuuluisi mennä niin.

Kai mä koitan sanoa, että on tehnyt hyvää miettiä näitä yksin ja tavallaan tehdä sovinto itseni kanssa. No ei, nyt liioittelin, en mä vielä sovintoa ole saanut aikaiseksi. Mutta mä jo hyväksyn itseni tietyistä asioista huolimatta. Vaikkei se kyseinen ihminen elämästäni lähtenytkään niiden juttujen vuoksi, niin mä olen onnellinen että siinä ihmissuhteessa kuitenkin kävi niin kuin kävi. Koska mä olen melko varma, että lopulta se suhde olisi rikkonut meitä enemmän kuin tehnyt ehjiksi.

Joo, ja ei toi ole ainoa asia mitä mä olen ajatellut. Kaikki menneiden vuosien ongelmat - ihan henkilökohtaisetkin - ovat pyörineet mielessä. Yhden sellaisen jälkiseuraamukset meinasivat aiheuttaa sen että olisin lukkiutunut viikonloppuksi neljän seinän sisälle ylhäiseen yksinäisyyteeni, mutta mä voitin ne. Ja nyt mä teen jotain ihan muuta :)

Yöllinen viesti eksältäni: "Vitsi en mä saa unta ja itkettää vaan ihan mielettömästi ja on niin paha olla. Kunpa saisin elää lopun elämääni meidän ajan uudestaan ja uudestaan ja tuntea sut lähelläni. En mä vaan jaksa tätä."

En kaipaa moralisointia siitä, että kirjoitan "yksityisviestin" tänne. Tiedän varmuudella ettei tuo ihminen eikä hänen lähipiirinsäkään täällä pyöri, ja muutenkin; miksi lähettää mulle tuollaisia? Erosta on tosiaankin kahdeksan kuukautta. Voisin sanoa että en MÄ jaksa tätä. En mä jaksa vastaanottaa tuollaisia juttuja ja miettiä sitten, mitä sanoa tai tehdä. En mä jaksa toimia terapeuttina ihmiselle joka on alamaissa juuri mun vuokseni. En mä ole oikea ihminen siihen.

Mä olen kyllästynyt, mutta myös myötätuntoinen. Kyllä mä siitä ihmisestä omalla tavallani välitän, ystävänä. Ja siksi toki tuntuu pahalta kun sillä on noin paha olla. Mutta kun fakta on se etten mä tosiaankaan voi tehdä mitään. En voi sanoa tai tehdä mitään minkä seurauksena tuon ihmisen olo paranisi. Mä vaan toivon että se pikkuhiljaa alkais saada elämästä kiinni, OMASTA elämästään. Että se tajuaisi että elää ennen kaikkea itsensä eikä kenenkään toisen kautta.

Yritin mä sille eilen sanoa että sen ehkä kannattaisi mennä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Kun mä nyt näen asian niin että se on melko masentunut. Ei se ainakaan missään määrin onnellinen tai edes tyytyväinen ole. Mutta kun ei se usko että ammattiapukaan voisi auttaa. Eikä toista oikein voi pakottaa siihen touhuun. Kunpa se tajuaisi että pointti ei ole siinä, että joku terapeutti voisi sitä varsinaisesti auttaa pääsemään eron yli vaan siinä, että sitä kautta se voisi päästä pahimmasta masennuksestaan ja oppia olemaan itsensä kanssa, niin, ettei se varsinaisesti enää tarvitsisi ketään toista ihmistä. Kun vaikka tuo ero toki on sen masennuksen alku ja juuri, niin kyllä mä uskon että siinä alkaa nyt olla muitakin vaikuttimia.

No joo. Se kai siitä. Piti vaan vähän avautua taas.

Olipa puhelu. Juteltiin ensin niitä näitä, kaikenlaista yleistä. Varsinainen aihe kuitenkin vaani koko ajan taustalla; sen suorastaan kuuli ja tunsi. Kun oltiin löpisty aikamme töistä, pääsykokeista, kesästä ja matkoista, eksä sai kysyttyä että mäkö nyt seurustelen sen ihmisen kanssa josta kerroin. No joo, mitäpä siihen muutakaan voi vastata. Siitä eteenpäin keskustelu soljui tässä uudessa suhteessani, meidän vanhassa suhteessamme, erossamme, eksän surussa ja niin edelleen. Kyllä se itki melko paljonkin mutta se nyt oli odotettavissa. Siitä olin yllättynyt että se kaikesta huolimatta kuitenkin suhtautui enimmäkseen fiksusti ja kypsästi tähän uuteen juttuuni. Ainoa vähän turhauttava kysymys oli se tyypillinen: "Mitä siinä on parempaa kuin mussa?"

Tarkoitan vain että odotin ehkä hiukan erilaista käytöstä. Kun aikaisemmin on tullut puheeksi uudet suhteet ja vaikka jo pelkästään se, että mulla on ollut jotain pientä juttua jonkun kanssa, on reagointi ollut hiukan toisenlaista. Eksä on muun muassa syyttänyt mua kevytkenkäisyydestä ja siitä, etten häntä koskaan rakastanutkaan kun niin pian olen voinut olla ihastunut toiseen ihmiseen. Olen myös saanut kuulla ettei kukaan koskaan ikinä tule rakastamaan ja arvostamaan mua niin paljon kuin hän. Ja ettei kukaan milloinkaan voi kohdella mua yhtä hyvin kuin hän. Mutta tosiaan, yllätyksekseni en nyt joutunutkaan kuulemaan mitään tällaista. Eksä ei suhtautunut tähän uuteen ihmiseen ollenkaan vihamielisesti eikä edes katkerasti. Voitto se on sekin, ja jopa aika iso sellainen.

Sen sijaan sain kyllä kuulla sitä, miten hän ei koskaan tule pääsemään edesmenneen suhteemme yli, miten hän ei ikinä tule olemaan kenenkään kanssa niin onnellinen kuin mitä mun kanssani oli, ja miten mä olin hänelle Se Oikea. Tuota kaikkea olen kuullut niin miljoona kertaa ja yrittänyt myös väittää vastaan - tuloksetta - että en nyt ihan hirveästi jaksanut edes yrittää sellaista. Sitä kyllä kysyin, että jos mä muka olin tälle ihmiselle Se Oikea, niin miksi me sitten erottiin? No kuulemma siksi ettei hän ollut mulle sitä. Siihen totesin vaan että ensinnäkään mä en usko että mitään Sitä Oikeaa on olemassakaan (tai ainakin niitä on enemmän kuin yksi kappale), ja jos olisikin, niin en voi käsittää että mikään Jumala tai kohtalo olisi niin kieroutunut että määräisi ristiin noita oikeita. Siis että ihminen, jolle joku on Se Oikea, ei olisi sitä sille tyypille itselleen.

Ensin eksä sanoi että vaikka on tähän mennessä ehkä elätellyt mun suhteeni jotain pieniä toiveita vielä, niin nyt kyllä se viimeinenkin toiveikkuus kuoli. Heti perään hän kyllä sitten myönsi yhä vieläkin toivovansa - ihan vähän kuulemma. Ja kysyi että eikö ole yhtään mahdollista että mä esimerkiksi joskus viiden vuoden päästä haluaisinkin olla hänen kanssaan. Jouduin tietysti vastaamaan että ei ole. Me ollaan oltu yhdessä, se suhde paloi loppuun, mun puoleltani rakkaus kuoli. Miten siis voisin joskus tulevaisuudessa haluta häntä kun en halua nytkään? Tuntuihan se ehkä vähän kovalta ja tylyltä sanoa että mitään mahdollisuutta ei todellakaan ole, mutta kun en mä halua antaa sille ihmiselle pienintäkään toivoa. Ja kun mä tiedän että se lopulta on hyväksi sille itselleenkin.

Ihan viimeiseksi eksä itkua nieleskellen totesi toivovansa mulle kaikkea hyvää ja toivovansa myös että tulen onnelliseksi tämän uuden ihmisen kanssa (toki hän lisäsi että mieluusti olisi itse ollut se ihminen):
"Mä toivon että se on sulle hyvä ja että se on sun arvoisesi."
Kyllä mä luulen että se on.

Nyt täytyy valmistautua henkisesti suureen koitokseen. Kerroin äskettäin sähköpostitse eksälle että olen nyt tavannut yhden ihmisen jonka kanssa tulee ehkä vastaisuudessa olemaan vakavampaakin juttua, ja nyt kohta tarvii puhua sen kanssa, eksän siis. Ei mulla toki mitään velvollisuutta sille olis tosta kertoa mutta kun ihan hyvissä väleissä kuitenkin ollaan ja niin edelleen, niin kyllä mä nyt katsoin asialliseksi valaista sitä asiasta. Ehkä se ottaa koville, mutta sittenpähän ainakin viimeistään tajuaa luopua toivosta mun suhteeni. Ja nyt se tosiaan haluaa puhua asiasta vähän lisää, kai kysellä jotain, mistä mä tiedän. Pelkään vaan että se ihminen romahtaa taas ihan täysin, ja sanokaa itsekkääksi mutta mä en nyt vaan jaksaisi sellasta. Kun mä kuitenkin olen jo tähänkin mennessä joutunut kestämään sitä jopa kohtuuttoman paljon. No, toivotaan että se yllättää mut ja suhtautuukin ihan viileästi koko asiaan.

Päätin mennä ruokkimaan kanit jotka majailevat nyt ulkona. Oli jo hämärää mutta lämmintä ja sateista. Täydelliset olosuhteet sammakoille siis. Kylmä hiki nousi otsalleni ja pulssikin kohosi jo pelkästä ajatuksesta mutta tiesin että kanit pitää ruokkia. Niinpä uhmasin sammakkofobiaani ja laitoin rohkeasti kengät jalkaan. Ensimmäinen läheltä piti -tilanne tapahtui jo ulkoportailla. Alimmalla portaalla näkyi olevan jokin ruskea möykky jonka yli loikatessani tunnistin viattomaksi kävyksi. Hyvä.

Pihalla noita möykkyjä näkyi enemmänkin enkä voinut millään tietää kaikkien niiden todellista luonnetta. Niinpä piti vähän tömistellä jalkoja jotta mahdolliset sammakot ymmärtäväisivät kaikota näköpiiristä. No, niitä ei näkynyt. Edessä oli kuitenkin vielä pieni nurmiosuus ja sehän on tietysti kaikkein petollisinta aluetta. Välttäen katsomasta maahan loikkasin ruohikon yli ja pääsin kuin pääsinkin kanikopin ovelle laskemaan ruokakupin paikoilleen. Paluu sisälle tapahtui metrin loikkauksilla taivaalle katsellen. Mutta yhtään sammakkoa en tosiaankaan joutunut kohtaamaan. Lälläslää!

Edessä on pitkä kesä josta pitäisi selvitä ilman sammakkohavaintoja. Viime kesänä en suureksi onnekseni nähnyt yhtäkään, mutta miten mahtaa käydä tänä vuonna. Juhannuksena olen menossa pitkästä aikaa mökkeilemään ja kyllä täytyy myöntää että sammakoiden vuoksi tuo reissu ihan vähän epäilyttää. No, en ajattele sitä nyt koska jalkoja kihelmöi jo muutenkin - eikä todellakaan hyvällä tavalla.

Paniikki ohi, päivä pelastettu, asia järjestyksessä. Mä nimittäin löysin sen kadonneen avaimen. Jihuu! Pääsen sittenkin muuttamaan eikä tarvitse alkaa vähistä rahoista maksella mitään uuden avaimen teettämistä. Ja arvatkaa mistä löysin sen? Meikkipussistani! Melkoinen saavutus. Etsinpä sitä vielä ihan tarkoituksellisesti sieltä, vaikka en kyllä tiedä miksi. Kai mä vaan tunnen itseni niin hyvin että alitajuisesti tiesin sen olevan todennäköisimmin epätodennäköisimmässä paikassa :D

Ajellessani pitkin kaupunkia aloin miettiä erään ihmisen sanoja. Hän nimitti itseään melko tylsäksi ja kun ihmettelin tuota luonnehdintaa, hän perusteli sitä sillä ettei ole kovinkaan "räiskyvä persoona". Kyllä mä periaatteessa tajusin pointin mutten kuitenkaan ihan täysin. Millainen ihminen sitten on räiskyvä persoona? Onko kukaan? Eikö me kaikki lopulta olla melko tylsiä? Siis tarkoitan että toki on ihmisiä jotka jossain mielessä ovat ehkä `räiskyvämpiä` kuin toiset, noin niin kuin ensivaikutelmaltaan. Mutta paljonko lopulta ihmisten välillä mahtaa olla eroa tuossa suhteessa pidemmän päälle? Kun se arkipersoona astuu kehiin niin räiskyvyys on luultavasti melko kaukana, ihan jokaisesta. Mä ainakin olen huomannut sen että ne värikkäämmätkin tyypit ovat kyllä ihan yhtä tylsiä harmaita hiirulaisia sitten kun niiden kanssa viettää enemmän aikaa. Ei se räiskyvyys lopulta taida olla muuta kuin juurikin sitä ensivaikutelmaa ja tietyllä tavalla myös kuorta.

Tarkoitan vaan, että mitä muuta se voisi ollakaan? Vahvoja mielipiteitä? Eiköhän niitä ole jokaisella, toiset vain tuovat niitä julki enemmän kuin toiset. Impulsiivisuutta? No ehkä jossain mielessä mutta toisaalta mäkin koen henkilökohtaisesti olevani melko impulsiivinen luonne enkä silti mitenkään räiskyvä persoona, sillä tavalla kuin se tavallisesti käsitetään. Huomion keskipisteenä olemisesta nauttimista? No jokapäiväisessä arjessa tuokin kai vähenee, ja tuleekin enemmän esille vain laajemmissa sosiaalisissa piireissä. Suorasukaisuutta? Jollain tavalla varmaan joo, mutta tällä tavalla räiskyvän ihmisen ei-niin-räiskyvästä erottaa kai vain taas se, missä seurassa hän on suorasukainen. Siis kun jokainen sitä varmasti joskus on, ainakin läheistensä kanssa.

Väittäisin siis että tuollainen värikkyys ja räiskyvyys on enemmän juuri sitä ensivaikutelmaa kuin ihmisen perusluonnetta. En usko että normaali arki tällä tavalla räiskyvän persoonan kanssa olisi lopulta kovinkaan paljon värikkäämpää kuin muunkaanlaisten ihmisten. En myöskään usko että tällaiset ihmiset ovat lopulta yhtään sen mielenkiintoisempia persoonia kuin muutkaan vaikka heistä sellainen vaikutelma saattaakin syntyä. Ehkä jopa päinvastoin; ei-niin-räiskyvässä persoonassa riittää enemmän "työmaata" kun asioita täytyy hiukan kaivella esiin eikä kaikki ole ihan suoraan ja välittömästi nähtävillä.

Sen sijaan uskon että pääsääntöisesti me kaikki täällä ollaan loppupeleissä ihan yhtä värikkäitä tai värittömiä. Muut luonne-erot ovat toki sitten asia erikseen. Mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina :)

Alkoi vähän liian hyvin tämä päivä. Oli tosi hyvä fiilis kun kerrankin tuntui että asiat järjestyvät ja menevät eteenpäin ja kesäkin on ihan just täällä. No, aloin sitten kaivella laukkuani ja tajusin että sen sivutasku oli auki. Siis se sivutasku jossa piti olla uuden kämpän avain. Se oli tosiaan auki ja eipä siellä mitään avainta enää ollut. Elättelin toiveita että avain olisi jäänyt vanhan kodin pöydälle mutta eipä sitä sieltäkään löytynyt. Ja toiveajatteluahan tuo olikin kun tiedän ihan hyvin laittaneeni avaimen sinne laukkuun enkä sitä ole sieltä ottanut pois. Nyt ollaan sitten ilman avainta. Melko siistiä. Ei mitään havaintoa siitä että missä tuo avain voisi olla. Todennäköisimpänä pidän sitä että se on tipahtanut laukusta lauantaina kun olin baarissa. Toki aion illalla soittaa sinne mutta melko varmasti voin nyt jo sanoa sille avaimelle hei, hei.

Hyvä fiilis siis katosi ja nyt on vitutus huipussaan. En jaksa edes miettiä että mitä tuon asian suhteen teen.