Cityparin elämää

Ote William Nicholsonin kirjasta `Toisten maassa`:

"Niin kauan kuin muistan olen ollut jonkinlaisessa koulussa. En usko oppineeni yhtään mitään. Vähän niin kuin olisi puolella korvalla kuunnellut turvaohjeita, niitä joita annetaan lentokoneessa ennen lähtöä. Ääni sanoo että tämä on erittäin tärkeää, olkaa hyvä ja kuunnelkaa tarkkaavaisesti, mutta et kumminkaan kuuntele, koska sitä ei tapahdu, ja jos tapahtuu, henki lähtee joka tapauksessa."

Tuossa on perää, ainakin omalla kohdallani. En toki väitä ettenkö mitään olisi kouluvuosina oppinut, mutta loppupeleissä melko vähän tosiaankin. Eikä se johdu siitä ettäkö opetuksessa sinänsä olisi mitään vikaa ollut; mä aiheutin ihan itse oppimattomuuteni. Siis kyllä ala- ja yläasteella jonkinlainen pohjatieto varmasti muodostui mutta esimerkiksi lukiossa mä en hirveästi uutta oppinut, siis koulun puolesta. Toki siihen nyt vaikuttaa kaikki ne ongelmat joita mulla tuolloin oli henkilökohtaisessa elämässäni, eikä vähiten se, että koulu ahdisti mua vielä sataprosenttisesti lisää. Lintsasin ihan järjettömästi ja silloinkin kun paikalla olin, en juurikaan muuta tehnyt kuin mietin omiani tai luin kirjoja joilla ei ollut mitään tekemistä koulukirjojen kanssa.

Mä olen aina ollut todella huono opiskelemaan asioita joihin en tunne mielenkiintoa. Olen siis hirveän valikoiva siinä, mitä opin ja mitä en, ja usein on tuntunut suorastaan mahdottomalta perehtyä asioihin jotka eivät ole herättäneet minkäänlaisia intohimoja. Puhuinkin tässä eräänä päivänä yhdelle ihmiselle siitä, miten mä en kestä puolinaisia asioita, vaan mun pitäisi kaikkeen tekemääni ja kokemaani tuntea jotain suurta intoa jotta se ylipäätään onnistuu. Tiedän että tämä piirre on melko huono, mutta on siinä kai hyvätkin puolensa. Ainakin tekee täysillä sitten niitä asioita joihin tuntee sitä intohimoa.

Mutta takaisin asiaan. Mä olen elämäni aikana käynyt koulua tähän mennessä vajaat 13 vuotta, ja silti tuntuu että valtaosan oppimastani olen omaksunut ihan muualta kuin koulusta. Siis toki elämä opettaa ihmistä ihan jokaisessa tapauksessa, mutta en mä nyt niinkään mistään elämänkokemuksesta puhu vaan ihan puhtaasta faktatiedosta. Kun tunnen kiinnostusta jotakin asiaa kohtaan, otan siitä selvää riippumatta siitä, onko kyseinen asia tullut esille koulussa vai ei. Ja kun jokin taas ei kiinnosta, en sen eteen tee juurikaan mitään vaan lähinnä vain suljen korvani koko jutulta. En tosiaankaan ole ylpeä tästä ominaisuudestani mutta itseään on vaikea pakottaa näissä asioissa. En toki sitä kiellä ettenkö kouluvuosina olisi joutunut joitakin asioita pänttäämään sitten viimeisenä iltana lähinnä vain siksi että pääsin kokeista läpi. Siinä kyllä auttoi melkoisesti semivalokuvamuistini.

No juu, nyt meni kyllä taas aiheen vierestä niin että soi, enkä mä muutenkaan enää ihan tiedä, mikä pointti koko tässä kirjoituksessa on, mutta eipä kai tuolla niin väliä ole. Tuon kirjan katkelma vain sai ajattelemaan näitä asioita ja väistämättäkin löysin siitä melko paljon itseäni. Ei siinä kai sen kummempaa.

Miten voi ihmiselle tulla krapula puolestatoista siideristä (toisen join yksin, toisen puoliksi veljen kanssa) ja reilusta lasillisesta skumppaa? Varsinkin, kun ottaa huomioon, miten kovasti viime viikonloppuna treenasin alkoholinkäyttöä? No, on se nähtävästi silti mahdollista. Tosin osa tästä huonovointisuudesta on silkkaa kipeyttä, mutta ihan selvää krapulaakin on seassa.

Oli kyllä ihan kiva ilta. Oltiin veljen kanssa vanhempien luona iltaa viettämässä kun sitten isä yllättäen tyrkkäsi meille viiskymppisen kouraan ja käski lähteä baariin. No se johtui tietysti siitä kun veljen pitikin mennä istumaan joidenkin kavereidensa kanssa mutta homma peruuntui, ja koska se muutenkin oli alamaissa, niin isä kai ajatteli tehdä asian eteen jotain. Ensin mua ei ihan hirveästi napannut lähteä mutta sitten mä tajusin ettei se omakaan vittuuntunut olotila kotona istumalla parane. Ja niin me mentiin. Oltiin ensin jonkin aikaa kaksin, pelattiin biljardia ja juteltiin, ja sitten hengailtiin loppuilta veljen eksän ja kumppaneiden kera. Eipä siitä sen enempää mutta täytyy kyllä sanoa että sen eksän käytös suututtaa mua melko lailla, ihan joka suhteessa.

Ja tosiaan, mäkin sitten rauhoituin jossain kohtaa ja lakkasin olemasta vihainen siitä mistä alkuillasta vedin melkoiset pultit. No oli kyllä syytäkin, että en sinänsä ala sanojani perumaan tai poistamaan edellistä merkintääni täältä, mutta nyt se on anteeksi annettu ja unohdettu.
Ehkä tämä on vähän kieroa, mutta jollain tapaa musta on hyväkin että joku saa mut raivostumaan sillä tavalla, kun sekin puoli on melko oleellinen kaikissa vähänkin läheisimmissä ihmissuhteissa. Kun vaikka osan eilisistä asioista olisin voinut jättää väliinkin, niin tuhannesti mieluummin mä valitsen kuitenkin tuollaisen episodin kuin mielistelyn ja nöyristelyn. Tosin itsepäisyys on melko ärsyttävä piirre ihmisessä siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) että mä olen itse yksi itsepäisimmistä ihmisistä joita tiedän. No se siitä nyt.

Tämä päivä taitaa mennä lähinnä sairastellessa. Oli kyllä ihan muita suunnitelmia mutta eipä voi mitään. Auringossa kyllä ehkä ajattelin makoilla tänään jos vain on tarpeeksi lämmin, sillä sitä nyt uskaltaa tehdä kipeänäkin.

Mua vituttaa ja itkettää. En tiedä kumpaa enemmän. Mulla on muutenkin perheasiat ihan solmussa nyt, joten menee vaan hermo kun joku tekee lähipiiristäni omia oletuksiaan perusteitta, ja sitten kertoo ne mulle edes kyseenalaistamatta niitä. Ei mullakaan varmaan aina sosiaalinen älykkyys ihan täysillä pelaa, mutta nyt se on kyllä joltain ihan kokonaan kadoksissa. Kyllä tämä mua suututtaisi milloin tahansa, mutta nyt vaan tilannetta pahentaa aika roimasti se, että asiat jo muutenkin ovat niin kuin ovat. Ja täytyy kyllä sanoa, että mä inhoan yli kaiken sitä, kun joku tulee laukomaan "totuuksia" mulle läheisistä ihmisistä edes tuntematta niitä, ja vielä tilanteessa, jossa itse en ole heistä sanonut mitään negatiivista vaan ennemminkin ihan päinvastoin.

Joo, elämä on. Mä lähden baariin.

Elämäni on taas järjestyksessä - ainakin hetkisen. Sain sovittua että aloitan työt vasta pääsykokeiden jälkeen, eli 13. kesäkuuta. Se on aika hyvä diili, sillä nyt ei tarvitse stressata liikaa. Ja se on hyvä diili siinäkin mielessä, että pystyn ens viikolla tekemään vähän muutakin kuin olemaan töissä ja lukemaan. On nimittäin melko tärkeää että pystyn tekemään muutakin.

Pääsykokeesta sen verran, että en mä kyllä tarpeeksi ole lukenut. Motivaatio on ollut hieman hukassa kun tässä kevään mittaan tajusin, mitä ihan todella tahdon tehdä, ja nyt tavallaan toteutan sitä vanhaa haavettani. No ei se mitään, voin mä sinne hakea silti ja sitten syksyllä pyrkiä sen pariin, mitä ihan oikeasti haluan. Välillä otan melkoisesti paineita näistä kummastakin mutta nyt mulla on jokseenkin levollinen olo. Mä tunnen pitkästä aikaa ihan todellista intohimoa jotakin alaa kohtaan, ja sitä mä olen kaivannut. Ei se haittaa että mun täytyy odottaa syksyyn ennen kuin voin tehdä asian hyväksi yhtään mitään; pääasia on tämä tietoisuus siitä, mitä tulen vielä tekemään. Kyllä se mua siellä odottaa.

Ja nyt on virallisesti kesä alkanut. Vitsi, että mä rakastan tätä vuodenaikaa ihan yli kaiken. Hoidellessani aamupäivällä asioita kaupungilla mä mietin mitä kaikkea kesän aikana teen. Toisinaan mua pelottaa että kesä kiitää ohi liian nopeasti enkä mä ehdi tekemään mitään, ja nytkin se pelko hiipi mieleeni mutta sain tukahdutettua sen. Kyllä mä aion ehtiä tekemään paljon kaikenlaista, ja ennen kaikkea aion ottaa tästä kesästä kaiken irti. Onhan se ihmisen parasta aikaa, ainakin tämän ihmisen :)

Nytkin on jo tiedossa joitakin kesäsuunnitelmia. Juhannuksena tosiaan menen mökkeilemään ja se on melkoista extremeä mulle, kun tosiaan viimeksi olen mökkijuhannusta viettänyt yli 10 vuotta sitten. Festareilla on vierähtänyt useampi juhannus, ja vaikka mä toki olen iloinen tämän kesän vaihtelusta, niin onhan se myös vähän haikeaa että perinne katkeaa nyt. No, ehdinhän mä vielä, vaikka sitten ensi vuonna :) Sitten heinäkuun alussa on kaverin häät (ja polttaritkin tietysti jossain vaiheessa) ja Ruisrock, jonne menosta mä en kyllä vielä yhtään tiedä. Saattaa olla että se jää väliinkin. Kaverin kanssa kyllä puhuttiin että ainakin Ankkarockiin yritettäisiin mennä jos sillä vaan on töistä vapaata sillon. Eihän se festarina kovinkaan kummoinen ole mutta siihen liittyy paljon muistoja teiniajalta :)

Mitäs muuta... No tietysti City-risteily on sitten elokuussa, ja Lutkamiittikin jossain kohtaa. Niitä ei voi jättää väliin :) Tuota Kaunissaaren reissua vähän vielä harkitsen kun samana viikonloppuna on Turussa DBTL ja sekin kyllä houkuttaisi. Tammerfestin ajankohtaa en nyt tällä hetkellä edes tiedä, mutta sielläkin voisi ehkä käväistä kun noita tuttuja kyseisessä kaupungissa asuu melko paljonkin. Niin ja Lahdessa pitää poiketa kaveria katsomassa kun lupasin jo ajat sitten mennä sinne. Äidin 50-vuotisjuhlat on elokuussa eikä niistä voi kyllä luistaa kun niistä on tulossa melko isot pippalot näillä näkymin.

No joo, on kai sitä siinä. Kesällä viikonloput loppuu aina kesken vaikka miten aluksi tuntuisi siltä että aikaa on liikaakin. Rannalla makoilut, uimiset, pyöräilyt, lenkit ja grillailut tarvinnee toteuttaa enimmäkseen arkisin että varmasti ehdin tehdä kaikkea mahdollista :D

Kesä on POP.

Niin siis ei mulla :D Mutta juttelin tuossa yhden tutun kanssa jolla on kolmen kuukauden ikäinen lapsi, ja pakko sanoa että alkoi jokseenkin ärsyttää. Ei se, että sillä on lapsi, vaan se, että puheenaiheet pyörivät lähes pelkästään tuon vauvan ympärillä. Sain pikaisesti kerrottua omat kuulumiseni mutta sitten kuulin taas että miten se lapsi jo yrittää kääntyillä, miten se pärisyttää huuliaan, missä rytmissä se syö ja nukkuu, ja mihin leluihin se on yrittänyt tarttua. Joo, ja viimeisin neuvolakäynti kuvailtiin kanssa ihan yksityiskohtia myöten, kun kyllähän mä palan halusta tietää että miten se lapsi reagoi rokotuspiikkiin ja millä volyymilla se huusi.

Toki mä ymmärrän että tuoreet äidit ovat innoissaan jälkikasvustaan mutta en voi olla pitämättä hiukan itsekkäänä sitä, ettei enää osata puhua mistään muusta kuin siitä, miten ihmeellinen se pikku päivänsäde on. Siis luulevatko nämä ihmiset että kaikki ulkopuolisetkin ovat aivan järjettömän kiinnostuneita siitä, millainen ilme sillä mussukalla milloinkin on, ja kuinka usein sen vaippa täytyy vaihtaa? Kun ihan rehellisesti sanottuna: ei mua kiinnosta! On ihan jees, että lapsi on välillä jutuissa mukana, kun tajuanhan mä sen, että äitiyslomalla ollessa elämä pyörii pitkälti sen ympärillä, mutta luulisi näiden ihmisten oivaltavan senkin, että etenkin lapsettomat ihmiset voisivat välillä haluta puhua jostain muustakin. Ja eivätkö ne muka huomaa sitä kuinka ovat itse aivan jatkuvasti äänessä ja kuinka innottomalta esimerkiksi juuri minä kuulostan ynähdellessäni juuta ja jaata loputtomiin vauvajuttuihin?

Samaisen tutun raskausaikana vietin paljolti aikaa hänen kanssaan ja meno oli silloin ihan samanlaista. Mulle esiteltiin vaatekappale vaatekappaleelta kaksi isoa muovikassillista vauvanvaatteita, ja sitten mulle luettiin ääneen, mitä milläkin raskausviikolla tapahtuu, ja miten se lapsonen siellä mahassa kehittyy. Toisinaan olisi tehnyt mieli kirkua, mutta olen kai liian kiltti, kun ainoastaan yritin sitkeästi vaihtaa puheenaihetta. Kyllähän se aihe aina pari minuuttia pysyikin muualla, mutta palasi sitten taas vauvaan. Hyvä puoli oli se, että mä saatoin samalla katsella TV:tä tai lukea lehtiä kaikessa rauhassa kunhan vain muistin murahdella sopivin väliajoin sen merkiksi että muka kuuntelin.

Joo, ja ei tuo kyseinen ihminen ole edes ainoa tapaus. Tällainen toimintaa tuntuu olevan hyvin yleistä äideillä tai tulevilla sellaisilla. En nyt yleistä että kaikki näin käyttäytyisivät mutta itse olen kyllä törmännyt liian moneen tapaukseen. Sanokaa äidit mitä sanotte, mutta jos sellainen ihme tapahtuu että mä joskus saan lapsen, niin en tasan kyllästytä tuttujani paasaamalla siitä loputtomiin. Luulen jopa, etten edes haluaisi, kun kai siitä lapsesta saa ihan tarpeekseen muutenkin...

Mä olen taas omilla yöllisillä sekasortoisilla tunnetiloillani onnistunut sotkemaan asiat ihan kunnolla. Mikä siinä on, että vaikka tietää asioiden näyttävän yöaikaan tuhannesti synkemmiltä kuin muutoin, niin se tunnetila saa kuitenkin valtaansa niin pahasti että asioille on pakko tehdä jotain juuri siinä hetkessä? Aamuun odottaminen tuntuu tuskalliselta ja mahdottomalta, ja kun aamu sitten koittaa, asiat näyttävät jo paljon valoisammilta. Paha vain, että siinä kohtaa sitä on usein jo niin sanotusti pyöräyttänyt kiven liikkeelle eikä se enää ole pysäytettävissä. Niin mulle nyt kävi. Taas.

Menin keskiyöllä sänkyyn mutten saanut unta, ja sitten aloinkin tahtomattani ajatella jos jonkinlaisia asioita. Eikä mennyt kauaakaan kun jo olin melko ahdistuneessa tilassa etenkin yhden tietyn asian tiimoilta. No siinä kohtaa piti sitten kyllä hyvästellä unet ihan täysin, sillä vähäisinkin iltaväsymys oli kadonnut. Makasin vain ja tuijotin ulos ikkunasta ja mietin. Ja mietin ja mietin ja mietin, ihan liikaa ja ihan liian pitkään. Jossain kohtaa sytytin lampun ja koitin lukea hetken, jonka jälkeen yritin uudelleen nukahtaa - onnistumatta. Mä en vain enää päässyt eroon noista ajatuksistani ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta.

Paras idea, jonka ihminen voi tuossa tilassa saada, on lähettää pitkä tekstiviesti henkilölle, joka kyllä liittyy tuohon kyseiseen ahdistukseen mutta joka ei todellakaan ansaitsisi kuulla siitä kahdelta yöllä. No, en mä koskaan ole itseäni erityisen järjeväksi väittänytkään. Ja niin vain lähti viesti yön pimeyteen. Helpottiko se oloani? No ei. Valvoin vielä kolmeen pyöritellen näitä samoja asioita mielessäni ja ahdistuen lisää.

Aamulla tuntui hullulta ajatella tuota yöllistä pakokauhuani. Ja toki harmitti se, etten taaskaan ollut voinut antaa asian olla ja odottaa aamuun ennen toimenpiteitä. Vaikka nyt ei enää samalta tunnukaan, niin en mä silti täysin halua mitätöidä sitä miltä musta yöllä tuntui. Vaikka se tunne kasvoikin aivan ylisuureksi, niin ei se tyhjästä syntynyt. Mä olen senkin virheen monesti tehnyt, että olen pistänyt kummalliset tuntemukseni esimerkiksi juuri yöllisen sekopäisyyteni piikkiin ja antanut niiden sitten olla. Mutta kun ei se ihan niin toimi. Kyllä noilla tunteilla jokin perä on enkä mä täysin voi sulkea silmiäni niiltä. Täytyy kuunnella itseään. Sitäpä juuri.

Mikä mulla mahtaa olla tänään, kun tekee jatkuvasti mieli väittää vastaan ja kiistellä kaikesta mahdollisesta? Cityn keskustelut ovat omiaan lietsomaan tätä fiilistä. Ja olenkin jo toteuttanut itseäni aika hyvin :D On varmaan ihan turvallista viettää tää päivä enimmäkseen omassa rauhassaan, kun mä tuskin olisin ihan hirveän hyvää seuraa juuri nyt; aloittaisin vain väittelyn joka aiheesta :) Vaikuttaakohan alkava kesäflunssa mielentilaani näin?

Onko tämä totta?

"Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta ymmärtämyksellä siitä voi joskus imeä myrkyn pois."
(Carlos Gebler teoksessa Father and I)

KESÄ!! Olin jonkun tunnin lukemassa auringossa ja sain ekat rusketusraidat sekä (ehkä valitettavasti) myös pisamia. Aurinko teki siis tehtävänsä. Mutta en mä kyllä tätä tänne tullut sanomaan, vaan pohtimaan oikein syvällisiä juttuja, kuten tapoihini kuuluu x)

Juteltiin eilen illalla pitkään veljen kanssa yhdestä ja toisestakin jutusta, eikä vähiten siitä, millaisia ongelmia meillä elämissämme on ollut ja on ehkä yhä vieläkin. Mä olen usein kuvitellut olevani paljon enemmän toisen veljeni kaltainen koska meitä yhdistää melkoinen kiivaus ja muu sellainen ehkä näkyvämpi juttu, mutta nyt tajusin että mulla on myös todella paljon yhteistä tämän toisen veljeni kanssa. Olemme samalla selittämättömällä tavalla sosiaalisesti rajoittuneita; tavalla, jota ei pysty selittämään tässä ja jota en kasvotustenkaan selittämällä ole saanut muita ihmisiä ymmärtämään. Kun en mä ehkä itsekään ymmärrä sitä enkä osaa määritellä kovinkaan hyvin.

No, todettiin tuo asia ja puitiin sitä hetki, ja mietittiin sitten niitä suurimpia henkisiä vaikeuksia joita meillä on ollut. Puhe kääntyi siihen kummalliseen, epärealistiseen epävakaan mielen ajatukseen, jonka mukaan kaikki asiat järjestyvät yhden ainoan seikan kautta. Veli puhui siitä miten hän masennuksensa keskellä uskoi että kaikki kääntyy hyväksi jos hän vain saa pidettyä parisuhteensa kasassa ja "onnistuttua" siinä. Hän latasi kaikki voimansa, kaiken toivonsa juuri tuohon yhteen ihmissuhteeseen koska todellakin uskoi että muu elämä järjestyy siinä sivussa ja muut ongelmatkin ratkeavat jos vain tuo suhde voi hyvin. Sittemmin hän on tehnyt samaa muiden asioiden suhteen. Ja minä myös.

Mulla tuo ajatus oli voimakkaimmillaan silloin kun kärsin syömishäiriöstä. Sanoin itselleni että mun pitää vain laihtua - se on avain onneen. Mä ihan oikeasti uskoin että elämä kääntyy kaikin puolin hyväksi ja onnelliseksi jos mä vain laihdun. Mä uskoin että laihtumisen myötä muutun myös älykkääksi, menestyväksi ja rakastettavaksi persoonaksi, ja että kaikki musta itsestäni riippumattomatkin ongelmat ratkeavat sen kautta. Eihän tuollaisessa teoriassa ole järjen hiventäkään mutta mä uskoin siihen vakaasti ja myös toimin sen mukaan. No tulinko mä onnelliseksi? En, mä tulin vain sairaammaksi.

Kai tuossa on lopulta kyse vain hallinnasta. Kun maailma ja oma elämä ovat sekasortoisia eikä asioita pysty hallitsemaan, sitä valitsee yhden asian jonka pitää kontrollissa. Kuten syömisen, kuten liikkumisen, kuten laihtumisen. Sitä kai kuvittelee olevansa jollain tapaa turvassa kun voi ohjailla edes yhtä asiaa. Mäkin uskoin että säilytän otteeni elämästä kun vain pudotan painoani, vaikka tosiasiassa mä olin menettänyt kosketukseni maailmaan ja elämään jo kauan aikaisemmin. Sitten kun mä lopulta tajusin olevani sairas, mun oli ihan käsittämättömän vaikea luopua syömishäiriöstäni. Kuulostaa hullulta, tiedän, ja sitäpä se kai onkin. Mutta mulla oli tuolloin vain yksi asia jonka mä todella osasin, tai niin mä luulin, ja se asia oli syömishäiriö. Siksi mun oli niin vaikea päästää siitä irti, koska samalla mä päästin irti kaikesta tutusta ja totutusta. Siinä kohtaa oli pakko myöntää, etten mä tosiasiassa hallitse yhtään mitään, enkä mä olisi halunnut myöntää sitä.

No, tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että mä kyllä sittemmin pystyin luopumaan syömishäiriöstäni ja opin samalla sen, ettei elämää voi hallita, eikä varsinkaan yhden asian kautta. Jälkensä se kuitenkin on jättänyt, sillä kyllä mä vieläkin huomaan helposti sortuvani siihen ajatukseen, että asiat muuttuvat paremmiksi jos mä vain pidän ruokavalioni suhteen tiukkaa linjaa ja juoksen vähintään kolme kertaa viikossa. Juuri tämän seikan takia multa yhä helposti lähtee nuo ravinto- ja liikunta-asiat niin sanotusti lapasesta. Nykyisin erona entiseen on vain se, että mä tiedostan asian ja osaan laittaa sille ajoissa stopin. Siksipä se ei enää koskaan pääse luisumaan siihen pisteeseen jossa mä aikoinani olin.

Juu. Onnittelut, jos joku jaksoi lukea tänne asti.

Näin niin pahaa unta että oli huono fiilis pitkään vielä aamullakin. Kumma miten unilla voikin olla sellainen vaikutus myös valvetilaan. Itketti oikeastaan vaan. Mutta nyt tunnelma on jo ihan päinvastainen; ulkona on ihana ilma ja oon just menossa ottamaan aurinkoa ekaa kertaa tänä kesänä :) Imeytyis nyt vaan tää aurinkorasva. En mä kyllä helposti pala, mutta kaipa se on silti ihan hyvä voidella itsensä :)

Juu hei, palaillaan sitten kun oon nauttinut alkavasta kesästä tarpeeksi!