Ihminen vailla identiteettiä

Mitä järkeä on pelastaa maailma, jos se samalla tarkoittaa sitä, että kadottaa itsesnä sekä kaikki sinulle tärkeät ihmissuhteet. Tässä hetkessä uskon liikkuvani todella lähellä totuutta.

Jossain kohtaa elämässäni kadotin itseni. Se tapahtuiko se varhaisessa lapsuudessani, nuoruudessa, aikuisuuden kynnyksellä vai kenties sekakäytön yhteydessä, on vielä mysteeri joka ei ole minulle kokonaan ratkennut.

Tiedän vain sen, että yhä edelleen teen epätoivon vimmalla matkaa minuuteeni, eksyen, harhaillen, löytäen ja taas kadoten kokonaan.

Jännittävän tästä matkasta tekee se, että uskon jokaisella tapahtumalla tässä matkassa olevan jonkin suuremman merkityksen. Niin tälläkin hetkellä, hukassa ollessani uskon.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt suurimman osan elämästäni erilaisten pelkojen vallassa. Peläten ihmisiä, elämää, kaikkea ja kaikkia. Nyttemmin, raittiina ollessani olen saanut tehdä matkaa minuuteeni pienin askelin jo pidemmän aikaa. Ottaen vastaan kaiken avun mitä kuvitella saatan, samalla peilautuen mitä erilaisimmista peileistä, löytäen itseäni pala palalta yhä enemmän. Huomaten taas toisaalla kadonneeni itseltäni kokonaan. Nyt olen hukassa. Mutta se mikä tässä hetkessä on hyvää, niin vaikka koenkin olevani hukassa itseltäni, niin mina en pelkää, vaan luotan siihen että tälläkin on tarkoituksensa. Siis hukassa olemiselle. Uskon sen vievän minua taas monta askelta lähemmäs totuutta suhteessa itseeni.

Luin eilen suuresti arvostamani Tommy Hellstenin kirjoituksen narsismista
Tuo kirjoitus, kuten niin monet muutu Tommyn kirjoituksista avasi taas silmäni. Löysin itseni tuosta kirjoituksesta. Hovinarrin roolista. Siis ihminen vailla omaa identiteettiä. Ihminen joka kipeästi tarvitsee toisisa ihmisiä kokeakseen olevansa jotakin, Ihminen joka sisimmässän ei koe olevansa mitään, vaan joka kokee olevansa jotakin toisten ihmisten kautta. Mitä vaikutusvaltaisempia ihmisiä ympärillä, sitä suuremmaksi minäkin itseni tunnen. Tuntematta silti yhtään mitään muuta, kuin hetkellisen valheen, jota itselleni uskotellen luulen olevani jotakin. Sairasta? Ehkä, mutta toisaalta omaa tarinaani miettien, varsin ymmärrettävää. Ymmärrän nimittäin tässä hetkessä sen, ettei elämässäni ole ollut ihmisiä, joiden kautta olisin peilautunut aitona itsenäni, vaan aina ja joka tilanteessa jonkin minulle vieraan roolin kautta. Aito minuus on tuolla jossain.

Oikeastaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut siitä edes vähän vihiä sen olemassaolosta. Nyt kun olen suostunut sitä ensimmäistä kertaa rehellisesti katsomaan, ilman mitään piiloutumista. Olen nimittäin saanut noita rehellisiä peilejä tuolla Ihminen tavattavissa mentor koulutuksessa. Miksi vasta nyt, voisin kysyä. Olenhan käynyt intensiivisen päihdekuntoutuksen. Olen kulkenut yli 3 vuotta tiiviissä psykoterapiassa. Soveltanut vertaisryhmän ohjelmaa jo yli 7 vuotta, käyttäen aina tarpeen tullen myös tukihenkilöä peilinä itseeni. Niin miksi? Ymmärrän vasta nyt, että noihin kaikkiin edellä mainitsemiini tahoihin liittyy yksi sama asia. Luottamus tai paremminkin sen puute. En ole uskaltautunut luottamaan ihmisiin joiden kanssa olen työskennellyt. Tai olenhan mina jonkin verran, sillä ilman yhtään luottamatta ei mikään olisi onnistunut viemään minua eteenpäin matkallani minuuteen, mutta nyt puhun todellisesta, 100 prosenttisesta luottamuksesta. Luottamuksesta jossa ihminen on juuri sitä, mitä tässä hetkessä on. Antaen itsestään ulos juuri sen, mitä tulee, ilman yhtään suodattamista. Tuo suodattaminen ja roolileikit ovat olleet minun juttuni elämässä aina. Olen suodattanut sisintäni, eksyen million minkäkin roolin alle, sen mukaan kenen kanssa olen milloinkin ollut tekemisissä. Tuota samaa tein kuntoutuksessa, terapiassa, jopa tukihenkilöni kanssa. Tein asioita ja puhin asioista kuten ajattelin heidän minun haluavan tehdä ja puhua, tullakseni hyväksytyksi.

Sen vuoksi olen tässä hetkessä. Hukassa itseltäni. Oikeastaan olen löytymässä, en eksymässä enempää. Eikä näillä ihmisillä ole mitään syytä kokea epäonnistuneensa, sillä päinvastoin he ovat olleet aitoja itseään, auttaen minua juuri sen verran, kuin olen kussakin hetkessä kyennyt apua vastaanottamaan. Nyt alan olla valmis vastaanottamaan sen, mitä minuudestani puuttuu. Eli kaiken sen, mikä on vielä piilotettuna johonkin kovien kuorien, suojamuurien, roolien ja muiden alle. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että viime aikainen, käsittämätön paha olo kumpuaa siitä, että sisimpäni, siis se aidoin puhtain minuuteni huutaa, kirkuu ja potkii päästäkseen vapauteen. Ymmärrän myös sen, miksi viime aikoina olen ollut äärettömien ristiriitojen raastama. Toisaalta olen paennut itseäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta itse haluten eniten elämältäni tulla näkyväksi. Olen juossut itseäni karkuun sosiaaliseenmediaan. Kirjoittanut päivityksiä Faceen, Twitteriin, Päihdelinkkiin, joka paikkaan, mistä vain olen voinut peilata itseäni valheellisten lasien läpi. Hakien hyväksyntää loputtoman tuntuiselle pakomatkalleni. Enää en jaksa paeta. Haluan kohdata itseni, oman raadollisuuteni, oman rikkinäisyyteni, omana itsenäni. Heikkona, hajoitettuna, pirstaleisena, mutta omana itsenäni. Alkaen rakentua taas kerran kokonaan uusiksi.

Se miksi tuo narsismi kirjoitus minuun kolisi ehkä eniten, johtuu siitä, että olen esimerkiksi epätoivon vimmalla yrittänyt saada elämääni joitain "vaikutusvaltaisia" ihmisiä. Ihmisiä joilla on statusta. Nyttemmin kun olen jo jonkin aikaa tehnyt tätä, minulle ei enää riitä pelkät tavikset, vaan tarvitsen jotakin hienompaa. Ihmisiä kuten Tommy Hellsten, Atik Ismail, Jukka JÄrvinen, Jari Sarasvuo, Arman Alizad jne. jne. Kuvittelen olevani jotakin kun kyseiset henkilöt huomioisivat minut edes jotenkin. Vaikka vain sosiaalisessa mediassa. Surullista tässä kaikessa on se, että itse ymmärrän sen olevan harhaa. Valhetta joka ei koskaan tule olemaan todellisuutta. Sillä ymmärrän sen, että vaikka nuo kyseiset ihmiset ja moni muu julkisuuden henkilö huomioisivat minut miten tahnsa, he eivät silti tietäisi kuka mina oikeasti olen. Kuinka voisivatkaan, sillä enhän mina itsekkään tiedä kuka oikeasti olen. Hullua!!

Koen olevani hullu, joka tiedostaa asioita siten, ettei voi olla hullu. Olen vain ihminen joka oikeasti on totaalisen hukassa itsensä kanssa. Oman minuutensa etsimisessä, jossa välillä kuuluukin suostua olemaan totaalisen hukassa, löytääkseen taas jotakin enemmän, jotakin aidompaa, jotakin merkityksellistä. Oma aitoa minuutta.

Lopuksi todettakoon se, että Luojalle kiitos, hän on siunannut minulle elämääni ne minulle tärkeimmät ihmiset jotka kulkevat rinnallani vaikka itse itseni hylkäisinkin. Nuo ihmiset ovat minulle kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät, eli perheeni. Vaimoni ja lapseni. Heidän vuokseen olen valmis vaikka kuolemaan. Onneksi minun tuskin sitä tarvitsee sentään tässä hetkessä tehdä. Tässä hetkessä riittänee se, että jätän tuon sosiaalisenmedian, minulle valheellisen peilin ja keskityn aitoon läsnäoloon suhteessa omaan perheeseeni. Lapsistani mina peilaudun varsin lapsenomaisena persoonana, persoonana josta pidän. Kun taas vaimoni peilaa minusta rakkaudellisuuden, puolen josta myös todella paljon pidän. Tiedän pelkästään noista peileistä saavani kaksi minulle todella tärkeää piirrettä elämäni. Kykyä rakastaa ja kykyä suhtautua elämään uteliaan innokkaana kuin pieni lapsi.

Lopuksi todettakoon se, ettei minulla missään tapauksessa ole tarkoituksena millään muotoa vetää lokaan tässä tekstissäni mainitsemiani julkisuuden henkilöitä. Sillä sen mitä olen päässyt kurkistelemaan heidän elmääänsä, niin mielestäni he ovat todella hienoja ihmisiä kaikki tyynni. Julkisuus tai ei. Senpä vuoksi haluankin heille kuten meille kaikille toivottaa pelkästään hyvää ja siunattua elämää tässä hetkessä. Hetkessä, jossa on kaikki mitä ikinä tarvitsemme.