Cityparin elämää

Se on aika kova paikka kun luulee menevänsä kuulemaan hyviä uutisia ja joutuukin kuulemaan huonoja sellaisia. Ja joutuu kohtaamaan koko tilanteen silmästä silmään eikä voi enää edes pettää itseään kääntämällä asiat mielessään parhain päin. Sitä olen tässä harrastanut mutta loppu sille tuli nyt. Tästä eteenpäin täytyy vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja koittaa sitten toivoa ja uskoa parempaan.

Konkreettinen henkinen romahdus tuli ehkä siinä kohtaa kun istuin parkkipaikalla autossa ja olisi pitänyt lähteä ajamaan kotiin. Oli niin tosi paha olo ja itketti ja toki itkinkin. Tuntui jotenkin ristiriitaiselta istua auringosta kuumassa autossa siinä olotilassa kun vierestä kulki huolettomia ihmisiä. Tai mistäs minä niiden huolettomuudesta mitään tiedän, siinä hetkessä vain tuntui kuin koko muu maailma olisi ollut murheita vailla, vaikka eihän se tietenkään niin ole.

Mutta aika nopeasti sain itseni sitten kasaankin. Siihen tosin oman apunsa toi yksi puhelu jonka aikana sain vähän purkaa niitä päällimmäisiä tuntoja. Siinä taas huomasi miten sinällään pienestä asiasta voi olla paljon apua sellaisessa tilanteessa.

Nyt voin jo ihan hyvin. Huomaan että olen ehkä sittenkin vahvempi kuin luulin. Silti aion noudattaa yhtä hyvää neuvoa jonka tähän tilanteeseen sain. Tosin ihan vielä tänään en pysty sitä noudattamaan, mutta lähitulevaisuudessa kyllä. Tänään aion olla itsekäs, tavata illalla yhden ihmisen ja avautua.

Tämä päivä on ollut yhtä harmaa kuin tuo taivaskin. Ei kyllä tunnepuolella vaan lähinnä aktiviteeteiltään. En ole saanut käytännössä mitään aikaiseksi, mutta pistän sen yhä vallitsevan krapulan piikkiin. Otsikosta huolimatta en kuitenkaan aivan turhaksi päiväksi menisi tätä sanomaan sillä muuten olen kyllä saanut paljonkin asioita järjestykseen, lähinnä sellaisia ajatustyötä vaativia. Se on aika hyvä juttu koska nyt voin huomisesta lähtien keskittyä käytännön hommiin.

Veli oli tänään romahtanut täysin mutta kaikessa surkeudessaan se taisi olla aika hyvä juttu ja merkki paremmasta suunnasta. Lähinnä veljeä oli vihdoinkin alkanut ahdistaa olla siellä missä on, kun tähän asti hän on sanonut viihtyvänsä siellä. Mutta ei siitä sen enempää. Huomaan että herkästi meinaan kirjoittaa liikaa aiheesta joka on kuitenkin vielä melko arka.

Viime aikoina mielessäni on pyörinyt melkoisesti kaikkia kurjia juttuja ja niistä onkin sitten tullut avauduttua sekä täällä että henkilökohtaisesti joillekin ihmisille. Tästä syystä olen vaikuttanut ehkä alakuloisemmalta kuin olenkaan. Hyviäkin juttuja on kuitenkin paljon, ja kaikesta huolimatta useimmiten viihdyn itsenäni ja omassa elämässäni. Se kai on tärkeintä.

Huonosti nukutun yön jälkeen en onneksi voi enää niin huonosti kuin eilen. Mutta oli kyllä ihan hirveä yö. Puolet siitä meni heräilyyn ja valveilla oloon ja asioiden miettimiseen, puolet uniin joihin nämä samat asiat tulivat. Ja aamulla piti hetken ajan selvitellä ajatuksia jotta tiesin, mitkä jutut ovatkaan totta ja mitkä eivät.

On edelleen se fyysinen jännityksen tai pelon tunne muttei onneksi enää yhtä vahvana kuin eilen. Tämän kanssa jo kestää olla. Vasta eilen ahdistuksissani tajusin, kuinka hyvin olen lopulta pärjännyt. Vaikka viime aikoina on ollut tosi vaikeaa, en silti oikeastaan missään vaiheessa ole luopunut toivosta. Välillä toki on tuntunut hyvinkin toivottomalta mutta joku usko siihen että asiat kuitenkin vielä järjestyvät, on pysynyt. Ehkä menen sen uskon kanssa aivan metsään mutta on helpompi olla kun tuntuu siltä.

Se täytyy kyllä sanoa, että nyt on tullut vielä lisää asioita joita täytyy ajatella ihan urakalla. Ja niihin asioihin liittyy pelkoakin, mutta erilaista kuin noissa muissa ongelmissa. Pelkoa, epävarmuutta ja epätietoisuutta omista haluistaan, mutta silti paljon hyviäkin tunteita.

Täytyy ehkä jossain vaiheessa lähteä juoksemaan vaikka nyt sataakin. Muuten jään jumiin oman pääni sisälle eikä se ole aina niin kovin hyvä juttu.

Se on kyllä ihmeellistä miten henkiset jutut tuntuvat fysiikassa. Koko päivän on ollut outo tunne, vähän niin kuin jännittäisi tai pelottaisi. Tiedän että kaikki vaikeat ja keskeneräiset asiathan nuo tuntemukset aiheuttavat mutta on se silti kummallista. Koko ajan on epämääräisen paha olo, silloinkin harvoin kun aivot ovat tyhjäkäynnillä enkä kelaa niitä juttuja. Sitten sitä välillä pitää jopa sekunnin murto-osan verran miettiä että miksi tuntuu tältä, ennen kuin muistaa, miksi. Jännä on tämä ihmisen mielen ja fysiikan symbioosi, ei voi muuta sanoa.

Olen tänään ajatellut kauheasti, jopa paljon enemmän kuin yleensä. Enkä toki pelkästään niitä huonoja asioita. Tämä kuulostaa ihan hirveän typerältä, mutta jollain tapaa olen ehkä löytänyt taas itseni joka tuossa välissä oli kadoksissa. Se tuntuu melko hyvältä. Olen oivaltanut juttuja jotka kyllä tavallaan olen tiedostanut aikaisemminkin, mutten läheskään näin selkeästi. Voisi sanoa että olen yllättäen tajunnut syitä joillekin käyttäytymismalleilleni. Aiemmin olen kyllä tiennyt mitä teen ja senkin olen tajunnut että jotkut jutut ovat aika vääristyneitä, mutta nyt luullakseni tajuan vihdoinkin, MIKSI toimin niin kuin toimin. Se on aika jees.

Puhuminen on hyvä juttu, oikeasti. Se on hyvä juttu ihan itsensä takia. Vaikkei se puhekumppani ihan täysin ymmärtäisi ja vaikka se ei osaisi neuvoa tai edes opastaa, niin ajatusten purkaminen ääneen toiselle ihmiselle on arvokasta ja tärkeää. Toki olen tiedostanut tämänkin jo aiemmin mutten silti ole osannut antaa sille sen ansaitsemaa arvoa. Aivan liian monesti olen kuvitellut pärjääväni yksin, pystyväni ratkomaan asiat omassa päässäni, lausumatta niitä ääneen.
Olen miettinyt ja pohtinut, pyöritellyt ajatuksiani suuntaan jos toiseenkin. Olen kuvitellut sen olevan parasta ja yksinkertaisinta, olen luullut ettei puhumisesta olisi hyötyä, ettei toinen ihminen voi ratkoa ongelmiani. Ja eihän se tietysti voikaan, mutta pointti onkin siinä, että jo niiden asioiden jakaminen, ajatusten ilmaiseminen itsessään saattaa auttaa. Toki jotkut jutut pitää selvittää ihan itse, mutta usein avautuminen on ensiarvoisen tärkeää, ihan jo sen vuoksi että siinä näkökulma pakostikin muuttuu, tai ainakin uusiutuu. Ikään kuin se itseensä ja omaan mieleensä käpertyminen saa pisteen.

Luulenpa että eräät keskustelut Ylöjärvellä loivat pohjaa tämän asian syvälliselle ymmärtämiselle. Ja sitten tänään, siellä sairaalassa veljen kanssa jutellessani tajusin sen ihan täysin. Se vain on niin.

Siis varokaa te joiden kanssa olen läheisemmissä väleissä, saatan vaikka soittaa ja tilittää ;)

Niin, savusaunamiitti tuli ja meni. Tuli liian hitaasti ja meni liian nopeasti. Ajatuksenjuoksu on ollut koko päivän melko hajanaista ja on edelleen, mutta silti tekee mieli kirjoittaa vähän.

Mulla oli ihan älyttömän hauska viikonloppu. Uskon että aika moni paikalla ollut jakaa tämän fiiliksen. Oman elämän murheet ja vaikeudetkin unohtuivat hetkeksi. No, tulihan niistä tilitettyä melko paljon mutta oli siinä pitkiäkin hetkiä kun en miettinyt niitä lainkaan.

Ja juuri kaiken sen hauskuuden takia nyt on hyvin, hyvin melankolinen olo. Kaikki kiva loppuu aikanaan mutta silti paluu Turkuun ja Turun ongelmiin tapahtui liian nopeasti. Tiesin jo aamulla herätessäni että tämä ilta tulee olemaan pitkä ja tuskainen, ja sitä se todella on ollut. On aika raastavaa tuollaisen kahden päivän fiilistelyn jälkeen palata vanhojen tuttujen murheiden pariin. Tällä tarkoitan tietysti veljeäni, enimmäkseen.

Pyysin paluukyyditsijääni ajamaan suoraan sairaalalle ja sinne sitten menin, kaikkien kassien ja pussien kera. Luulivat varmasti että aion itsekin muuttaa sinne :) Juteltiin suhteellisen pitkään veljen kanssa ja vaikka se oli melko murheellista, oli siinä hyviäkin hetkiä. Kuulostaa ihan hullulta mutta jollain tapaa se oli terapeuttistakin. Kunnes sitten vanhempani saapuivat paikalle. Yksityiskohtiin sen enempää puuttumatta, sen jälkeen tuo vierailu tuntui aika pahalta.

Päässä on tuhat ja yksi ajatusta joista en oikein saa kiinni. Matka Ylöjärveltä Turkuun meni hiljaisissa merkeissä. Hyvinhän sitä viihtyy omassa päässään, kun parin tunnin tuijottelu ikkusta ulos ei tuntunut missään. Samoilla linjoilla olen jatkanut nyt kotonakin. Enkä toki pelkästään veljeä sure, vaan paljon muitakin asioita pyörii mielessä. Kuitenkaan ajattelu ei johda mihinkään ja lopettaisinkin sen mielelläni jos osaisin. Yhtä rikkonainen on tämä kirjoitus kuin mietteenikin nyt.

Melkoista synkistelyä tästä tuli vaikka tarkoitus oli hehkuttaa kulunutta viikonloppua ja kiittää mukana olleita persoonia. Mutta kiitos, oikeasti, ja tasapuolisesti kaikille. Ja Citylle toki kiitos siitä että tämä naurettava nettisivusto on mahdollistanut eräitäkin hienoja hetkiä.

Tulipa taas vaihdettua muutama pikaviesti jonkun kummajaisen kanssa, hänen aloitteestaan. Sen enempää "keskustelun" yksityiskohtiin puuttumatta täytyy taas kerran todeta, että kyllä täältä citystä kaikenlaisia vipeltäjiä löytyykin. Onneksi siellä tosielämän puolella tällaisiin tapauksiin törmää edes hitusen verran harvemmin.

Huh huh.

Myönnän että tänään pelotti mennä veljeä katsomaan. Menin sinne ensimmäistä kertaa yksin ja jotenkin jännitin sitä, en oikein edes tiedä, miksi. Mutta pelkoni oli turha. Veli tuntui voivan olosuhteisiin nähden hyvin eikä vaikuttanut niin epävakaalta kuin vielä pari päivää sitten. Lääkket tekevät tietysti osansa, mutta silti olen iloinen tästä kehityksestä.

Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, teinkö väärin yhdessä asiassa. Veli vaikutti niin tasapainoiselta (jos tuota sanaa nyt voi tällaisessa yhteydessä käyttää...) että tuli juteltua melko paljon kaikenlaista, jopa omista ongelmistani hieman. Kerroin todellisen syyn sille, miksi olin viime syksynä niin ahdistunut. En edes tiedä miksi niin tein, kun en tuosta asiasta muutenkaan ole juuri kenellekään puhunut enkä ole edes miettinyt sitä vähään aikaan. Jotenkin vain piti saada jaettua se asia jonkun kanssa; kai halusin jollain tapaa lyödä pisteen koko jutulle.

Ja siis morkkis tulikin juuri siitä, että menin tuollaista asiaa vuodattamaan veljelleni. Hänellä on nyt melkoisesti omiakin ongelmia ja minä idiootti menin avautumaan hänelle omien vaikeuksieni - joskin jo edesmenneiden sellaisten - syistä! Vaikka tavallaanhan yritin vain hälventää hänen huoliaan... Veli nimittäin totesi olevansa huolissani MINUSTA, mikä on toki aivan järjetöntä kun ottaa huomioon hänen oman tilansa. Ihmettelin tietysti huolen syytä, ja veli kertoi viitanneensa juuri tuohon syksyiseen ahdistukseeni. Poistaakseni hänen huolensa kerroin ahdistuksen aiheuttajasta ja samalla kerroin toki myös sen, että ahdistus lähti aiheuttajansa mukana, eli siis enää siitä ei ole tietoakaan. Tämä tieto tuntui poistavan veljen huolen minusta mutta kuitenkin mietin nyt että jos meninkin sekoittamaan hänen päätään lisää :/

No joo, oikeastaan odotan hirveästi huomenna alkavaa mökkeilyä. Tavallaan tuntuu itsekkäältä lähteä hauskanpitoon ja tavallaan tuntuu siltäkin että pitäisi olla täällä, veljen lähellä. Mutta toisaalta taas on pakko irroittautua tästä hetkeksi ja päästä nollaamaan tilanne perusteellisesti. Varoitan vain; saatan jossain vaiheessa viikonloppua tarvita kipeästi olkapäätä.

Isäni on nyt kovin huolissaan tuosta Ylöjärven mökkimiitistä. Juttelin hänen kanssaan hetken ja kerroin olevani menossa sinne.

Isä: "Mikä sen ryhmän yhdistävä tekijä sitten on?"
Minä: "Noo, ei sillä ole sellaista. Kunhan mennään yhdessä pitämään hauskaa."
Isä: "No juodaanko siellä paljon viinaa?"
Minä: "Jotkut juo, jotkut ei..."
Isä: "Se on aika vaarallista, mökki voi syttyä vaikka palamaan."
Minä: "Eiköhän siellä sen verran fiksua porukkaa ole ettei mitään katastrofeja pääse syntymään."
Isä: "Toivottavasti ei. Milläs sä menet sinne?"
Minä: "Junalla menen, takaisin tulen yhden turkulaisen kyydillä."
Isä: "Onko se turvallinen kuski?"
Minä: "Eiköhän se ole."
Isä: "Oletko sä ollut ennen sen kyydissä?"
Minä: "En, mutta ollaan tavattu ja ihan järkevä tyyppi se on."
Isä: "Onko se sun ikäinen?"
Minä: "Ei, kun mua jonkin verran vanhempi."
Isä: "No hyvä, sitten sillä on varmaan ollut ajokortti jo pidempään."
Minä: "Joo, niin varmaan. Hyvin se menee."
Isä: "Jäät sitten pois kyydistä vaikka kesken matkan jos näyttää siltä että se hurjastelee."
Minä: "Joo, joo... *huokaisu*"
Isä: "Olet sitten varovainen siellä."
Minä: "Olen, olen."

Voi isukkia, oikeastaan aika liikuttavaa :)

Sanoin etten tilitä blogissani tuosta veljen tilanteesta sen enempää ja nyt kuitenkin tuntuu etten muusta kirjoitakaan. Minkäs sille mahtaa kun asia on ihan jatkuvasti mielessä, enemmän tai vähemmän. On vaikea keskittyä mihinkään kun miettii vain että miten se voi ja mitä se tekee nyt ja nyt ja nyt. Ja onko sillä paha olla, itkettääkö sitä, haluaisiko se olla jonkun kanssa.

Voi että kun se ihminen on vain niin mielettömän tärkeä ja rakas. Se on niin herkkä ja hauras, niin ajatteleva, LIIAN ajatteleva. Sain eilen eräältä ihmiseltä, joka ei edes tiennyt koko tilanteesta vielä siinä vaiheessa, viestin jossa luki näin: "Herkkyys on aina kaunista ja koskettavaa. Ja siitä saa aina maksaa kovan hinnan kun sattuu". Hän ilmeisesti viittasi sillä minuun mutta tällä hetkellä liitän tuon veljeeni. Se on niin totta.

On vain niin vaikeaa. Tämä on kliseistä, mutta tuntuu kuin joku repisi sisimmästäni pieniä paloja pois. Kaikki pelottaa, kaikki on niin vierasta, koko tilanne. Olen sellaisen asian edessä jota en ymmärrä, ja se asia tapahtuu veljelleni, läheisimmälle kaikista. Surettaa ja on koko ajan levoton olo; Mitä nyt tapahtuu, juuri tällä hetkellä? Ja siltikin olen helpottunut ja onnellinen siitä, että veli on nyt turvassa.

"Kas, ylläpä mustien murheiden
on kaunihit taivaan kaaret,
ja kaukana keskellä aaltojen
on haaveiden höyhensaaret.
Ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy
ei hälle ne aavehet yölliset näy."

Onko se kummallista, ettei pysty eikä halua puhua joistakin vaikeista asioista läheistensä kanssa, mutta avautuu sen sijaan vieraammille ihmisille? Se vain tuntuu joskus helpommalta. Niin kuin nyt.

Minulla on ystäviä, ihania, läheisiä ystäviä joille yleensä voin puhua mistä tahansa. Nyt olen kuitenkin yllättäen tullut tilanteeseen jossa tuntuu suorastaan mahdottomalta ottaa puhelin käteen ja soittaa heille. Tuntuu ylivoimaiselta kertoa heille veljestäni.

Sen sijaan ei-niin-läheisille ja tutuille olen puhunut sitäkin enemmän. Täällä cityssäkin on tullut avauduttua joillekin kavereille ja ihan totta, se on puhdistanut mieltä. Ja se on tuntunut helpolta, jollain tapaa yksinkertaiselta.

Olen ajatellut, että johtuukohan se juuri siitä vieraudesta, onko siksi helpompi avautua? Ne ystäväni, jotka olen tuntenut pikkulapsesta asti, tietävät toki kaiken minusta ja perheestäni. Veljenikin he ovat tunteneet vuosia. Siitäkö se johtuu? Onko heille siis vaikea puhua juuri siksi, että he ovat niin lähellä, tietävät lähes kaiken. Paitsi sen, että veljeni voi huonosti. Ja nyt se pitäisi kertoa, avata kaikki ja levittää se heidän nähtäväkseen. Sekö tässä tuntuu niin vaikealta?

Kun taas vieraammat ihmiset, ne, joihin olen vasta tutustunut. He tietävät jo minut mutteivät mitään taustoistani, eivät mitään perheestäni. Heillä ei ole odotuksia eikä oletuksia sen suhteen, mistä minä tulen ja mitä asioita minuun linkittyy. Heille veljeni on tuntematon hahmo tuolla jossain. Heille voin siis jollain tapaa suoremmin avautua, joutumatta selittelemään, miten tässä näin pääsi käymään. He kuuntelevat ja vastaanottavat kertomani, kyselemättä enempiä. Ja se tuntuu helpolta, helpommalta.

Joku on joskus ihmetellyt sitä, miten näennäisen helposti saatan avautua vieraillekin ihmisille. Tästä se kai johtuu. En toki kaikille avaudu; jonkinlainen usko luottamukseen siinä täytyy olla. Enkä vielä ole joutunut pettymään.