Hyväksytyksi tuleminen vs hylätyksi tulemisen pelko

Olen viime päivinä pysähtynyt pohtimaan taas omaa riittämättömyyden tunnettani. Vaikka kuinka itseäni prosessoin, saaden korvaavia kokemuksia, tuo tunne asuu minussa todella, todella syvällä.

Tänään tiedostan tuon tunteen kumpuavan varhaislapsuuden kokemuksistani. Koulukiusaaminen ei ollenkaan auttanut asiaa. Minuuteni muodostui sellaiseksi, että vaikka kuinka yrittäisin mitä tahansa, aina sisälläni on tunne ettei se ole kyllin hyvä.

Jännä huomio piirtyi mieleeni tänään. Mietin sitä, kuinka koko ikäni olen yrittänyt olla ihminen jonka kaikki ihmiset hyväksyisivät. Olen muovannut itseäni todella kameleonttimaisesti aina tilanteiden sekä ihmisten mukaan. Vaihtanut mielipidettäni asioissa siten, ettei kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa minusta. Tätä jatkui niin pitkään, että väsyin siihen totaalisesti, antaen mennä toiseen äärilaitaan. Alkaessani sekoilla päihteiden kanssa, haistatin pitkät koko maailmalle. Tänään ymmärsin sen, että todellisuudessa haistattelin vain itselleni, tehden koko ajan itselleni ahdistavamman olon ja elämän.

Tänään osa asioista taas kolahti paikoilleen. Ymmärsin sen, että vaikka kuinka hyvä ihminen olisin vaikka kenen mielestä, niin tasan niin kauan kuin itse en koe itseäni hyväksi, toisin sanoen riittäväksi, saan minä yrittää hamaan loppuun asti, silti onnistumatta.

Tästä seurasi seuraavanlainen pohdiskelu. Mikäli pelkään suunnattomasti sitä, etten ole hyväksytty, tehden mitä ihmeellisempiä asioita sen eteen, niin mitä hyötyä siitä on, niin kauan kuin en itse hyväksy itseäni? Miksi en siis yrittäisi muovata ajatusmaailmaani siten, että kelpaisin itselleni ensin? Sen jälkeen tuskin olisi niin tärkeätä mitä muut minusta ajattelevat.

On todella kiduttavaa yrittää olla kaikille mieliksi. Mahdoton tehtävä sanoisin. Silti olen siinä kipeä ihminen, että yritän loputtomiin miellyttää, olenhan tehnyt sitä aina. Voi pojat, kun tietäisitte kuinka raskasta tämä kaikki onkaan. Minä tiedän. Valitettavasti.

Tuntuu hassulta ajatella, että olen valmis mihin tahansa, jotta ihmiset hyväksyisivät minut, mutta en valmis mihinkään, että itse hyväksyisin itseni. Toisaalta olen valmis antamaan muille ihmisille mitä tahansa hyvää, mutta itselle antaminen on totaalisen mahdoton ajatus.

Toisaalta ymmärrän tämän kaiken, mutta tunnetasolla tämän kohtaaminen sattuu vielä ihan liikaa. Poika joka on aina ollut päähän potkittu, potkii itseään koko ajan sen verran kovaa, ettei muiden potkut enää tunnu miltään. Olen turta kaikelle.

Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni hakkaa mennen tullen hylätyksi tulemisen pelkoni. Olen valmis nimittäin hylkäämään itseni, tullakseni hyväksytyksi muiden ihmisten mielestä. Pöljää. Totaalisen järjetöntä. Tiedän. Ymmärrän. Mutten tunne. No kaikki aikanaan.

Tuntuu huvittavalta kirjoittaa tätä, sillä en koskaan aikaisemmin ole edes ajatellut tätä asiaa tällä tavoin. Olen kyllä tiedostanut haluni miellyttää, mutta vasta tänään minulle valkeni konkreettisesti se, ettei tuolla miellyttämisellä ole mitään merkitystä, niin kauan kuin en itse arvosta itseäni. Saan suorittaa, miellyttää, hyvittää ja säntäillä loputtomiin. Aina päätyen samaan lopputulokseen. Totaaliseen tyhjyyden tunteeseen. Tunne joka on valitettavan tuttu minulle. Tunne jonka ajamana olen elämässäni onnistunut tavalla tahi toisella tuhoamaan kaiken sen hyvän, mitä elämä on minulle varannut. No enää en siihen aio alistua, vaan nousen taisteluun omien oikeuksieni puolesta, suhteessa sairaaseen minääni. Haluan hyvää elämää. Haluan hyvää oloa. Ansaitsen sitä. Jätä minut jo rauhaan, sillä olet sotkenut minun elämääni jo liian kauan.

Kuten ylläolevasta käy ilmi, on kuin minussa asuisi kaksi persoonaa. Hyvä ja paha. No toisaalta, varmasti kaikissa meissä asuu. Minun kohdallani tuo piilossa oleva paha suuntaa vain kaiken voimansa minua itseäni vastaan ja tähän asti se on voittanut. Ei enää. Haluan oppia arvostamaan itsäeni. Juuri tällaisena kuin nyt olen. Olen sen arvoinen. Todellakin. Olen sen arvoinen.

En enää halua miellyttää ketään. Haluan tulla toimeen itseni kanssa. Oikeastaan en enää olekkaan yrittänyt miellyttää ketään muuta kuin itseäni, toisten ihmisten kautta. Yrittäen saada epätoivoisesti sisälleni tunteen että olen hyvä. Ymmärrän kyllä sen, että niin kauan kuin tuo tunne ei lähde itsestäni, saaden alkuansa minusta, sisältä. On aivan se ja sama mitä kuka tahansa minusta on mieltä, sillä en noteeraa yhtään positiivista kommenttia. En osaa sisäistää niitä. Mutta auta armias negatiivinen kommentti, edes vihjaus siihen, etten ole kyllin hyvä. Ai saatana että sen kyllä noteeraan. Noteeraan vaikken haluaisi noteerata.

Pienin askelin kohti suuria. Tai no, jos nyt edes pienin askelin eteenpäin. Suunta lienee tärkeämpi, kuin perille pääseminen.