Cityparin elämää

Rehellisyys ehkä perii maan, mutta ei se silti tarkoita etteikö siitä voisi tulla tosi kurja olo :/

Menen purkamaan patoumani siivoukseen. Täällä on aika hirveän näköistä ja illalla kaverit ovat tulossa kisastudioon.

Kyllä tämä tästä.

NYT menen nukkumaan, luomet lupsuu siihen malliin. Ulkona on ihan hirmuinen myrsky ja sisälläkin kylmä; varpaat ihan jäässä. Olispa nyt takka *unelmoi*.

Wehee, huomasin just että Zen Cafe on taas palailemassa lavoille ja heittää pari keikkaa Turussa 26. ja 27. tätä kuuta. Ei varmaankaan tarvitse arvuutella, olenko menossa paikalle vai en. Ilman muuta menen, ainakin jälkimmäisenä iltana!

Tiedän muutenkin olevani tuolloin Turussa sillä olen menossa hoitamaan sukulaisperheen koiruuksia kun he ovat matkoilla. Aika ihana viikonloppu tiedossa siis; kaksi mahtavaa koiruutta joiden kanssa saa temmeltää vaikka kuinka, ja lisäksi vielä lempibändin keikka!

Alkaa tässä viikonloput täyttyä aika huimaa vauhtia... Tänä viikonloppuna on Tampereen pääsiäisbileet sekä huomenna lähimpien kavereiden kera Idols-kisastudio x), sitten on välissä yksi viikonloppu ilman ohjelmaa (ainakin toistaiseksi), sitten on SavuSaunaMiitti, sitten tämä koiraviikonloppu... Tekemistä riittää. Ja tiedättekös, se on ihan loistava juttu :)

Huomasin juuri että olen jo kehittänyt itselleni iloisemman fiiliksen kuin mitä tuossa päivällä oli. Eipä taas sekään alamäki kauaa kestänyt =)

Olen väsynyt ihmissuhteisiin, ainakin yhteen tiettyyn. Olen väsynyt ottamaan vastuuta ihmisestä jonka yhdessä mielessä pitäisi jo olla historiaa. Olen väsynyt olemaan varpaillani ja olemaan aina se paha tyyppi, riippumatta siitä mitä teen ja kuinka kiltti yritän olla. Olen väsynyt varomaan sanojani, mutta olemaan silti valehtelematta vaikka välillä se olisi paljonkin helpompaa kuin totuus. Olen väsynyt tuntemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä että yritän elää omaa elämääni eteenpäin. Olen väsynyt itseeni kohdistuviin oletuksiin, tukahduttamisyrityksiin, syyllistämiseen.

Ehkä viimeisen puolen vuoden aikana olisi pitänyt olla erilainen, elää toisella tavalla. Ehkä olisi pitänyt olla kovempi ja torjua mennyt, polttaa sillat takanaan. Ehkä se olisi ollut kaikille helpompaa. Mutta en osannut. Tein niin kuin tuntui oikealta ja hyvältä, sillä hetkellä. Ja nyt olen tässä, väsynyt valintojeni seurauksiin joita en ikimaailmassa olisi osannut odottaa.

Väsyttää ihan hirveästi. Viime yönä jäi unet muutamaan tuntiin ja nekin nukuin todella huonosti - kiitos yövieraan joka ei kuitenkaan varsinaisesti ollut yötä luonani. Vielä en kuitenkaan aio mennä nukkumaan vaan yritän koota itseäni lenkkiä varten. Tuo uskomaton tuuli vain hiukan epäilyttää ja ulkona on niin kylmäkin.

En kuitenkaan aio kysyä että onko pakko jos ei halua koska oma vastaukseni siihen on `ei`, ja sitten jää helposti lenkki väliin :) Ja! Nyt ei pää yritä pakottaa kehoa vaan kokonaisuus kokonaisuutta; tosiasiassa kroppa huutaa liikuntaa. Jos saan revittyä itseni liikkeelle niin voin hyvällä omatunnolla palkita itseni saunalla <3

Kävin tuossa kaupassakin ja tein vain kaikkein oleellisimmat ostokset; ostin 400 gramman purkit rahkaa ja raejuustoa (=proteiinia) ja pupusille roomansalaattia joka on niiden ykkösherkkua. Pitää sulattaa mansikoita niin saa vähän makuakin tuohon rahkaan. Joo, pidänkin huomenna rahka- ja raejuustopainotteisen proteiinipäivän kun tänään hiilihydraatit valtasivat ruokavalioni karjalanpiirakoiden ja mustikkapiirakan muodossa, kiitos rakkaan isoäitini.

Ai joo, en saanut sitä asuntoa jota himoitsin :/ Asunnon omistaja ei hyväksynyt Mustia ja Wilmaa, kanien syrjijä! Pitäköön luukkunsa. Aion löytää paremman.

Olen pääjalkainen. Enkä pelkästään genin piirroksissa vaan tosielämässäkin. Oivalsin tämän juteltuani pitkään veljeni kanssa tässä yhtenä päivänä. Koko asia ei olisi edes juolahtanut mieleeni ilman veljeäni joten kiitän häntä sen tiedostamisesta. Joskus näemmä veljeni yltiöpäinen itsensä tarkkailu, analysointi ja muu pohdiskelu tuottaa tulosta josta voi olla hyötyä muillekin kuin vain hänelle itselleen.

Veli puhui siitä miten ihmiset usein käyttävät pelkkää päätään jokapäiväisessä elämässään, arkipäiväisissä asioissaan. Tehdään asioita sen mukaan mitä pää sanoo eikä kuunnella muuta kehoa lainkaan. Omalla kohdallaan hän kertoi tämän näkyvän jo kävelytyylissä: Kun pää on päättänyt mennä johonkin, se ohjaa koko kehoa, eli asento on etukeno. Vartalo jää vähemmälle huomiolle tai täysin huomiotta pään tehdessä päätöksiään.

Huomaan että tätä onkin hieman vaikea selittää järkevästi. Ehkä koko asia ei ole vielä jäsentynyt päässäni niin selkeästi että pystyisin ilmaisemaan sen haluamallani tavalla. Kysehän ei nyt ole siitä, että eläisi järjellä eikä tunteella. Itse elän melko pitkälti tunteella mutta se on eri asia ja tavallaan siinäkin annan pään johdattaa kokonaisuutta; tunteetkin kun sijaitsevat pääkopassa, eivät kehossa. Sama se, toimiiko järjen vai tunteen ohjaamana, mutta huomioon pitäisi ottaa myös se miltä tuntuu kehossa, fyysisesti.

Otetaan esimerkki. Elän äärimmäisyyksissä. Tämä heijastuu vähän joka asiaan, nyt ensimmäisenä tulee mieleen kuntoilu. Kehitän siitä melko helposti jonkinlaisen pakkomielteen. Kun alan kuntoilla, harvoin pystyn lopulta kuuntelemaan kehoani. Tiedostan että liian repivä ei saisi olla ja välillä pitäisi levätäkin. En kuitenkaan noudata tätä ohjetta. Riippumatta siitä, jaksaisinko tosiasiassa vai en, lähden lenkille ja salille. En enää osaa levätä, joka päivä on pakko tehdä jotain. Miksi? Koska pää sanoo niin. Tässä asiassa mieleni ohjaa minua aivan täysin, sysään kehoni toiveet ja vaatimukset sivuun ja annan pään viedä. Koska ajattelen että niin täytyy tehdä, koska tunnen että se on oikein ja hyvin, lakkaan kuuntelemasta fyysistä itseäni. Olen pääjalkainen.

Miksi sitten pääjalkainen, miksei pelkkä pää? Koska pää vie ja jalat tekee, muu keho sivuutetaan. Mihin jäi keskivartalo, miltä siellä tuntuu? Sitä ei oteta huomioon. Tiedän että palottelen tässä ihmisen aika radikaalisti osiin mutta se on tarkoituskin. Niinhän me pääjalkaiset teemme. Emme useinkaan muista olevamme kokonaisuuksia ja näin unohdamme tärkeitä osia itsestämme. Ja se ei ole hyväksi.

Kun on elänyt niin pitkään lähes pelkän pään vaikutuspiirissä, on ehkä vaikea alkaa yllättäen huomioida itseään kokonaisuutena. Aion kuitenkin yrittää. En ole syönyt tänään vielä mitään ja on vähän nälkä. Jos pääni saisi päättää, en söisi vieläkään. Keho on kuitenkin toista mieltä ja pää saakin nyt kuunnella myös sitä. Teen kompromissin ja syön vähän, näin kaikki ovat tyytyväisiä.

Ja nyt lopetan, tämä alkaa kuulostaa jo aivan sekopäiseltä tekstiltä x) No, oli tarkoituskin kärjistää.

Löysin kivan asunnon, viimeinkin. Mutta en tiedä voinko ottaa sitä, se on ihan hitusen verran kallis. Toisaalta se on muuten just passeli, että sikäli kyllä houkuttaisi aika paljon...

Koko ei päätä huimaa, 30 neliötä, mutta on sekin jo aika suuri voitto siihen nähden että Helsingissä asuin 20 neliön kämpässä. Ja tämä on aika hyväkuntoinen asunto, lattiat ihanaa tummahkoa parkettia. Siinä on vain keittokomero mutta varsinainen huone on iso ja jaettu ikään kuin kahteen osaan. Toista puolta voisi siis pitää jatkettuna keittiönä ja ruokailutilana. Sitten siinä on kylppäri joka sekin on huomattavasti tilavampi kuin entisessä kämpässä. Ja vaatehuone! Vaatehuonetta voisi käyttää samalla pienenä lisävarastona, sinne kun mahtuisi vaikka mitä. Kunnon eteinenkin tässä asunnossa olisi.

Sijaintia ei toki saa unohtaa. Se nimittäin on mitä mainioin. Olen ensisijaisesti etsinyt asuntoa tietyltä, melko pieneltä alueelta ja tämä kämppä on juuri siellä, vieläpä ihan otollisimmassa paikassa. Pihapiiri on rauhallinen ja siinä on luontoakin melko lähellä. Prisma on puolen kilometrin päässä ja kaupunkiin on joku nelisen kilometriä. Loistavaa.

Hitsiläinen, mä haluan tämän asunnon. Voi kun se olisi ihan pikkuisen halvempi. Toisaalta, tähän mennessä kaikissa muissa kämpissä on ollut jotain perustavanlaatuista vikaa eikä ole syytä olettaa että aivan täydellistä kotia tulen vähään aikaan löytämään. Tällä nimenomaisella alueella kun on ollut aika vähän asuntoja vapaana viime aikoina.

Näytössä ei tänään ollut muita katsojia joten onneksi ei ole ihan tulipalokiire tehdä päätöstä. Hakupaperi polttelee käsissä. Oikeastaan täytinkin sen jo, ihan noin varmuuden vuoksi. Jospa sittenkin...

Pari päivää sitten ystäväni soitti minulle ja pyysi saada tulla luokseni juttelemaan ihmissuhdeongelmistaan. Minulla olisi tuolloin ollut niin sanotusti kädet täynnä töitä eikä lainkaan ylimääräistä aikaa. Toisin sanoen tekemistä olisi ollut sen verran etten todellakaan olisi mielelläni käyttänyt kyseistä iltaa kaverin asioiden puintiin.

Olin jo kieltäytymässä kiireisiini vedoten kunnes tajusin että teen väärin jos kieltäydyn. Silloiset hommani olivat kyllä tärkeitä mutta eivät tosiasiassa niin ensiarvoisen tärkeitä etteivätkö ne olisi voineet odottaa. Tajusin myös että jos itse olisin kipeästi juttuseuran tarpeessa, toivoisin ystäväni laittavan minut toisarvoisempien asioiden edelle. Niinpä lopulta hetkisen näitä asioita pohdittuani päätin sysätä muut kiireet sivuun ja hakea ystäväni luokseni.

Tämän seurauksena aloin pohtia sitä, että onko hyvien tekojen motiiveilla väliä jos kuitenkin tekee hyvin ja oikein? Tunsin olevani lievästi "paha" tai ainakin itsekäs kun edes harkitsin laittavani muut asiat ystäväni edelle. Lopulta tein niin kuin tein lähinnä moraalin vuoksi ja siksi että olisin itse vastaavassa tilanteessa toivonut saavani samanlaista kohtelua. Toki halusin auttaa ystävääni ja olla tukena hänelle mutta sanottakoon että tällä kertaa se ei ollut päällimmäinen seikka joka sai minut liikkeelle.

Olen joskus ennenkin miettinyt samaa asiaa. Tekevätkö vasta jalot tarkoitusperät teosta aidosti hyvän vai onko teko sitä riippumatta motiivin puhtaudesta? Joku jossain joskus halveksi varakasta ihmistä joka antoi rahaa hyväntekeväisyyteen hiljentääkseen omatuntonsa äänen ja voidakseen tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi. Paheksujan mielestä tämän varakkaan ihmisen olisi pitänyt tuntea aitoa empatiaa ja halua auttaa, ja näiden motiivien puuttuessa hän sai itsekeskeisen ja tekopyhän henkilön leiman. Mutta ei kai teon merkittävyys vähene motiivien ollessa "alhaisempia"? Onko pääasia se että tekee vai se, miksi tekee? Tätä tapausta ja itseäni tutkailtuani sanoisin että vain teoilla ja tekemättä jättämisillä on lopulta väliä, ei sillä, miksi tekee tai jättää tekemättä.

Edit: Tämä ei sitten tarkoittanut sitä ettenkö omaisi ollenkaan aitoa auttamishalua ja ettenkö välittäisi hyvinkin paljon läheisistäni ja vieraammistakin. Ja ettenkö useimmiten tekisi asioita juuri auttamisen ja välittämisen takia. Joskus kuitenkin näinkin ja juuri se satunnaisuus ehkä sai miettimään asiaa. Yllätin itse itseni.

Olen ujo, tajusin sen juuri. Tai olen tajunnut joskus ennenkin mutten ole halunnut myöntää sitä itselleni. Nyt myönnän. Onko se niin huono ominaisuus? Ei kai. Turhauttaa vain kun monet ovat tulkinneet sen kohdallani ylimielisyydeksi, että olisin jotenkin leuhka. Miksi näin, en todellakaan tiedä. Mutta sanottakoon tässä ja nyt että en ole leuhka, en vähääkään. Olen vain ujo.

Olen tympääntynyt itseeni, kyllästynyt elämääni. Valtaosan ajasta elän siinä uskossa että pystyn melkeinpä mihin vain mutta onko se sittenkin vain kuvitelmaa, harhakuvitelmaa? Ehkä. En tiedä onko minusta sittenkään niihin asioihin joita niin kovasti haluaisin. Kenties ne ovatkin liikaa minulle ja minä olen liian vähän niille.

Eilen itkin, tänään aamullakin. Mitä itkin? Elämääni, näitä toiveitani, niiden saavuttamattomuutta. Olen koko elämäni uskonut tiettyihin asioihin, uskonut niiden tulevan kohdalleni ennemmin tai myöhemmin. Uskonut ainakin pystyväni kurottamaan niitä kohti ja saavani niistä otteen. Nyt en enää tiedä, mitään. Epäilys on vallannut mieleni; mitä jos ei sittenkään? Monet ihmiset eivät saavuta haluamaansa, miksi minä saavuttaisin? Olen pitänyt joitakin asioita itsestäänselvinä, luottanut sokeasti siihen että jonakin päivänä ne ovat minun. Mutta miksi tulisivat olemaan kun yhtä hyvin voivat olla tulematta?

Olen ehkä vähemmän kuin uskoinkaan.