Cityparin elämää

Juu, viimeisen ateriani söin tossa kolmisen tuntia sitten; wok-vihanneksia, soijaa, tomaattimurskaa ja ananasta. Oli se hyvää mutta ehkä viikon päästä kiinteää ruokaa arvostaa vielä paljon enemmän. Jos siis kestän siihen asti, kun voi hyvinkin olla että en kestä. Riippuu kai siitä, miten pahoja paasto-oireita tulee. Kylmyys pelottaa ehkä eniten kun oon muutenkin aina jäässä :/ Mutta tosiaan, en mä sitten väkisin paastoa viikkoa jos se alkaa tuntua ihan yli-vaikealta. Toisaalta, en mä ihan heti ajatellut luovuttaakaan :)

Sinänsä hyvä että huomisesta lähtien päivisin on melko paljon ohjelmaa, ainakin keskiviikkoon asti. Ja sitten oon jo puolivälissä tätä rupeamaa. Alussa taitaa olla ne kaikkein vaikeimmat päivät joten ihan hyvä etten joudu pelkästään kärvistelemään kotona yksinäni. Tosin voi vähän harmittaa mennä kavereiden kanssa kahvilaan istumaan kun itse en saa sitten tietysti kahviakaan juoda; voin vain haistella ja himoita sitä.
"Yrttitee on hyvää ellei parempaa, yrttitee on hyvää ellei parempaa." *Psyykkaa itseään* :D

Joo-o. Havaitsin juuri että glaubersuola veteen sekoitettuna on ihan järkyttävän makuista. Kyllä mä etukäteen kuulin vähän joka suunnalta että se on tosi pahaa mutta en mä ajatellut että se _näin_ kamalaa olisi. Hyi. Eikä se edes muutamalla ekalla kulauksella niin hirveän pahalta maistunut mutta mitä enemmän sitä juo, sitä kammottavampaa se on. Meinaa tulla ylös koko suolalitku. No, kai se tästä, ehkä.

Luulen kyllä että mulla viiraa päässä vähän tai vähän enemmänkin. Miks lähteä tällaiseen kun ei kerran ole pakko? Enpä tiedä. Uteliaisuudesta kai. Haluan vain tietää, miltä se tuntuu. Ja haluan tietää, pystynkö siihen. Kai pitää vähän testata omia rajojaan. Jotkut hakee extreme-kokemuksia kalliokiipeilystä, toiset paastosta :D

Palataan asiaan huomenna nälän, palelun ja kiukkuisuuden siivittämänä.

Edit: Pieni iltapala piti vielä syödä nyt kun se yhä oli mahdollista :)

Kauneus tuntuu nykyään merkitsevän mulle enemmän kuin ehkä joskus aiemmin. Älkää käsittäkö väärin, en ole sen pinnallisempi kuin ennenkään, enkä nyt puhukaan kauneuden merkityksestä sillä tavalla kuin se ehkä yleensä ymmärretään. Tarkoitan vain että tuntuu kuin olisin nykyisin jotenkin avoimempi kauneudelle ja ehkä näenkin sitä nyt asioissa joissa en sitä ennen nähnyt, tai ainakin kiinnitän siihen paljon enemmän huomiota. Ennen saatoin kyllä nähdä kauneutta mutten oikeastaan välittänyt siitä. Totesin ehkä, että onpas kaunis juttu, mutta se siitä. Nykyään taas haluan katsoa ja nauttia kauneudesta; vaikuttua siitä. Se tekee iloiseksi.

Kauneutta on kaikkialla, ja ylläolevassa kappaleessa puhuin siitä ihan yleisesti. Nyt kuitenkin voisin esimerkiksi ottaa sen tavallisen, ihmiskauneuden. Katson mieluummin naista kuin miestä, enkä nyt puhu alastomuudesta vaan ihmisistä kaikkineen. Ja oikeastaan täytyy ottaa sen verran sanojani takaisin, etten voi yleistää sitä että katsoisin mieluummin naista kuin miestä. Sanotaan siis, että katson USEAMMIN naista mieluummin kuin miestä. Miestäkin katson mielelläni, mutta mieheltä se vaatii ehkä enemmän kuin naiselta ihan vain siksi, että henkilökohtaisesti pidän naisellisia piirteitä kauniimpina. No, jos tunnen jotain jotakuta kohtaan niin toki katselen häntä mieluiten mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu. Pysytään asiassa :)

Kauneuskäsitykseni ei ole mitenkään suoraviivainen, vaan saatan pitää hyvinkin erilaisia ihmisiä (ja asioita) kauniina. Esimerkiksi nainen voi olla kaunis olemalla klassisen kaunis, olemalla persoonallinen tai vaikka omaamalla vain jonkin yhden todella kauniin piirteen joka sitten heijastuu hänen koko olemukseensa. Sitten joku voi olla kaunis siten että sen kyllä pistää merkille mutta jota ei kuitenkaan tee mieli katsella pidempään, tai voi olla kaunis sillä tavalla että haluaisi katsella sitä ihmistä käsi poskella koko loppupäivän, tai vaikka laittaa pulloon ja yöpöydälle :) Joskus kun tällaisia jälkimmäisen kuvauksen mukaisia ihmisiä näkee vaikka jossakin kaupungilla, sitä tuntee itsensä suorastaan turhautuneeksi kun ei voi vapaasti tuijottaa. Tai tietysti VOI, mutta suomalaisessa kulttuurissa se tulkitaan yleensä melko häiritseväksi. Ja se tuntuu väärältä koska en mä ketään häiritä halua, se on vain vilpitöntä ihailua. Jotkut ovat myös sillä tavalla kauniita, että niistä ei tunnu saavan tarpeekseen vaikka niitä saisikin tuijottaa ikuisuuden.

Ei kai tässä kirjoituksessa sen kummempaa pointtia ollut, kunhan kirjoitin ajatuksiani ylös. Lähinnä sen kai vain halusin sanoa, että on mahtavaa osata nauttia kauneudesta. Se tekee iloiseksi. Ja se on jollain tapaa kevyttä, kun se samaan aikaan merkitsee paljonkin ja loppujen lopuksi ei kuitenkaan yhtään mitään.

Tässä eräs jonka voisin ottaa pulloon lasiseen:

http://teemix.aufeminin.com/world/stars/photos__todo=zoom&i=936&c=214150.html

http://teemix.aufeminin.com/world/stars/photos__todo=zoom&i=936&c=208345.html

http://teemix.aufeminin.com/world/stars/photos__todo=zoom&i=936&c=214991.html

Mikä siinä on että niin helposti toisinaan ajautuu erilleen ihmisistä joiden kanssa tosiasiassa haluaisi olla tekemisissä? Onko se muka niin vaikeaa pysyä yhteyksissä edes jollain tavalla? Kai se sitten on, vaikka en kyllä ymmärrä että miksi. Ja silti itsekin teen juuri niin; pikkuhiljaa vain loittonen ihmisistä, niistä otollisistakin.

Aloin miettiä tätä kun eräs ihminen soitti mulle ja puhuttiin melko kauan. Kyseessä on tyyppi jonka kanssa olin viime kesänä yhtä aikaa töissä siinä lehdessä johon olen nyt tänäkin kesänä menossa. Hänkin tulee sinne tänä kesänä, ja soittikin juuri siksi kun oli kuullut että olemme taas samaan aikaan töissä siellä. Oltiin molemmat tosi iloisia siitä että päästään työskentelemään yhdessä kun tultiin viimeksikin ihan tosi hyvin juttuun keskenämme. Työn kannalta viime kesä olikin paras kesä ikinä, eikä vähiten siksi että työkaverit, ja varsinkin tämä yksi, olivat niin huippuja. Meillä oli ihan järjettömän hauskaa yhdessä.

Ihmettelen vain, että miksemme sitten kesän jälkeen juurikaan olleet enää tekemisissä? Kyllähän me pari kertaa soiteltiin ja muutama viesti vaihdettiin ja taisin jopa kerran tuossa jossain vaiheessa käydä katsomassa häntä työpaikallaan. Mutta siis varsinaisesti ei kertaakaan nähty kunnolla tai mitään vastaavaa. Nyt taas kun puhuttiin pidempään niin luontevasti ja myös naurettiin hirveästi, tuntui kuin kulunutta vuotta ei olisi ollutkaan. Aloin oikein odottaa kesää ja työn alkamista jotta päästään taas näkemään päivittäin. Hänkin oli heti kuullessaan että mä menen sinne kesäksi, vaatinut toimitussihteeriltä meille mahdollisimman pikaista akkreditointia Ruisrockiin kun muisti miten hauskaa meillä sielläkin oli viime kesänä.

Onko se sitten vain niin, että kun kaksi tällaista semierakkoa ystävystyvät, yhteydenpito helposti jää heti ensimmäisen yksinolokauden iskiessä? Ehkä. Lohdullista siinä on kuitenkin se, ettei tuo tauko ollutkaan ikuinen. Ja se, miten helppoa sen ihmisen kanssa oli jutella näinkin pitkän ajan jälkeen. Helppouden tunnisti monestakin jutusta mutta eniten ehkä siitä, mitä kaikkea tuolle ihmiselle puhelumme aikana kerroin. Ehkei siis ystävyytemme ollut missään vaiheessa kadonnut mihinkään, ehkä se oli vain jäissä vähän aikaa. Ja nyt sitä sulatellaan; menen sen tyypin kanssa meinaan kahville ensi viikolla :)

Kun nyt tuli kerrottua parille ihmiselle tuosta paastoaikeestani, niin kaipa sen voi tännekin kirjata. Ajattelin tosiaan ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilla viikon mehupaastoa. Ja siis todellakin kokeilla, koska voihan olla ettei siitä tule mitään. Jos ei tule niin sitten ei tule, en mä siitä mitään paineita ota. Mutta vain kokeilemallahan se selviää.

Miksi? No oikeastaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Tiedän kyllä varsin hyvin ettei paasto ole mikään oikotie onneen ja tiedän senkin että lähinnähän se poistaa kehosta vain nesteitä. Minkäänlainen laihtuminen tässä ei siis ole motiivina, sen hoidan tarvittaessa ihan muilla keinoin. Mutta olen kai sitten vain sen verran utelias että haluan kokeilla, miltä se tuntuu kehossa ja ehkä mielessäkin. Vuosien varrella olen monta kertaa pyöritellyt asiaa pääni sisällä ja nyt se ajatus kai sitten on vihdoin kypsynyt sen verran, että päätin ryhtyä mietteistä tekoihin.

Suunnitelma on siis seuraavanlainen: Tämän päivän ja huomisen aikana karsin ruokavaliotani ja näin totutan elimistöäni vähäiseen ravintoon. Lauantaina sitten lopetan syömisen kokonaan ja nautin viikon ajan vain vettä, vaahtera-palmusiirappi-sitruunamehua, yrttiteetä, vihannesmehuja ja kasvislientä. Varsinainen paasto päättyy seuraavan viikon perjantaihin jonka jälkeen totuttelen parin-kolmen päivän ajan taas kiinteään ravintoon. Suolistopuolen ajattelin hoitaa glaubersuolalla vaikka olenkin kuullut miten järkyttävältä se maistuu.

Vähän jännittää, että miten tässä mahtaa käydä. Todennäköisesti saan niin pahoja paasto-oireita että keskeytän koko jutun heti ensimmäisten päivien aikana :D Kaiken muun ehkä vielä kestän mutta se palelu... :/ No, nähtäväksi jää, kuinka kauan kestän. Kai tässä vähän onkin kyse myös itsekurista ja itsensä voittamisesta, myönnettäköön se.

Täytyykin antaa sitten tilannetiedotteita tänne blogiin :)

Tähän päivään oli kiva herätä. Näin nimittäin just ennen heräämistäni hävytöntä mutta juuri siksi hyvää unta :D No tottakai harmitti ettei se tapahtunut oikeasti mutta parempi kai tuo kuin ei mitään.

Kaverit ja tutut ovat ottaneet yhteyttä nyt ihan urakalla, pitäisi nähdä ainakin neljä tai viisi ihmistä viikonlopun aikana. Toivotaan siis ettei erakko-olo iske tähän väliin. Tällä hetkellä näyttää kyllä vahvasti siltä että sosiaalisuus on pop.

Taidanpa mennä keittämään kahvia. Harmi ettei saatavilla ole eilisen kahvilan tuotetta, sieltä kun sai parasta kahvia mitä olen ikinä juonut Suomessa. Pitänee poiketa siellä lähiaikoina uudestaan.

...ja näyttää taas niitä hyviä puoliaankin. Tänään on tapahtunut kolme positiivista juttua; sain kivaa työtä kesäksi (lehdestä), löysin kämpän ja keksin puvun naamiaismiittiin. Loistavaa :)

Asunnosta sen verran, että löysin nyt itselleni kivan kesäkämpän. Ja se on hyvä juttu, koska enhän mä muuta etsinytkään. Kaikki syksyinen on vielä kovin avointa kun en tosiaan tiedä, aloitanko silloin opinnot vai en, enkä siis halunnutkaan kuin lyhytaikaisen asunnon. Mahdollisten opintojen mukaan katson sitten syksyllä kämppäasiaa uudestaan. Tämä asunto on kuitenkin mulla elokuun loppuun asti ja tässä vaiheessa se riittää vallan mainiosti. Pienihän se on mutta eipä tuo haittaa, kun naamiaismiitin aikoihin käytössäni on 60 neliön kaksio johon pystyn kyllä teikäläisiä majottamaan :)

Tosiaan, töiden kanssa kävi lopulta paremmin kuin hyvin. Luulin joutuvani jäätelökopperoon koko kesäksi mutta pääsinpäs pälkähästä, onneksi. Voisko parempaa työtä ollakaan: tutussa lehdessä, loistavien tyyppien kanssa, tehden juuri sitä mistä eniten pitää? Ainoa miinus on se että olen siellä sitten harjoittelijapalkalla mutta tällä hetkellä tuokin tuntuu lähinnä lottovoitolta, kun vaihtoehtona olisi ollut jäätelönmyynti josta en kuitenkaan olisi sen enempää netonnut. Ja mikä parasta, mulla on kaikki kesäviikonloput vapaita :) Se on kuulkaas aika iso juttu nyt.

Joo ja naamiaisasu on tosiaan sitten hankittu. Tai no enhän mä sitä kyllä hankkimaan joutunut, vaan löysin sen kaappeja kaivellessani. Toki se vaatii pientä täydennystä mutta pääosa siitä on jo kuosissa, joten halvaksi se ainakin tulee. Eikä tarvinnut edes väkisin keksiä mitään kun tuo todellakin ihan vahingossa osui käteen. Nyt voinkin sitten rauhallisin mielin alkaa odotella kyseistä miittiä ja toki myös sitä edeltäviä aikoja :)

Heräämisen jälkeen makoilin melko pitkään sängyssä. Meinasin nukahtaakin mutta ajatuksenjuoksu pysyi kuitenkin suhteellisen hyvin koossa. Jostain tuli mieleeni se tunne, että elämä on jossain muualla. En siis tuona hetkenä tuntenut niin, mutta aloin ajatella sitä tunnetta joka oman itsenikin on monta kertaa vallannut. Ja mietin, että mistä se sitten johtuu? Miksi toisinaan on tuntunut siltä että kaikki tärkeä tapahtuu jossain muualla, ja mitä se kaikki tärkeä sitten on?

Olen ollut aika levoton. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen muuttanut muutaman kuukauden välein ihan vain siksi, etten ole koskaan viihtynyt missään pidempään. Aina on tuntunut siltä ettei tämä, tämä eikä tämäkään paikka ole sovi mulle. Ties kuinka monta kertaa olen muuttohetkellä vakuutellut että TÄLLÄ kertaa aion viipyä kauemmin. Ja ties kuinka monta kertaa olen muutaman kuukauden jälkeen todennut että tämä nyt vain ei ole mua varten ja että on pakko päästä pois, seuraavaan paikkaan. Sama ajatusmalli on toistunut myös niin opiskeluasioissa kuin ehkä uusissa ihmissuhteissakin. Mietinkin nyt sitä, että olenko ehkä tiedostamattani etsinyt sitä toisaalla tapahtuvaa kaikkea tärkeää naamioiden sen tyydyttävän asuinpaikan ja muun sellaisen etsimiseksi?

En kai ole kovin aikuinen vieläkään, kun käsitykseni elämästä on ollut - ja on osittain yhä - niin idealistinen. Silloin kun omassa elämässäni on ehkä vähän harmaampi vaihe menossa, olen jollain tapaa uskonut että olen vain tipahtanut räiskyvästä elämänpyörästä joka sitten jatkaa kulkuaan ilman minua. Että se OIKEA, täysi elämä on koko ajan olemassa mutta itse vain en pääse osalliseksi siihen koska olen väärässä paikassa väärään aikaan. Olen ehkä aina kestänyt arkea vähän keskimääräistä heikommin ja kieltäytynyt jopa uskomasta, että sekin kuuluu elämään, vieläpä melko vahvasti. Ja kun en ole halunnut uskoa sitä, olen kenties juossut sellaisten asioiden perässä joita ei lopulta ole olemassakaan.

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta kun ajattelen tätä näin perusteellisesti. Juuri nyt olen jopa melko varma teoriastani, mutta pian taas kenties en; siitä syystä nuo lukuisat `ehkät` synonyymeineen tuolla tekstissä. Oikein isolla ehkällä varustettuna voisin varovasti sanoa kuitenkin sen, että luulen päässeeni pahimman yli, mitä tulee tuohon "Elämä on jossain muualla" -ajatteluun. En nimittäin muista ihan vähään aikaan tunteneeni sillä tavalla. Ja tällä hetkellä tunnen hyvin vahvasti että elämä on tässä ja nyt, niin hyvässä kuin pahassakin.

Vappupäivällinen oli ja meni, kuten myös veljeni. Paljon tekisi mieli kirjoittaa siitäkin aiheesta taas mutta ehkä annan olla nyt. Ne on kuitenkin aika henkilökohtaisia juttuja. No sanotaan sen verran että ihan hyvin kaikki meni, ja silti oon jotenkin pettynyt. Kai odotin liikaa, jotain. Kai odotin että toisessa ympäristössä S olisikin taas kuin ennenkin. Tyhmää tietysti.

Mutta muutama viestikin voi jo saada - jos nyt ei ihmeitä aikaan - niin ainakin olon kohenemaan. Tuo ihminen jaksaa paljon enemmän kuin odottaisinkaan ja osaa vieläpä paitsi kuunnella, myös sanoa helpottavia asioita. Kliseistä, mutta siten tunnen olevani jollain tapaa vahvempi. Ja parin viikon päästä tiedän voivani vielä paremmin koska silloin tapahtuu jotain konkreettista.

Jos jotain olen oppinut niin sen, että lopulta ei voi tehdä muuta kuin ottaa asiat vastaan sellaisinaan, hyväksyä ne ja jatkaa eteenpäin. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan kun siitä ei varsinaisesti ole mitään hyötyä. Toimintakyvyn lamauttava murehtiminen, jossittelu, menneiden haikailu on lopulta turhaa. Itkeminen ei toki kuulu samaan kategoriaan. Sillä kun on usein puhdistava vaikutus.

Odottelen tässä että vappuni alkaisi, tai siis vappuni ainoa ohjelmanumero; perheen leikkiminen vanhemmilla. Isä lähti just hakemaan veljeä, toinen kai tulee tänne omin neuvoin. Ja niiden paremmat puoliskot toki myös, toisen tyttöystävä ja toisen vaimo. Mä olen ainoana yksin, voi nyyh.

Muistelin tuossa viime vappua. Aika moni asia oli silloin toisin. Olin aattona juhlimassa opiskelukavereideni kanssa, seuraavana päivänä sitten melkoisessa krapulassa. Silloinkin tultiin vanhempien luo vappulounaalle, vähän eri kokoonpanolla tosin. Ja vähän eri fiilikselläkin. Nyt voisin kuvailla tunnelmaa jännittyneeksi, ehkä melkeinpä kaikkien osalta. S on soittanut jo pari kertaa, kai sekin tätä stressaa. Ja vanhemmat toki myös, äiti eniten. Toisesta veljestä en tiedä. Itse olen ehkä ihan hiukan huolissani, lähinnä siitä, miten kaikki sujuu. Sitä vain niin kovin toivoisi että asiat menisivät hyvin, olisi vapautunut olo ja hyvä mieli jälkeenpäin.

No, se tulee mikä on tullakseen, turha kai sitä on liikaa etukäteen miettiä.

Ulkona on ihan järkyttävän kylmä. Tai ainakin kymmenen maissa oli kun kävin hoitokoirien kanssa viimeisellä lenkillä, ja tuskinpa se ilma siitä ainakaan lämmennyt on. Ei kyllä yhtään harmita etten kolmen tunnin päästä joudu tärisemään ikuisuutta taksijonossa kuten eräät. Selvinpäin on hauskempaa, ainakin tässä tilanteessa.

Joo-o, vappu meni tosiaan koiria lenkittäessä ja leffoja katsellessa. Leffat olivat kyllä hyviä että ihan leppoisasti vierähti muutama tunti. Big Fish varsinkin oli just mielentilaani sopiva, joskin ihmetyttää että liikutuin siinä parissakin kohtaa, mutta pistetään se muista seikoista johtuvan herkkyyden piikkiin.

Taitaa sänky kutsua piakkoin. Ihan kiva päästä vaihteeksi nukkumaan rauhassa, ilman koirien häirinköintiä. Pitääkin ladata akkuja huomista varten koska ennalta en voi tietää, onko siitä tulossa iloinen vai rankka päivä. Tyytyväinen oon siitä etten mennyt hankkimaan ainakaan krapulaa huomiseksi. Hyvää huomenta vaan nyt jo niille kaikille jotka heräävät täristen kylmä hiki otsalla ;)