Cityparin elämää

Ulkonäkö todellakin petti. Ikkunasta ulos katsoessa näytti kovin kesäiseltä tuo ilma mutta lenkillä sain huomata että sehän onkin suorastaan jäätävä. Sittemmin tajusin katsoa myös lämpömittaria ja eihän siellä ole kuin jotain viis astetta lämpöä. Ja ihan hirveä viima. Että hyvää vappua vaan kaikille jotka tuonne torille sitä kerääntyvät aloittelemaan.

On aika ristiriitaiset fiilikset. On ollut vähän puhetta että S pääsisi huomenna ekaa kertaa käymään kotona, tai siis ajatus oli semmoinen että se pääsisi vappulounaalle vanhempiemme luokse. No nyt se soitti mulle ja sanoi kysyvänsä josko pääsisi jo tänäiltana lomille. Ja jos se pääsee niin sehän sitten tarkoittaa sitä että mä vietän illan sen kanssa kun vanhemmatkin ovat vielä matkoilla eikä sitä tietenkään yksin voi jättää. Ei saa ymmärtää väärin; tottakai musta on kiva jos se pääsee hetkeksi pois sieltä eikä mulla nyt mitään muitakaan vappusuunnitelmia ole, että sinänsä olen kyllä ihan vapaa olemaan sen kanssa. Mutta kun mua ihan vähän pelottaa.

Siis en mä toki sitä ihmistä pelkää, siihen ei ole mitään syytä, vaan lähinnä pelkään että jokin menisi pieleen. En mä oikein edes tiedä mitä se jokin voisi olla; kaipa mua vaan hiukan epäilyttää tämä tilanne ja se että olisin tavallaan ihan yksin sitten vastuussa. Ja kun se voi lopulta olla aika rankkaakin koska vaikka ollaan läheisiä niin en mä mikään ammattilainen kuitenkaan ole. Enkä välttämättä osaa tehdä ja sanoa oikeita juttuja. Että sinänsä ihan pieni osa musta vähän toivoo ettei se pääsiskään vielä tänään pois vaan vasta huomenna. Ja sitten toinen osa sanoo että olen itsekäs ja huono ihminen kun ajattelen niin. Mutta kun ei se ole sitä. Mä vaan pelkään.

Vuokrasin pari leffaa eilen mutten sitten katsonutkaan niitä. Vierähti puolitoistatuntinen puhelimessa mikä kyllä oli oikein mukavaa. Ehdinhän mä katsoa ne tänään jos haluan. En lopulta edes löytänyt leffoja jotka ihan hirveästi olisivat kiinnostaneet joten tarttui sitten mukaan Ihmisen tahra ja Big Fish. Jälkimmäisen olen kyllä nähnyt mutta kun olin sillon vähän huppelissa niin keskittymiskyky hiukan kärsi.

Niin ja sain hääkutsunkin tänään. Kaveri astelee avioliittoon perjantaina 6. heinäkuuta Porvoossa. Toki menen sinne, mutta vähän houkuttais myös Ruisrock, joten pitänee suunnata sieltä takaisin Turkuun heti lauantaiaamuna sitten.

No joo, mä meen nyt.

Olen kanavasurffailija. No en TV:n suhteen koska harvemmin katson sitä mutta radion kanssa sitäkin pahempi. Autolla ajellessani en pysty hetkeäkään kuuntelemaan huonoa tai edes ei-niin-hyvää musiikkia vaan koko ajan täytyy etsiä jotakin loistavaa biisiä. Kun sellaisen lopulta löydän, kuuntelen sen loppuun jonka jälkeen aloitan välittömästi uuden surffailun. Joskus kun sitä tarpeeksi hyvää ei löydy millään, menee koko ajomatka lopulta siihen että hypin kanavalta toiselle. Edes ihan hyvää musiikkia en pysty kuuntelemaan koska päässä takoo ajatus että toiselta kanavalta voisi löytyä jotain parempaa.

Tänään onnistuin aika hyvin, siis menomatkalla. Löysin hyvän biisin juuri alkamisvaiheessaan ja perään heti toisen, kolmannen ja neljännenkin. Lisäksi löytämäni biisit olivat koskettavia henkilökohtaisella tasolla, joten onnistuin siis miltei täydellisesti. Paluumatka olikin sitten monta kertaa turhauttavampi ja jouduinkin taas kerran toteamaan että radiosta tulee oikeastaan aika paskaa musaa.

No tapahtui sillä matkalla muutakin kuin kanavasurffausta. Ja se tapahtui siellä määränpäässä. Siellä kävin läpi melkoisen tunneskaalan, aina huolesta surun kautta helpotukseen ja liikutukseen, sekä lopulta sitten iloon. Asia, joka tuli ilmi, ei tosin ole niin iloinen mutta koska se selvitti tiettyjä juttuja ja koska sen paljastumisen myötä eräälle ihmiselle tuli monin verroin parempi olo, olen tyytyväinen. Siis en tyytyväinen siitä asiasta itsestään vaan siitä, että sain sen tietooni.

Sanotaan vaikka niin että tästä on hyvä jatkaa. Ja sanotaan vielä sekin, että mulla on ehkä maailman paras ja rohkein veli. Ja maailman ymmärtäväisin mummi.

Löysin ihan sattumalta eräät lyriikat jotka koskettavat tällä hetkellä melko syvästi. Kyseessä on Ismo Alangon kappale nimeltä Pieni itsemurha, tai oikeastaan puolet sen sanoituksista, jälkimmäinen puolisko.

"Kun nauru pakeni mun luotani, nauroin
kun murhe tunki päätään peittoni alle
mä käänsin selkäni ja unohdin kaiken
mä olin hiljaa, kun ois pitänyt huutaa
pitänyt huutaa
siten pienen itsemurhan tein
ihan pienen itsemurhan tein
omaksi iloksein

kun sade täytti koko lämpimän huoneen
mä uin ja kelluin niin kuin kuningas
kun myrsky raivosi ja repi mun juuret
tein siitä laulun, olin hilpeä"

Henkilökohtaisesti noilla sanoilla ei ole mitään kosketuspintaa, mutta yhteen toiseen ihmiseen nuo sopivat paremmin kuin hyvin.

Käytiin koirien kanssa pitkähköllä kävelyllä tiellä, metsässä ja järvellä. Hassua, miten eriltä siellä järvellä näytti verrattuna siihen millaista siellä viimeksi oli. Viimeksi nimittäin kävin siellä jotain puolitoista kuukautta sitten hiihtämässä :) Nyt näytti jo ihan kesältä kun järvi luonnollisesti oli sula ja kimmelteli siinä laskevan auringon valossa. Sorsiakin nähtiin pari.

Kyllä aika kuluu nopeasti. Tuntuu että viimeinen vuosi on mennyt ihan hirveää vauhtia, joskin paljon siinä ehti tapahtuakin: läheisen kuolema, asunnon osto, ero, koulun lopettaminen, muutto Helsinkiin ja sitten vielä takaisin Turkuun, ja nyt viimeisimpänä tämä veljen tilanne. Kaikki tapahtui ihan hiukan yli vuodessa. Sanoisinko että henkinen kasvu on ollut aika huimaa tässä vuoden aikana, monestakin syystä. Paljon olen menettänyt mutta paljon olen myös saanut.

Ja toisaalta aika kuluu hirveän hitaasti. Tai sitten se vain on nyt pysähdyksissä. Viikko tästä eteenpäin tuntuu pieneltä ikuisuudelta, kahdesta puhumattakaan. Pitäisiköhän tehdä niin kuin lapsena ja vääntää kelloa eteenpäin jotta aika kuluisi nopeammin :)

Miksi ihminen tekee sitä, maksimoi suruaan ja tuskaansa? Tai ainakin itse teen niin enkä usko olevani ainoa. Kun pappa kuoli, katselin kuvia hänestä vaikka tiesin ihan tarkalleen että mulle tulee siitä vain pahempi olo. Ja nyt huomaan tekeväni samaa tämän toisen ihmisen suhteen; katselen kuvia jotka on otettu silloin kun asiat vielä olivat hyvin. Sitten itken lisää. Onko järkee vai ei? Ei.

Siis mulla on ihan hyvä fiilis nyt eikä itketä yhtään, tulipa vain mieleen tämä kummallinen tapa. Mutta en mä kyllä asiaa mietittyänikään osaa sanoa mistä tuo johtuu. No ehkei se ole niin tärkeääkään.

Tärkeää on se, että meillä oli S:n kanssa mukava hetki äsken. Juteltiin, halattiin ja pelattiin korttia. Mä vein kortit ja se opetti mulle pelin kun mä olen aika huono niissä. Kuunneltiin musiikkiakin vähän. On hyvä että se ihminen on nyt niin paljon vastaanottavaisempi kuin aiemmin. Mä vähän elättelen toiveita että se pääsisi vappuna käymään kotona. No voi olla ettei pääsekään mutta sen näkee sitten.

Tiedän että olen viime aikoina jauhanut ihan hirveästi tästä yhdestä ja samasta asiasta. Siis en pelkästään täällä, vaan ihan henkilökohtaisesti muutamalle ihmiselle, eniten yhdelle. Kiitos kun olette jaksaneet.

Mulla on ollut aika villi perjantai-ilta täällä koiravahtina kahdelle karvapallolle. Tyypit taitavat olla vähän hellyydenkipeitä kun seuraavat mua huoneesta toiseen jatkuvasti. Tai sitten ne vaan elävät herkkujen toivossa :D

Meillä oli ihan kiva lenkki, joskin alku tuotti hiukan vaikeuksia. Kun toinen koira matelee perässä etanan vauhtia ja toinen loikkii laidasta laitaan ja kiskoo kuin heikkopäinen, voi balanssin löytäminen olla vähän hankalaa. Mutta kyllä se siitä sitten alkoi sujua. Oli kyllä aika hilpeää seurata tuota toista, vuoden ikäistä otusta kun se paineli niin innolla pitkin maita ja mantuja :) Varsinkin metsään mentäessä se sekosi ihan täysin.

Pienillä koirilla on usein iso ego. Ohitimme yhden suuren susikoiran ja tämä onnettoman pieni ja nuori westie uhosi sille ihan viimeistä päivää. Äiskäkoirakin jo mulkaisi sitä siihen malliin että mieti vähän kelle ehdottelet matsia.

No juu, se koiruuksista. Tavallaan kyllä on ollut ihan leppoisaa täällä, vieraassa talossa oleskellessa. Ajattelin kerrankin katsoa telkkaria ja asetuinkin jo mukavasti sohvalle mutta ei siitä mitään tullut. Mä en kai osaa enää katsoa sitä kun on jäänyt koko touhu ihan minimiin viime kuukausien aikana. Sinänsä ei kyllä harmita yhtään.

Ai joo, ajattelin ehkä olla alkoholitta siihen Turku-miittiin asti. En nyt varsinaisesti lupaa mitään mutta voishan sitä koittaa kun ei mitään kosteita juhliakaan ole tiedossa ennen sitä. Jos olen, niin siitä tulis yhteensä sitten sellanen viiden viikon kuiva kausi. Eikä muuten sekään haittais yhtään mitään. Rahaakin säästyisi. No, kattoo nyt.

Toinen ai joo: Hyviä uutisia sairaalasta :)

Söin tänään kevään ekat mansikat. No joo, ne oli belgialaisia, mutta tuli silti ihan kesäfiilis. Mansikoita kun ei tule syötyä tuoreina muuten kuin kesällä tai loppukeväästä. Sain aika hyvän lounaan ihan vaan pilkkomalla mansikat, sekoittalla ne purkilliseen maitorahkaa ja laittamalla pari teelusikallista makeutusjauhetta sekaan. Syön kyllä rahkaa pitkin vuotta erilaisina variaatioina mutta kyllä tuoreet mansikat rahkassa lyövät pakastemarjat ihan 100-0.

Mä odotan iltaa. Sitten pääsen kulkemaan kahden koiran kanssa pitkin metsiä. Ihan hassua olla innoissaan jostain sellaisesta, mutta hullulla on halvat huvit ;) Ja metsässä tulee käytyä ihan liian harvoin yksinään, tai ei oikeastaan koskaan. Siksi on kiva mennä nyt kun on kaksi karvaista seuralaista. Saa nähdä miten ne noin muuten muhun suhtautuvat, koska vaikka olen niille kyllä tuttu, niin en koskaan ole paria tuntia pidempään viettänyt aikaa niiden kanssa. No, nyt on kolme vuorokautta aikaa tutustua :)

Ja se vappukin tekee tuloaan. Ei ole ilmaantunut mitään - enkä kyllä ole kysellytkään - joten kai mä sitten olen vaan ihan rauhallisesti. Siitä tuleekin sitten eka vappu yksin. Tavallaan se tuntuu ihan mukavalta ajatukselta olla rauhassa, mutta toisaalta voisin jotain kivaakin tehdä. En vaan jaksaisi nyt ryypiskellä sen kummemmin. Jos joku muukin ottaisi vapun rauhallisesti niin sellasen ihmisen kanssa voisin ollakin, mutta kun tuntuu että kaikilla on tarkoitus juhlia ihan kunnolla. Ja mulla vaan ei nyt ole intoa sellaiseen.

Ei mulla oikeastaan muuta sanottavaa sitten ollutkaan.

Hyvät ja pahat tunteet vaihtelevat. Tänään on ollut enemmän ensimmäisiä. Ja jotenkin on sellainen aavistus, että hyvien tunteiden osuus kasvaa koko ajan. Se johtuu monestakin tekijästä, mutta enimmäkseen kahdesta. Toinen tuo valoa toiseen ja se toinenkin ajoittain tuo sitä itseensä. Kuulostaapa päättömältä. Onneksi tiedän itse täsmälleen mistä kirjoitan, muuten alkaisin ehkä epäillä mielenterveyttäni :)

Enpä tiedä, mulla vain on hyvä fiilis tästä hetkestä ja tulevasta. Meinasin kirjoittaa että on toiveikas olo, mutta ei se olekaan oikea sana. On luottavainen olo, sitäpä juuri. Tähän hetkeen mahtuu paljon murheitakin mutta jossain määrin kuitenkin luotan siihen että asiat järjestyvät. Ja musta tuntuu että velikin jo luottaa siihen. Sen vain piti ensin oivaltaa että jokin mättää, ja sen jälkeen murtaa patoumansa. No, se vaihe on vielä kesken mutta sanoisinko että näillä näkymin ollaan menossa ihan hyvään suuntaan.

Se on hassua miten ihmiset usein lähentyvät toisiaan vaikeina aikoina. Ja usein se lähentyminen on pysyvääkin, jatkuu sittenkin kun ajat ovat jo muuttuneet paremmiksi. Vuosi sitten lähennyin yhden ihmisen kanssa yhteisen menetyksen myötä. Siihen asti tavallaan läheinen mutta toisaalta melko etäinenkin ihminen on nykyään yksi niistä läheisimmistä. Oikeastaan suhteemme muuttui ihan täysin vain muutaman kuukauden aikana. Tämä ihminen ei ole edes ainoa jonka kanssa tuolloin lähennyin, mutta ehkä se tärkein ja läheisin kuitenkin. Eli vaikka menetin yhden ihmisen, muuttui suhteeni monen muun kanssa paljon aikaisempaa arvokkaammaksi.

Nyt olen samassa tilanteessa. Tai en tietenkään samanlaisessa, mutta nytkin muutama ihmissuhde on syventynyt huimasti. Kaikkein kummallisimmalta tuntuu se, että tämän myötä olen tainnut itsekin jollain tapaa muuttua. Olen ehkä oppinut olemaan avoimempi, kahdellakin tavalla. Olen oppinut puhumaan. Siis sillä tavalla etten mieti liikaa, että annan vain sanojen tulla. Toki tämä ei onnistu seurassa kuin seurassa mutta eihän sen tarvitsekaan.

Ja olen oppinut olemaan avoimempi jollekin, no, kai pitäisi sanoa että elämälle, vaikka se kuulostaakin vähän hölmöltä. Mutta joo, sitä kai tarkoitan. Ja tarkoitan sitä siinä mielessä, että olen oppinut ottamaan asioita vastaan ja olemaan luottavainen niiden suhteen. En enää epäile paljoakaan. Ja olen tosi iloinen siitä, koska en halua hukata elämän hyviä juttuja enkä toki huonojakaan, sillä pitäähän niitäkin olla, ihan vaikka tasapainon takia :)

Enkä nyt siis tarkoita että olisin kovinkaan radikaalisti muuttunut tai että olisin aivan uusi ihminen tai mitään sellaista. Pieniä juttuja nämä ovat, mutta juuri nyt melko tärkeitä sellaisia.

Vihdoinkin kotona. Heräsin ja nousin ennen kahdeksaa, liikenteeseen lähdin siinä yhdeksän maissa. Viideltä poikkesin kotona soittamassa yhden puhelun jonka jälkeen hilpaisin erään tutun luokse ja sieltä kotiuduin nyt. Ja täytyy kyllä myöntää että paljon vähemmän noita surkeita juttuja kelaa kun on jotain tekemistä. Siis joo, onhan pääsykokeisiin lukeminenkin tekemistä mutta nyt tarvitsin vaihteeksi jotain hiukan suurempaa aktiviteettiä, siis fyysisesti suurempaa. Se teki tehtävänsä ja siitä olen tyytyväinen.

Sattuipa tuossa päivällä eräskin selkkaus, lähinnä kai siksi että asiasta, tai sen suuruudesta, syntyi väärinkäsitys. Tosin en mä itse siitä mitenkään häiriintynyt ja täytyy kyllä myöntää sekin että koko jupakka oli yhden osapuolen suunnalta ihan herttaistakin :) No joo, se siitä.

Kävin tänään myös sedän ja tädin luona kuulemassa ohjeet ensi viikonlopulle kun menen heidän koiruuksiaan hoitamaan. Koirat olivat toki itsekin paikalla ja viihdyinkin siellä melko pitkään. Ihan kiva mennä niiden pariin oleilemaan viikonlopuksi, vaikka toki ihmisseurakin olisi tervetullutta. Mutta minkäs teet kun kaikki kivat ovat jossain kaukana. Ja nyt juuri en ihan kenen tahansa seurassa jaksa olla. Tulee varmasti ihan rento viikonloppu, mutta osittain ehkä hiukan surullinen ja yksinäinenkin.

Niin, en tiedä, on vaan jotenkin ikävä olo. Tai ikävä jotain.

Ihminen nähtävästi voi palella +80:ssä asteessakin. Aika kummallista. On tässä vähän jatkuvasti ollut hirveän kylmä joten menin saunaan. Normaalisti en kovin hyvin siedä kuumaa mutta nyt tosiaan ei tuntunut missään vaikka löylyä heitti enemmänkin.

Ja väsymys painaa jatkuvasti. Tänäänkin nukuin melko pitkään aamulla mutta silti ramaisee jo nyt. Sitä se kai teettää kun aivot käy koko ajan ylikierroksilla valveilla ollessani. Sinänsä on kyllä kummallista, miten pystynkin nukkumaan normaalia paremmin silloin kun on jotain huolia. Kun pappani kuoli tuossa vuosi sitten, nukuin kaikki yöt kuin tukki, unia näkemättä ja heräilemättä. Ja olin silti aina väsynyt.

Nyt on vähän sama juttu. Tai no, heräilen kyllä ja näen sekavia unia jonkin verran mutta nukun kuitenkin paljon paremmin kuin asioiden ollessa hyvin. Normaalisti kun uniongelmaisena nukun melko huonosti. Väsymystä tämä nukkuminen ei kuitenkaan poista.

Joo-o, taas on tullut todettua että ihminen on kyllä kummallinen eläin, noin niin kuin fysiologisesti ja toki psykologisestikin. Ahdistuskin tuntuu yhtä aikaa onttona ja puristavana tunteena jossain rintakehän seutuvilla, ja vieläpä enimmäkseen silloin, kun niitä asioita ei edes ajattele. Kaipa se on joku alitajunnan järjestämä juttu.

Ja tämä ei sitten ollut puhdasta valitusta edes. Kunpahan vain hämmästelen samoja ilmiöitä ehkä tuhannetta kertaa.
Mutta tuo iltainen juttutuokio kahden läheisen ihmisen kanssa - se oli vapauttavaa. Huomenna ajattelin vapautua vielä enemmän. On miltei koko päivä täynnä ohjelmaa ja se tulee kyllä tarpeeseen nyt. Illalla ajattelin juosta ylimääräiset murheet pois.