Cityparin elämää

Jep. Täällä taas. Viikon verran pysyttelin poissa ja täytyy kyllä sanoa ettei tullut ikävä :D Paitsi tietty niitä ihmisiä joiden kanssa tätä kautta on tullut vaihdeltua aatoksia. No mutta, nyt on palattu ruotuun. En tosin seuraavina viikkoina tule olemaan täällä kauhean aktiivisesti jo siitäkin syystä että pääsykoe lähestyy melko kovaa vauhtia. Eikä mulla kyllä tule olemaan nettiäkään käytössä ihan heti, kun muutan nyt sinne uuteen kämppään. En silti valita.

Joopa. Tulipa viikon aikana harrastettua kotiseutumatkailua ihan urakalla. Kävin Ruissalossa ja Turun linnassa ja Naantalissa ja vähän kaikkialla. Kävin myös yhdessä Turun paskimmista baareista mutta ei se mitään. Pääasia että mukana oli kaksi melko tärkeää ihmistä. Toinen tosin nukkui puolet illasta mutta jos väsyttää niin väsyttää - minkä sille mahtaa? :) Kyllä humalassa saa olla oma itsensä. Ja pitääkin, kun eihän sitä oikein voi välttääkään. ;)

Joidenkin ihmisten kanssa vain viihtyy tällainenkin semierakko. Toisaalta nyt on ihan hyvä olla yksinkin. Seinät ei kaadu päälle kun ei ole krapulaa; oikeastaan on kiva fiilis. Vähän sekava, mutta kyllä mä vielä kokoan itseni. Se vaan vaatii vähän yksinäisyyttä ja ajatusten kokoamista. Viikonloppuun mennessä olen varmasti jo taas ymmärrettävä tapaus. Ajattelinkin nyt siihen asti ehkä viihtyä jonkin verran yksin kun kyllä mä kuitenkin tarviin sitä. Lauantaina sitten taas on se naamiaismiitti ja sosiaalisuus oletettavasti huipussaan. Vaikka silloin pitää juhlia, niin mietin kyllä vähän että poikkeaisin sittenkin myös perjantaina viihteellä. On vaan pakko tavata kaveri ja tuulettaa päätä, silleen aika rauhallisesti. Olotila vaatii sitä.

Miks mulla särkee pää? Miks just tänään? Eipä kyllä ole hyvä alku päivälle. Yleensä jos pää on särkeäkseen, se alkaa joskus iltapäivällä tai illalla, ei aamulla heti kun avaa silmät. Paitsi tietysti juuri nyt, juuri tänään. Tää vielä tuntuu sellaselta säryltä joka ei ihan heti lopu.

Näin unta tästä päivästä. Mun täytyy tänään neljältä olla yhdessä paikassa, mutta unessa olin nukahtanut tai jotain ja unohtanut koko jutun. Ajelin jossain autolla ja vilkaisin kelloa - se oli seitsemän illalla. Tajusin että olen kolme tuntia myöhässä. Mulla oli kaksi kännykkää ja yritin soittaa mutta kumpikaan ei toiminut. Vois koittaa tänään olla toteuttamatta tuota unta.

Mä jo eilen blogissani sanoin että otan vähän lomaa citystä, mutta tässä sitä taas ollaan :D No, TÄMÄ on viimeinen merkintäni vähään aikaan. Kun näette minut jälleen, olen palannut.

Normisyömiseen palautuminen on sujunut hyvin. Tulen aikaisempaa pienemmistä määristä täyteen ja se on ihan hyvä juttu. Paaston ansioitahan tuo on. Paasto sai myös aikaan sen että totuin taas juomaan enemmän. Mä kyllä tiedän paljonko päivässä pitäisi juoda mutta noudatan sitä vähän kausiluontoisesti... Toisinaan vain unohdan sen. No, paaston aikana nesteitä kului vähintään kolme litraa päivässä ja nyt sen jälkeenkin olen saanut juotua taas enemmän. Iho ja hiukset voivat erittäin hyvin - siitäkin kiitän edelleen paastoilua.

No, se siitä aiheesta. En taida tuohon enää ihan vähään aikaan palata; tuli meinaan viime viikolla kirjoitettua kyllästymiseen asti paastosta. Ehkä otan sen joskus uusiksi, mutta en kyllä ihan vähään aikaan. Enkä kyllä toista kertaa kirjoita aiheesta päivittäin blogia. Nyt tein niin lähinnä siksi, että halusin tarkkailla tuntemuksiani ja sen sellaisia. No, se nyt todellakin siitä aiheesta.

On aika seesteinen olo. Se on hyvä se. Onkin tullut tänään vähän panikoitua, tai jännitettyä nyt ainakin. Eivätköhän nuo tuntemukset vielä huomisen - elleivät jo tämän illan tai tulevan yön - aikana palaudu. Sanonkin nyt tässä kohtaa, että tulevina päivinä en viihdy cityssä. Pieni irtiotto täältä tekee aina hyvää ja nyt on yksinkertaisesti parempaa tekemistä. City-sanastoa käyttäen: Real life kutsuu ;)

Kivaa viikkoa kaikille. Mä luulen tietäväni että omastani tulee kiva ja hyvä.

Ihan on otsikon mukainen olo. Eikä välttämättä mene edes kovin paljon ohi totuudesta :) Ensimmäistä ja viimeistä adjektiivia en ole edes koskaan epäillyt, mutta joskus uskottelin itselleni olevani ihan fiksu. Kai oli jotenkin helpompi elää laiskuutensa ja saamattomuutensa kanssa kun saattoi aina pettää itseään toteamalla: "Ainakin olen fiksu."
Joopa joo.

On mielenkiintoista, että noin 80 prosenttia (vai oliko se vähemmän tai enemmän, tämä luku on ihan mutu-tuntumaa) ihmisistä uskoo olevansa keskimääräistä älykkäämpiä. Mua jaksaa aina huvittaa tuo. Millähän ihmeen perusteella noin kuvitellaan? Onko se jokin arjen selviytymiskeino? Aina kun maailma tuntuu liian sekasortoiselta, kun ei ymmärrä jotain, kun tuntuu jumiutuneen paikoilleen, voi vedota siihen että on mahtipontisen älykkyytensä vuoksi vain niin eri aaltopituudella muiden kanssa. No, kaipa sekin on parempi kuin oman vähäisyytensä myöntäminen ja luovuttaminen.

En mä kai koskaan ole kuvitellut olevani sentään keskimääräistä älykkäämpi (ainakaan mitään en myönnä :D). Mutta en mä itseäni kyllä tyhmänäkään ole pitänyt. Ei se silti mitään tarkoita; hullu kun ei tajua olevansa hullu, ja samalla periaatteellahan tyhmäkään ei tajua tyhmyyttään. Ehkä olenkin vain suojautunut totuudelta kaikki nämä vuodet. Osittain toki nyt vitsailen tässä, mutta kyllä mä näitä asioita olen ihan tosissanikin miettinyt. Mistä sitä tietää? Joskus olen luullut ajattelevani asioita vain toisella tavalla kuin jotkut muut ihmiset, mutta kenties kyse onkin ollut jostain ihan muusta kuin ajatusmaailmojen erilaisuudesta. Ehkä vain ei voi vaatia kauhalla kun on annettu lusikalla :D

Kaikkea sitä tulee pohdittua. Mä vaan viime aikoina olen jostain syystä alkanut kyseenalaistaa itseäni monessakin mielessä. Vaikka eihän näillä mietelmillä lopulta hullua hurskaammaksi tule. Tyhmä tai en, kai mä voin jatkossakin elää itseni kanssa :)

Edit. Laitetaas ne sanatkin nyt sitten:

Zen Cafe - Laiska, tyhmä ja saamaton

Äitis yrittää, veljeskin on onnistunut,
hankkii elantoa, seurustelee vakavasti.
Sua ei kiinnosta, koulunkäynti eikä läksyt,
ramppaat ulkona, myöhästelet jatkuvasti!

Äitiäs hävettää,
Kuljet oudot vaatteet päällä
Nauraa naapurit: "Köyhäinavustusta tuolle!"
Veljes onnistui kirjoittamaan kuusi ällää.
Kuin voi omena pudota noin kauas puusta?

Milloin ymmärrät kunnioittaa vanhempias?
Et voi odottaa että sulle tuodaan kaikki valmiina.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein
Kun sinusta tuli noin saamaton.
Laiska ja tyhmä ja saamaton.

Tiskaat astiat vain jos sua käskytetään
Huonees lainehtii roskissa ja julisteissa.
Äitis imuroi, kantaa sulle ruokaa eteen.
Soitat suutasi, ryystät kaljaa kaupungilla,
Et voi odottaa, että sulle tuodaan kaikki valmiina.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein
Kun sinusta tuli noin saamaton.
Laiska ja tyhmä ja saamaton.

Istut yhtä vetelästi niin kuin kaveriskin.
Kuontalos on siivoton, vaikka sulle pistin rahaa parturiin.
Kiinnostuisit urheilusta, niin et ois noin laiha,
ryhdistäydy nuorimmainen, asennettas vaihda!

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin saamaton.

Laiska ja tyhmä ja saamaton!

Laiska ja tyhmä ja saamaton!

Jos mä olen parina päivänä kirjoitellut vähän alavireisiä merkintöjä, niin nyt tuntuu taas olevan parempi mieli. Mä taidan todellakin tietää mitä haluan. Se on jotain ihan muuta kuin mitä viime vuosina olen ajatellut, mutta mä olen aika varma siitä tällä hetkellä. Viimeinkin mä näen itseni läpi. Näen, etten ole sitä mitä ehkä halusin olla, mutten silti yhtään huonompi tai vähemmän. Oikeastaan päinvastoin. Mä olen aina luullut että maailmassa on vain yksi juttu jonka mä osaan, vain yksi asia jossa oikeasti olen hyvä ja josta voin kaavailla aineksia tulevaisuuteen. Nyt mä tajuan että on muutakin. Toki kirpaisee ymmärtää ettei se syvälle piirtynyt juttu olekaan kokonaisuudessaan sitä mihin mä sovin, mutta nyt mulla on jotain sen tilalle. Eikä mun tarvitse siitäkään luopua kokonaan, vain muuttaa vähän sitä kaavaa jonka itselleni suunnittelin. Mulla on nyt tosi vahva tunne tämän suhteen. Toivottavasti en erehdy.

Ja muutenkin maailma on taas mukava paikka. S on paljon pirteämpi kuin eilen. Oltiin äsken mammalla kahvittelemassa ja se meni hyvin, niin hyvin että S tahtoo lähteä toisellekin mummille porukassa. Ei se pelkääkään niin paljon. Nyt se soittaa kitaraa tuossa vieressä ja laulaa. Mulla oli eilen aika ristiriitaisia tunteita sitä kohtaan ja tavallaan olin siksi aika pettynyt itseeni. Voiko sellaiset tuntemukset olla oikeutettuja? En mä tiedä. Mutta mä en aio tällä kertaa jättää niitä sisälleni ja murehtia yksikseni vaan ihan varmasti puhun niistä vielä. Kun mä kuitenkin tiedän että se helpottaa. No, pääasia että nyt meillä molemmilla on parempi mieli. S tuntee kiinnostusta asioihin ja se on tärkeää.

Yöllä mä aloin pitkästä aikaa lukea. Siis muutakin kuin pääsykoekirjoja. Se on hyvä, se kertoo edistyksestä itseni suhteen. Mä en ole pitkään aikaan kyennyt lukemaan. Erinäiset asiat ovat painaneet liikaa. En ole voinut keskittyä. Mutta eilen mä kävin kirjastossa ja lainasin muutaman kirjan. Aloitin niistä yhden ja hetken päästä tuli se tuttu tunne; en halunnutkaan lopettaa lukemista. Se on ominaista ja ominainen on hyvästä. Se todellakin tarkoittaa että mä alan hellittää otettani murheistani, hyvällä tavalla.

Ja nyt on jo sunnuntai. Sekin on hyvästä.

Joo eipä tarvii viisujakaan ihan lähivuosikymmeninä taas seurata. Hautajaissaattue tosiaan voitti, se, jolle nauroin eniten alusta alkaen - mä en taida tajuta musiikista yhtään mitään. No ei ole niin väliksikään.

Suomi hoiti kyllä homman kotiin. Ja Hanna päihitti Olan. Voitto se on sekin.

Ei kyllä yhtään nappais kirjoittaa mistään paastosta mutta kirjoitetaan nyt kun kerran eilenkin jätin väliin. Eli joo, paasto on ohi. Aloin jo eilen iltasella pikkuhiljaa totuttautua syömiseen kun tajusin että sunnuntaina on edessä perhepäivälliset joihin pitäisi edes jotenkin osallistua. Ja tulihan mulla niinkin se viikko paastoilua täyteen kun viime perjantaina viimeisen kerran söin.

Eilen ei ollut enää ollenkaan näläntunnetta eikä oikeastaan heikotustakaan vaikka kävin pyöräilemässäkin. Muutkin oireet rajoittuivat siihen pahaan makuun suussa. Myös torstain ja perjantain välisen yön nukuin jo melko hyvin enkä edelleenkään nähnyt enää niitä ruokaunia. Syömättömyyten siis todella tottui. Ja kai siihen tavallaan oli pakkokin tottua. Ihmiskeho ja -mieli ovat sopeutuvaisia.

Mitä jäi käteen? No, uteliaisuus ainakin tuli tyydytettyä, ja onnistuin voittamaan itseni. Aluksi en rehellisesti sanoen todellakaan tiennyt, pystynkö paastoamaan kokonaista viikkoa, mutta nähtävästi pystyin ja olen jopa vähän ylpeä itsekuristani :) Iho ja hiukset voivat hyvin ja luulen että tämä kevyt olokin pysyy jonkin aikaa. Painoa putosi nelisen kiloa josta toki puolet varmasti tulee syömisen myötä takaisin, sillä osa tuosta pudotuksesta on luonnollisesti nestettä. No, eipä tuo haittaa, kun laihtuminen tässä ei motiivina ollutkaan. Ruokaakin arvostaa nyt ihan eri tavalla :) Kaikin puolin jees kokemushan tuo oli, vaikkakin toki rankka sellainen. Ihan heti en lähtisin samaan uudestaan mutta tuskin tämä myöskään jää viimeiseksi kerraksi.

Mutta: Kyllä syöminen on kivaa ja ruoka hyvää, tällä hetkellä etenkin hedelmät :) Kiitos kaikille tsempistä!

Kello tulee kaksi ja mä kirjotan blogia - taas. Ei nukuta. Ahdistaa niin pirusti. Pitikin mennä lukemaan toi yksi viestiketju. "Suhtaudutko positiivisesti tulevaisuutesi?" tai joku vastaava, vittu. No en suhtaudu. Miksen mä taaskaan muistanut mitä siitä seuraa kun koittaa pärjätä niin hienosti itekseen; puhuu muille ehkä joistain tavallaan ulkoisista jutuista mutta jättää ne omat asiat sisälleen. No tämä siitä seuraa; hajoaminen.

Mulla vaan on niin luuseriolo tällä hetkellä. Mitään en tiedä ja siksi mihinkään en pysty. Kaikki kaatuu ennen kuin on alkanutkaan. Ja minkä sille voi jos ei vaan tiedä? Mä haluaisin tietää mutta kun en helvetti tiedä vaikka repisin aivojani mihin suuntaan tahansa. Ja samalla tuntuu että aika valuu hukkaan ja etenkin kaikki potentiaali. Onko mussa edes sitä? On kai, siihen sentään vielä uskon, mutta kun sen suuntaaminen tuottaa niin järjettömästi ongelmia.

Oikeesti. Kaikki muut kulkevat eteenpäin, menestyksestään riemuiten. Ja mä vaan seison paikoillani pakokauhuisena tietämättä mihin mennä. Ja yritän peitellä sitä koska mun on käytännössä mahdoton tunnustaa etten tosiaankaan tiedä. En mä sentään halua olla häviäjä julkisesti. Vaikka pahinta on kyllä olla sitä itselleen. Sehän tässä just ahdistaakin; se, etten mä ole sitä mitä niin sinnikkäästi olen itselleni uskotellut. Äsken itkin kun tajusin että mun on ehkä pakko vihdoinkin luopua siitä mitä mä niin järjettömästi olen halunnut.

Enkä mä ole edes kännissä. Olisinkin.

Listasin tuossa aiemmin tämän päivän hyviä asioita ja tunsin itseni aika iloiseksi. No, ei niin paljon hyvää ettei jotain pahaakin. Nyt on onneton olo.

S:llä on tosiaan synttärit tänään ja se oli äsken käymässä täällä. Sai sairaalasta neljän tunnin vapaan josta oli toki mielissään. Hyvinhän se vierailu meni, ei siinä mitään. Selvää kehitystä on taas tapahtunut sitten vapun; S ei ollut enää ollenkaan niin levoton ja hajanainen. Sen sijaan se oli avoimen masentunut. Ja vaikka tiedän että tavallaan on vain hyvä kun se nyt vihdoinkin päästää ulos ne negatiivisetkin tunteensa, en osaa olla olematta surullinen. Surullinen siksi, kun tiedän että sillä on tosi paha olo melkein koko ajan.

Kun toisesta tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä, lohduttavat sanat ovat melko vähissä. Tokihan sitä voisi kiistää tuon väitteen ja etsiä merkitystä vaikka mistä, mutta lopulta se on ihan turhaa. Ei masentunutta ihmistä voi saada omilla idealistisilla puheillaan piristymään. Ja kuitenkin on pakko yrittää. Ja pettyä. Ja yrittää. Ja pettyä.

Siis mä tiedän ettei tilanne ole toivoton. Tiedän senkin että koko ajan ollaan menossa parempaan suuntaan. Mutta kun ei sen tiedostaminen nyt vain auta mitään. Tuntuu niin käsittämättömän pahalta katsoa toista, rakasta ja läheistä ihmistä, ja kohdata sen katse joka on kaikkea muuta kuin iloinen. Kun se yrittää väkinäisesti hymyillä, kun se makaa silmät kiinni peiton alla yrittäen nukahtaa ja unohtaa, kun se on niin ylitsevuotavan surumielinen...se vaan tuntuu pahalta, jo ihan fyysisestikin.

Tuntuu oikeastaan vähän siltä kuin olisi jakautunut kahtia. Toinen puoli suree ja itkee, toinen on toiveikas ja luottavainen. Toinen kärsii, toinen tietää. Toinen tuntee pakokauhua, toinen uskoo että vaikeakin masennus on hoidettavissa. Ja on se. Mä en ole koskaan kuullut yhdestäkään masentuneesta joka ei olisi toipunut sairaudestaan apua saadessaan. Siis tottakai masentuneet joskus tekevät itsetuhoisia tekoja, mutta tässä ei ole pelkoa siitä. Ja siksi mä olen luottavainen, joskin myös surullinen.

Tämä on hyvä päivä:

1. Paastoa jäljellä enää huomisaamuun asti. Kyllä mä aion selviytyä voittajana tästä :)
2. Veli tulee tänään käymään muutamaksi tunniksi, ja huomenna se pääsee "lomille" 1,5 vuorokaudeksi. Sillä on synttärit tänään ja ajattelin tehdä sille kakun. Saa nähdä, onnistuuko.
3. Nukuin melko hyvin viime yönä.
4. Ja viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä: neljä päivää H-hetkeen. Jännittää, vähän, mutta hyvällä tavalla :)

Niin joo, painoin tänään neljä kiloa vähemmän kuin paaston alussa. No, iso osa siitä on tietysti nestettä, mutta tuntuu hassulta että tässä keventyy - vaikkakin väliaikaisesti - noin paljon. Kaipa siitä pari kiloa saattaa jopa pysyäkin poissa, joskaan ei se ollut motivaattorina paastolle. Totesinpa nyt vain.