Cityparin elämää

Aiemmassa merkinnässäni http://www.city.fi/yhteisot/blogi/poligono/29173/
kerroin Mustin paniikkikohtauksesta.

Curry11 keksi kohtaukselle syyn jonka olen valmis allekirjoittamaan: Musti peilasi itseään ja säikähti omaa mörkömäistä ulkomuotoaan!

Kas tässä:

Aika mörkö, eikö?

Eilen ajattelin kerrankin mennä ajoissa nukkumaan. Tein tarvittavat toimenpiteet ja sitten päätin antaa kanien juosta vielä hetken. Niitä siinä katsellessani huomasin että Wilmalla alkaa olla karvanlähtöaika ja päätin sitten harjata sen. Laitoin Mustin häkkiin ja vein Wilman toiseen huoneeseen jossa se yleensä on hieman rauhallisempi ja siis helpommin harjattavissa.

Harjattuani Wilman lähdin viemään sitä takaisin Mustin luo. Pääsin juuri ovesta "kanihuoneeseen" kun Wilma alkoi sätkiä ja potkia. Kyykistyin siis ja päästin sen hyppäämään lattialle. Siirryin avaamaan häkkiä ja siinä samassa, jostain tuntemattomasta syystä Musti sai jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Se alkoi säntäillä pitkin häkin seiniä aivan uskomattomalla vauhdilla ja voimalla. Lähinnä se kimpoili seinämästä toiseen hysteerisenä. Säikähdin itsekin koska näytti siltä että Musti satuttaa itsensä. Yritin siepata sen käsiini mutta onnistuin vasta muutaman yrityksen jälkeen - siitä oli todella vaikea saada otetta.

Lopulta kuitenkin sain napattua Mustin ja nostin sen pois häkistä syliini. Sen sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja se oli aivan veltto. Ehdin jo luulla että siltä on vähintäänkin luita poikki. Samassa huomasin että Wilma oli pelästynyt Mustin kohtausta, loikannut ison matkalaukun yli toiselle puolelle huonetta ja piiloutunut vaatekasan alle. Piti siis poimia sekin syliini ja rauhoitella sitten molempia. Vaan eiväthäpän ne rauhoittuneet millään. Päästin ne lattialle ja Musti oli edelleen aivan veltto, kun taas Wilma istui ylivalppaana paikallaan ja rummutti takajalallaan lattiaa ilmoittaakseen "vaarasta".

Kumpikaan kaneista ei liikkunut lähes puoleen tuntiin. Musti näytti olevan shokissa, en ole koskaan nähnyt sitä sellaisena. Jossain vaiheessa Wilma alkoi hieman liikkua mutta edelleen se pamautteli lattiaa vähän väliä ja sai näin sekä Mustin että itsensä säikkymään lisää. Meni toinen puolituntinen ja sitten Musti alkoi tehdä samaa - kuulostella ylivalppaana jokaista pienintäkin ääntä ja rummuttaa lattiaa. Yritin edelleen rauhoitella niitä, puhua tutulla äänellä ja sen sellaista, mutta ei siitä mitään apua ollut. Paniikki ei tuntunut hälvenevän millään.

Kun paniikkikohtauksesta oli kulunut lähes kaksi tuntia, sain varovasti houkuteltua kanit häkkiin. Aikaisemmin en uskaltanut laittaa niitä sinne sillä pelkäsin kohtauksen uusiutuvan. Ja tietysti pahintahan on jos eläin saa sellaisen kohtauksen häkissä ollessaan - silloin se voi loukata itsensä pahastikin. Onneksi Musti ja Wilma olivat kuitenkin siinä vaiheessa jo sen verran rauhoittuneet etteivät tulleet uudestaan hysteerisiksi.

Suljin häkin ja katselin kaneja hetken. Yhä kumpikin oli korvat höröllään ja silmät pyöreinä ja vieläkin ne paukuttelivat häkin pohjaa takajaloillaan, mutta pahin paniikki näytti jo hälvenneen. Saatoin siis sammuttaa valot ja mennä nukkumaan. Kello oli tuolloin kaksi, joten se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta.

En vieläkään käsitä mikä tuon paniikkikohtauksen aiheutti. Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei tapahtunut; ei äkkinäistä kovaa ääntä, liikettä, ei mitään. Yhtäkään lemmikkiäni en ole nähnyt niin hysteerisenä kuin mitä Musti eilen oli. Onneksi se ei sitten kuitenkaan tainnut satuttaa itseään pahemmin.

Kävin loppujen lopuksi pyöräilemässä aika lyhyen lenkin, hautausmaalle ja takaisin (n. 20km) koska tuuli oli niin mieletön *seli seli*. Menomatkalla (ja myös puolet paluumatkasta) reittini kulki lähes kokonaan hyvin aukealla alueella ja sain tehdä kaikkeni jotta ylipäänsä pääsin eteenpäin. Välillä tuuli meinasi heittää minut pyörineni ojaan! Tervetuloa Turkuun - täällä tuulee AINA.

Hautausmaalla näytti suhteellisen samalta kuin aina ennenkin. Mihinkäs se muuttuisikaan. Viimeksi kävin siellä jouluna, joten lumet olivat tietysti sulaneet ja muutenkin näytti melko keväiseltä. Keräilin pappan haudalta enimmät kuivat lehdet pois ja kävelin sitten joelle joka kulkee siinä hautarinteen alapuolella. Maa oli aika märkää, mutta onnistuin löytämään kuivan kohdan jossa saattoi istua. Aurinko lämmitti kivasti ja olinkin siinä pitkän tovin.

Istuskellessani tuli jokseenkin kummallinen olo. Tuntui että aika menee hirveän nopeasti enkä ehdi tehdä mitään ennen kuin se loppuu. Tuli oikeastaan pienehkö paniikki; tuntui etten ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi ja että haluaisin ehtiä vaikka mihin mutten tiedä pystynkö ja ehdinkö. Juu, tiedän, kuulostaa ehkä aavistuksen kornilta 21-vuotiaan ihmisen mietteiksi. Mutta se tunne oli niin vahva.

Tuntui myös etten loppujen lopuksi ole varma mistään, etten vieläkään tiedä mitä haluan ja olenko nyt oikealla tiellä, toteuttamassa halujani ja toiveitani. Ovatko ne edes minun toiveitani? En tiedä, ja se tuntuu aika kammottavalta. Olen viimeisten kolmen vuoden aikana erehtynyt liian monta kertaa eri asioissa ja haluaisin nyt viimeinkin olla varma, tietää mitä tehdä ja todella haluta sitä. Ongelma ei ole siinä, etteikö mikään kiinnostaisi ja ettäkö en jaksaisi yrittää. Ongelma on siinä, että niin moni asia kiinnostaa (vaihtelevasti tosin) enkä tiedä mitä haluan eniten, mihin keskittyä. Yrityksen ja erehdyksen kautta on menty jo liiaksikin; vaihteeksi olisi kiva TIETÄÄ.

Tuossa oli vasta osa hautausmaalla pohtimistani asioista. En oikein osaa selittää tätä kokonaisuudessaan. Tavallaan tuntuu siltä että haluan liian paljon, liian monia asioita, liian isoja asioita, liikaa kaikkea. Ja sitten tuntuu että pakahdun siihen haluamiseen. Välillä ahdistaa tajuta että kaikkea en voi toteuttaa, aika ja voimavarat eivät vain riitä. Ja tästä pääsen taas ongelman ytimeen: Mitä haluan eniten?

Tiedetään. Olen nuori, minulla on aikaa sekä miettiä näitä asioita että toteuttaa niitä. Mutta juuri tällä hetkellä sen oivaltaminen ei auta.

Kaikkinensa asian ydin on tämä: En löydä paikkaani. En löydä sitä missään mielessä; en henkisesti enkä fyysisesti. Fyysinen olemiseni tukee melko pitkälti tätä henkistä levottomuuden tilaa: Viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana olen muuttanut seitsemän kertaa. Ja vain siksi, etten ole tiennyt missä haluan olla. En tiedä vieläkään.

Aurinko paistaa, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. On aika hyvä mieli. Edessä on viikonloppu jonka aion pyhittää itselleni. Olen viime aikoina elänyt paljolti muille; auttanut exää ja kahta ystävää sekä tietysti myös Wilmaa, joten nyt haluan hengähtää vähän. Aion levätä, liikkua, lukea pääsykokeisiin ja ehkä nähdä yhtä ystävää jonka tapaaminen on aina terapeuttista. Sanottakoon sen verran, että mielelläni olisin myös lähtenyt pois Turusta mutta on vähän huono rahatilanne, joten se täytyy jättää väliin. Ehkä sitten ensi viikolla, ennen SavuSaunaMiittiä.

Nyt on huhtikuun 12. päivä enkä ole tämän vuoden puolella pyöräillyt vielä kertaakaan. Kuntopyörää on kyllä tullut poljettua mutta pyöräily ulkona on vielä korkkaamatta tämän kevään osalta. Niinpä aionkin nyt kaivaa pyöräni esiin tuolta varastosta ja lähteä liikenteeseen. Voisipa vaikka käydä pappan haudalla.

Aurinkoa.

Näin unta jossa seisoin Leccaren kanssa jonottamassa pääsyä johonkin huvipuistohärveliin. Äkkiä takaatamme jonosta, muutaman metrin päästä kuului huudahdus. Käännyimme katsomaan ja Welluhan se siellä karjahteli. Wellulla oli kädessään vanha, risainen lenkkari jonka hän kohotti ja heitti kohti Leccarea. Yllättäen Leccare repäisi jostain samanlaisen kengän ja vastasi sillä hyökkäykseen.

Sitten heräsin.

Toinen pääsykoekirjani on kirvoittanut minusta yllättävän paljon ajatuksia ja mielipiteitä. Arvasin kyllä että tämä kirja tulee olemaan erittäin mielenkiintoinen, kertoohan se rasismista, itseäni kovasti kiinnostavasta asiasta. En silti olisi odottanut että teos herättäisi näin paljon ajatuksia ja antaisi jopa aihetta itsetutkiskelulle. Niin, kyseessä on siis Marjo Kaartisen Neekerikammo - Kirjoituksia vieraan pelosta.

Olen aina inhonnut rasismia ja oikeastaan kaikenlaista suvaitsemattomuutta. Jo yläasteella luokkatovereiden rasistiset kommentit saivat minut raivon partaalle; en vain ole voinut koskaan sietää sellaista. Hiljattain löysin yhdeksännellä luokalla tekemäni yhteiskuntaopin tutkielman jonka aiheeksi olin valinnut - yllätys, yllätys - rasismin ja sen ilmenemisen Suomessa ja suomalaisissa. Rasismi ja kaikki suvaitsemattomuus ovat aina (tai siitä lähtien kun opin tajuamaan noiden sanojen merkityksen) herättänyt minussa paljon ajatuksia. Siksi olikin onni että kulttuurihistorian toiseksi pääsykoekirjaksi osoittautui juuri tämä Neekerikammo.

Ensimmäisellä lukukerralla tunsin lähinnä suuttumusta. Kyseisessä opuksessa lainataan paljolti "matkakirjojen" (pääasiassa lähetystyössä olleiden kirjoittamia) tekstejä eri vuosikymmeniltä, aina 1900-luvun alusta alkaen. Ehkä raivostuttavinta on ollut tajuta, kuinka vähän noiden kirjoitusten sisältö on muuttunut 1900-luvun alusta 1990-luvun lopulle tultaessa, eli noin sadan vuoden sisällä. Välillä on tehnyt mieli huutaa, välillä itkeä, välillä vain kysyä `miksi?`.

Sittemmin, kun kirjaan on päässyt paremmin sisälle, on se herättänyt muutakin kuin silkkaa suuttumusta. Sen kautta olen alkanut tutkiskella itseäni ja pohtia, sisältyykö omiin ajatuksiini piilorasistisia vivahteita. Mieluusti jättäisin vastaamatta tähän kysymykseen totuudenmukaisesti, ainakin näin "julkisesti". Mutta mitä minä sillä voittaisin? Yhtä hyvin voin tunnustaa että kyllä, kyllä omatkin ajatukseni ovat joskus - ainakin osaksi, ainakin hieman - piilorasistisia.

Tosiasiassa tätä ei ollut kovinkaan vaikea tunnustaa tässä blogissani. Paljon vaikeampaa se oli tunnustaa itselleni. Aluksi vihasin itseäni - olenko minäkin loppujen lopuksi kuitenkin rasisti, niin paljon kuin suvaitsemattomuutta inhoankin? Lohdullista oli tajuta, etten suinkaan ole rasisti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen rasistisen kulttuurin kasvatti ja näin ollen en ole voinut välttyä omaksumasta joitakin (piilo)rasistisia ajatusmalleja.

Vielä lohdullisemmalta tuntui se, että tiedostan itse tämän asian. Vaikka olen varttunut rasistisessa kulttuurissa ja omaksunut näitä ajatuksia, voin päästä niistä eroon, karistaa ne itsestäni. Rasistisuus tai piilo-sellainen ei ole pysyvää ellen itse niin halua. Tiedostamalla tämän ongelman voin tunnistaa nämä epämieluisat aatteet ja niiden kyseenalaistamisen kautta mitätöidä ne.

Tärkeintä on kai se, mitä haluaa olla ja mitä sen eteen on valmis tekemään. Sekä se, mitä syvällä sisimmässään, kulttuurisidonnaisten ajatusmallien alla on. Siellä minä en ole rasisti, en edes piilorasisti.

Käytiin tänään veljen kanssa kirpputorilla viemässä myyntiin kaikkea turhaa roinaa joka on pyörinyt jo vuosikausia nurkissa. Yllättävän hyvin pystyin luopumaan tavaroistani; ainoastaan pari liian rakasta yksilöä piti poimia sivuun ennen kuin aloimme liimata hintalappuja.

Toivottavasti edes osa tuosta sälästä menee kaupaksi. Todennäköisesti ainakin ne kaikkein pahimmat hirvitykset ostetaan sillä niinhän se aina kirpputorilla on; omasta mielestä karmeimmat esineet saadaan myytyä kun taas ne parhaimmat jää jäljelle. Toisen roska on toisen aarre, ja sitä rataa.

Kirpputorikäynti ei olisi kirpputorikäynti jos mukaan ei myös tarttuisi jotain. Tällä kertaa - kiitos lähellä olleen sulkemisajan - mukaani tarttui vain kaksi juttua: kissamaalaus jonka aion kehystää ja antaa häälahjaksi ystävilleni (tai siis häälahjan lisäksi sillä aion ostaa hääparille muutakin) sekä nätin pienen vaasin ihan itselleni. En tosin vielä tiedä mihin tarkoitukseen tuon vaasin ostin, mutta toimiihan se vaikkapa koristeena jos en muuta keksi. Se vain oli liian nätti ja liian halpa kirppikselle jätettäväksi :)

Jees. On kuulkaas aika hyvä fiilis nyt. Eikä se johdu pelkistä kirpputorilöydöistä =)

Kummallisia unia olen nähnyt tässä viime aikoina. Edellisyönä näin jonkinlaista valveunta ja puolet yöstä luulin olevani erään cityläisen kainalossa. Olisinkin ollut! Mutta ei, totuus paljastui aina kun havahduin hereille ja tajusin rutistavani ainoastaan peittoa.

Viime yönä uneksin kymmenistä eri asioista yhden yön aikana; näin siis lyhyitä, toisistaan erillisiä unosia. Milloin etsin ulkoa kanejani, milloin söin salaa broileria (olen kasvissyöjä ENKÄ haaveile lihasta), milloin lensin, milloin tarkastelin yli-innokkaasti kaupassa pastakastikkeen ravintosisältöä... Kerrankin herätessä tuntui siltä että todellisuus on vähemmän sekava kuin unimaailma. Yleensä todellisuus kun tuntuu vähintäänkin yhtä monimutkaiselta.

Nyt kun mietin unia, tuli mieleeni eräs aamu Helsingin kämpässä. Kyseinen aamu ja sitä edeltävä yö olivat viimeisiä siellä viettämiäni. Seinä jossa sänkyni oli kiinni, oli puhtaan valkoinen. Havahduin hereille seinään päin suuntautuneesta kylkiasennosta. Ja luulin sokeutuneeni yön aikana kun näin pelkkää valkoista! Olin tietysti vielä aivan tokkurassa enkä siis tajunnut tuijottavani seinää x) Suljin ja auoin silmiäni mutta aina vain näkyi silkkaa valkoisuutta. Kylmä hiki nousi otsalleni ja aloin jo panikoida tosissani kunnes tajusin kääntää päätäni. Kummasti näkö palautui kääntyessäni kun en enää tuijottanut tuota seinää. Onneksi nukuin yksin eikä kukaan ollut todistamassa tuota "sokeutumistani" :D

Kaikenlaista.

Jee, velipoika lähtee elokuussa Irlantiin töihin 1,5 vuodeksi! Ja siis tämähän ei tietysti sinällään ole syy riemuun vaan se, että matkustan syksyllä sinne :) Hirveä matkakuume päällä joten ihana tietää että edes jonnekin pääsee ja vieläpä tosi halvalla kun majoitusta ei tarvitse miettiä. Irlantiin on muutenkin tehny mieli mennä joten osuipa hyvin tämä. Ensi vuoden puolella menen sitten vielä Espanjaan ja Ranskaan kun kaverit lähtee sinne vaihtoon, joten kivasti on matkoja tiedossa =)

Tämä viimeinen pääsiäispäivä on sujunut melko rattoisasti. Äiti kutsui pääsiäisaterialle ja ruokailun jälkeen katsottiin elokuva Yksi lensi yli käenpesän, jota syystä tai toisesta en ollut vielä koskaan nähnyt. Hyvä leffahan se oli, joskin hieman ahdistava.

Huomenna menen taas katsomaan yhtä asuntoa, wish me luck!

On ontto olo; liikaa ajatuksia päässä eikä mistään oikein saa kiinni. Krapula? No sitäkin, muttei pelkästään. Tätä on vaikea määritellä.

Vastoin lupauksiani juttelin taas exän kanssa. Tuntuu vain niin hirveän pahalta hänen vuokseen ja toivoisin voivani auttaa jotenkin. Hän on niin rikki, masentunut. Sanoi torstaina Tampereelle ajellessaan toivoneensa että joku hullu törmäisi häneen. Olisi kuulemma niin paljon helpompaa päästä pois. Erittäin huolestuttavaa. Mutta mitä voin tehdä? Ohjata hoitoon, vaikkapa terapeutin juttusille? Olen kyllä yrittänyt.

Haluan jatkaa omaa elämääni mutta en voi. Tuntuisi niin itsekkäältä "hylätä" toinen ystävänäkin. En voi vain kävellä pois ja olla välittämättä J:n alamäestä. Tiedän etten ole vastuussa hänestä mutta en pysty kääntämään selkääni hänelle. Jotain täytyy tehdä, edes yrittää. Mutta mitä?

Haluaisin että joku huolehtisi välillä minusta. Ottaisi kainaloon ja valehtelisi että kaikki järjestyy. Hoitaisi J:n kuntoon.