Ei heikkohermoisille! ;-)

Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pelkästään kertoa siitä, mitä sisälläni olen tuntenut viimeisinä vuosina, kiitos tuolloin löytämäni uskon elämääni. Olen suurimman osan elämästäni elänyt uskaltautumatta luottamaan keneenkään, ajatellen että elämässä tulee selvitä yksin. Avun pyytäminen olisi heikkoutta, jota ei hyväksytä tai joka tuomitaan samantien.

Kun elää elämäänsä totaalisen yksin yrittäen, elämästä katoaa sen perusolemus, ilo. Elämän muuttuessa sysimustaksi mössöksi, jossa jokainen päivä on eräänlainen henkiinjäämistaistelu siitä kuka on vahvin heikkoudessaan, kuka kaatuu kuolleena, kohtaamatta vapauttavaa heikkouden myöntämistä tietämättään yhtään sitä, millainen voimavara toiset ihmiset voivatkaan olla.

Minä pelkäsin ihmisiä. Kasvoinhan lapsuuteni peläten toisia ihmisiä, heidän ilkeytensä vuoksi. Koulukiusaamisen arvet näkyvät yhtä tietyissä tilanteissa, mutta tänään, kiitos löytämäni luottamuksen, osaan tarkastella noitakin tapahtumia hieman eteäämmältä, ymmärtäen niiden kuuluneen osana matkaani oleviin tapahtumiin jotka osaltaan ovat muovanneet minusta ihmisen joka tänään olen. En ole millään tavoin katkera. Päinvastoin, niin hassua kuin se onkin, olen kiitollinen kaikesta siitä vastatuulesta, joka elämässäni on puhkunut. Kiitos tuon tuulen, väsyin totaalisesti taistelemaan sitä vastaan, luovuttaen, pudoten polvilleni, rukoillen apua. Myöntäen etten yksinkertaisesti enää jaksanut jatkaa. Tuosta luovuttamisesta alkoikin uusi elämä. Elämä johon yhä edelleen kuuluu vastatuulta, mutta jossa perustalla vallitseva luottamus auttaa minua kääntymään vastatuulen osoittamaan suuntaan, onnistuen ennenpitkää liitelemään tuulen mukana, nauttien matkasta maisemien vaihtuessa yhä kauniinpiin.

Usko on minulle siinä jännä asia, etten koe millään tavoin olevani "uskovainen". Siis siinä merkityksessä, jona mina tuon sanan koen. Silti sikäli jos minulta asiasta kysytään, kerron eläneeni uskossa jo useamman vuoden ajan. Mikäli joku kysyisi sitä, million olen tullut uskoon, en sitä sinällään tarkkaan edes osaisi määritellä, koska tuo on ollut eräänlainen todella kivulias kasvuprosessi, johon on kuuluneet kaikki elämäni erilaiset tapahtumat, jotka ohjasivat minua rakkaudellisesti, mutta juuri tarvittavan rajulla tavalla kohtaamaan se omaan elämääni saumattomasti tässä hetkessä kuuluva oman rajallisuuden myöntäminen.

Monta kertaa asiaa pohtineena koen, että olen ollut uskossa jo lapsuudessani. Uskoen Taivaanisän pitävän minusta huolta, kun ei ollut ketään muuta johon turvautua armottomien ahdistusten ja pelkojen alla. Silti nuoruuden kynnyksellä tuon sinällään jo vahvaksi muodostuneen uskoni korvasi hetkellisen helpotuksen tuskaani tuoneet riippuvuudet, joiden alla kuvittelin etten enää koskaan tarvitsisi ketään. Muistan pää sekaisena uhonneeni usein sitä, että haista sinäkin maailma paska, minähän selviän, tuot sinä sitten tielleni mitä tahansa. No sitä mitä tahansa tulikin sitten enemmän kuin osasin aavistella. Reilun 10 vuoden sekakäyttöhelvetin aikana kun konkreettisesti katsoo kuolemaa silmästä silmään kysyen, että joko mennään, tulisi olla melkoisen umpikalloinen, jos ei tuolta selvittyään alkaisi miettiä omaa vakaumustaan kokolailla kriittisesti tutkaillen. SInällään jo kaikki 13 itsemurhayritystä, joita tuohon 10 vuoden periodille kuului tai paremminkin niistä hengissä selviäminen, luulisi olevan asia joka pistää miettimään sitä, että ehkä kenties on olemassakin jokin minua suurempi voima tämän kaiken kaaosmaisuuden taustalla. Voima joka tietää mikä minulle milloinkin on parhaaksi. Silti nuo helvetit eivät riittäneet riisumaan minusta sitä armotonta väärää ylpeyttä, vaan tarvittiin vielä vuosien kuritus raittiina eläessä, ennenkuin olin valmis kohtaamaan oman pienuuteni suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Isäni itsemurha. Parhaan ystäväni itsensä hengiltä juominen sekä toisen ystäväni äkillinen aivoinfarkti ja sitä seurannut puoleksi halvaantuminen sekä puhekyvyn totaalinen menetys, olivat vasta asioita, joiden edessä en enää jaksanut olla paskanylpeä, vaan murruin täysin. Itkin elämän vääryyttä, kiroten Jumalaa alinpaan helvettiin. Samalla hapuillen rukousta pyytäen voimia selvitä tuosta kaikesta selvästäpäin. Ja voimiahan annettiin, kun niitä nöyrästi pyysin.

Tänään ymmärrän sanonnan "Ihmiselle ei anneta enempää kuin mitä hän jaksaa kantaa" -merkityksen varsin kirkkaasti.

Saavutettuani henkisen pohjani, aloin hitaasti kasvaa uskomaan johonkin. Armottomat paniikinsekaiset pelot ohjasivat minua yhä syvemmälle itseeni. Se mistä tuo usko löytyi, on minulle yhä hieman mysteeri, eikä sillä sinällään ole niin väliäkään. Minulle riittää se, että vaikka miltä tuntuisi, niin taustalla on vankkumaton usko siihen, että kaikella on hyvää tekevä tarkoituksensa. Siis minulle rakkaudella räätälöitynä parasta mitä ikinä voin elämästä toivoa.

Nyttemmin katosin puoleksi vuodeksi tavoittelemaan maallista hyvää. Sillä seurauksella että olin menettää kaiken sen oikeasti tärkeän, mitä minulla elämässäni on. Onneksi tuska kasvoi siinä määrin sietämättömäksi, että olin taas valmis pyytämään apua ja ohjausta, tehdä tarvittavat ratkaisut, tavaten tarvittavia ihmisiä, saadakseni elämäni takaisin oikeille raiteilleen ennen kuin on liian myöhäistä. Puoli vuotta. Ääretön määrä tuskaa ja lopputuloksena riitti oivallus siitä, milä elämässä oikeasti on merkityksellistä. Usko. Tuohon turvaten, ollen valmis luopumaan kaikesta siitä maallisesta, mitä tuon kuluneen puolenvuoden aikana itselleni olin haalinut, elämäni sai taas avian ihmeellisellä tavoin kokonaan uuden suunnan. Tapasin ihmisiä, joita en koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Jutellen avoimesti elämästäni. Saaden juuri ne tarvitsemani kultahippuset, ymmärtääkseni itse aiheuttavani itselleni turhaa kärsimystä, eläen avian liiaksi kuten itse haluan elää. Tänään en halua. Tänään haluan turvata johdatukseen. Luottaa siihen, että juuri ne oikeat, merkitykselliset asiat annetaan elämääni, kunhan itse pidän katseeni käännettynä siihen tärkeimpään, Vapahtajaamme. Jeesukseen Kristukseen.

Okei. Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja tuo edellinen lause nosti karvasi pystöön, niin ennen kuin surffaat pois, pysähdy ihan hetkeksi miettimään sitä, miksi. Ehkä löydät jotakin sellaista, mitä et aikaisemmin elämässäsi ole tullut ajatelleeksi. Tai sitten et.

Se miksi tuon kirjoitin, johtuu vain siitä yksinkertaisesta asiasta, että elämäni ensimmäisen kerran, satoja ja taas satoja tekstejä nettiin väännettyäni, uskaltauduin kirjoittamanaan sanat Jeesus Kristus. Nuo sanat merkitsevät minulle kaikkea, mutta samalla niiden kirjoittaminen saati ääneen sanominen tuovat järkyttävän määrän häpeää. Tuo häpeä ei nouse niinkään siitä, että häpeäisin sitä, mitä ihmiset nyt minusta ajattelevat, tyyliin "ihme hihhuli", vaan tuo häpeä nousee siitä, että uskaltaudun ensimäistä kertaa koko elämässäni antamaan itsestäni jotakin niin salaista, jota en koskaan kuvitellut antavani. Altistun siis heikkoudelle. Hylätyksi tulemiselle. Juuri niille tunteille, joita olen koko elämäni paennut. Melkein päätyen ennenaikaiseen hautaan, kohtaamatta niitä koskaan. Nyt kohtaisin. Tuntuu muuten hyvältä.

Hylkäsitte minut sitten tahi ette. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on olla aito. Oma itsensä. :)

Kirjoitettaessa soi Samuli Edellmann: Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja.