Sitkeän lääkinnän, ruokinnan ja eläinlääkärillä ravaamisen jälkeen Wilma taitaa tosiaankin olla tervehtymässä. Jossain vaiheessa melkein meni jo usko paranemisen mahdollisuuteen mutta tässä sitä ollaan :) Olen aika mielettömän helpottunut.
Tosiaan kipulääkkeen avulla meni tiistai, keskiviikko ja puolet torstaistakin. Eläinlääkäri oli uhannut että Wilma tulisi siirtää vihreämmille niityille ellei vointi olisi torstaihin mennessä parantunut. Ei se juurikaan ollut mutta koska halusin taistella vielä hiukan, mentiin Wilman kanssa toiselle eläinlääkärille torstaina. Onneksi mentiin. Tämä toinen eläinlääkäri oli ollut enemmän tekemisissä pieneläinten kanssa ja siis tietämys niistä oli hyvä. Hän röntgenkuvasi Wilman mahan ja kuinka ollakaan, kuva näytti jo melko hyvältä. Vatsalaukussa ja suolistossa oli ruokaa, paksusuolessa jono papanoita odottamassa ulospääsyä :) Ilmaa vatsassa ei ollut enää juuri lainkaan. Lääkäri määräsi yhä lääkitystä sekä pakkoruokintaa ja painotti että viikonlopun aikana Wilman tulisi alkaa syödä edes hiukan itse jotta lopetusaikeista voitaisiin luopua.
No, nyt on sunnuntai-ilta. Ja tilanne on se että Wilma syö jo itse pellettiä, heinää, porkkanaa ja salaattia. Pienen houkuttelun avittamana se juokin omatoimisesti, ruiskusta ollaan siis miltei voitu jo luopua (toki tarpeen vaatiessa annan sen kanssa lisäravintoa). Wilma myös tulee päivän mittaan monta kertaa häkistä ulos loikkimaan eikä enää kyhjötä yhdessä nurkassa. Se reagoi ympäristöönsä melko normaalisti eikä näytä enää yhtään tuskaiselta. En vielä julista Wilmaa terveeksi mutta ainakin se tuntuu selvinneen pahimmasta.
Kyllä minä sitä hoivansinkin. Lähes viikon ajan huolehdin Wilmasta miltei ympärivuorokautisesti ja parin tunnin välein pakkoruokin, -juotin ja -lääkitsin sitä. Yölläkin heräsin hoitamaan sitä. Hieroin sen mahaa, silittelin ja yritin kaikin keinoin helpottaa sen oloa. Keitin sille velliä jonka soseutin sauvasekoittimella. Eläinlääkärissä käytiin neljä kertaa. Jälkimmäisen eläinlääkärin mukaan kirjaimellisesti hoidin Wilman kuntoon. Loppujen lopuksi eläinlääkäriltä kun emme muuta konkreettista apua saaneet kuin pari nesteytystä ja hoitoon vaadittavat lääkkeet. Erittäin tärkeä rooli oli jatkuvalla ruokinnalla; kanin suolisto-ongelma kun ei ilman sitä parane. Mutta mitäpä sitä ei lemmikkinsä vuoksi tekisi? Onneksi kaikki se hoiva tuotti tulosta.
Nyt tiedän sen etten enää käy sillä ensimmäisellä eläinlääkärillä. Siellä Wilmaa ei edes röntgenkuvattu vaikka tuo kuvaus lopulta antoi arvokasta tietoa Wilman tilasta. Kyseinen eläinlääkäri oli myös suoraan sanottuna masentava, jatkuvasti puhui vain lopetuksesta ja melkein kehoitti luopumaan toivosta! Jos olisin mennyt Wilman kanssa sinne vielä torstaina, olisin ehkä tullut yksin takaisin. Mikä onni etten mennyt! Tuntuu ikävästi siltä että jotkut eläinlääkärit eivät arvosta pieneläimiä tarpeeksi. Enkä ole ainut joka on joutunut kokemaan saman. Aivan kuin vain kissan tai koiran elämä olisi arvokas. Onneksi kuitenkin toisenlaisiakin eläinlääkäreitä on, kuten tämä jälkimmäinen tapaus.
Toki eläinlääkärin täytyy olla rehellinen ja kertoa realistisesti mitkä ovat eläimen mahdollisuudet selvitä. Ja toki lopettaminen tulee ottaa puheeksi silloin kun se on aiheellista. Lemmikin omistajan täytyy tämä kestää sillä omistajuuteen kuuluu aina myös luopuminen, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Eläimen ei saa antaa kärsiä turhaan.
Eläinlääkärin ei kuitenkaan tulisi tehdä liian hätäisiä päätöksiä eikä luopua toivosta liian varhain. Jos tilanne ei ole aivan mahdoton, pitäisi eläinlääkärin mielestäni valaa toivoa ja uskoa lemmikin omistajaan jotta tämäkään ei luovuttaisi vaan jaksaisi taistella lemmikinsä puolesta. Näin toimi jälkimmäinen eläinlääkäri jolla kävimme. Kiitos hänelle siitä.
