Ihmeellisiä kohtaamisia.

Elämäni on kulkenut viime vuoden kuin omalla painollaan kohti hetkeä, jossa koen olevani itseni kanssa siinä määrin tasapainossa että voin kohdata lähes päivittäin uusia mielenkiitoisia ihmisiä. Saaden aina ja joka kerta noista kohtaamisista jotakin myös itselleni. Niin nytkin.

Olen siis viipyillyt työni puolesta Peurungassa jo kolmatta kuukautta. Työni kuvaan kuuluu jatkuvasti uusien ihmisten kanssa keskustelut. Tänään kun minun ei enää tarvitse ennakoida mitään tilanteita, saan kohdata jokaisen uuden ihmisen ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -asenteita ja tällä tavoin koen monin tavoin rikastuvani kokoajan.

Kuluneen parin viikon periodilla, tein poikkeuksellisesti yhteensä 10 päivän mittaisen työreissun. Nyt miettien tälläkin oli syvempi merkityksensä. Sikäli jos olisin toiminut samalla tavoin kuin aikaisemmin, että olisin neljän päivän jälkeen palannut muutamaksi päiväksi kotia, olisi minulta jäänyt kokematta kaksi ainutlaatuista kohtaamista ihmisten kanssa, joiden kanssa tuskin aivan heti olisin omassa käsikirjoituksessani osannut kuvitella polkuni risteävän. Ihmeellinen on elämä.

Nämä ihmiset olivat minulle monin eri tavoin opettavaisia. Ensiksikin siitä syystä, että kiitos vaihderikkaan menneisyyteni, ja sen pitkällisen purkamisen, elämäni on muodostunut tähän hetkeen sellaiseksi, että lähestulkoon 24/7 operoin erilaisten riippuvuuksien alla elävien ihmisten parissa. Jos ei muutoin, niin vapaa-ajalla itseeni syventyen. Yksi havahduttava asia näissä parissa kohtaamisessa oli se, että kumpikin, elämänpolulleni harhautunut ihminen ei omannut mitään kosketuspintaa mihinkään riippuvuuksiin, mutta silti koin että keskustellessamme elämästä, koin todella vahvoja samaistumisia, vaikkei kyseessä ollutkaan millään tavalla riippuvuuksiin liittyvät asiakokonaisuudet. Ehkä herättävin juttu kaikessa oli se, kun toinen näistä ihmisistä ääneen ihmetteli sitä, miksi aina ja jatkuvasti oleilen niin pirun vakavien asioiden äärellä. NIIMPÄ! Jäin nimittäin tuon keskustelun päätteeksi pohtimaan omaa itseäni, todeten tuon ihmisen, sen kummemmin tarkoituksella toteaman lausahduksen liikauttaneen syvällä sisimmässäni jotakin. TODELLAKIN! Minun on vihdoinkin aika hellittää. Ottaa rennommin.

Minun elämäni kun ei tässä hetkessä romutu siinä, vaikken alituisesti jäsentelisikään enää omaa itseäni ja elämää. Toisaalta, kun olen oppinut ajanmyötä siihen, että aivokapasiteettini, olkoonkin kovin vähäinen, on kokoajan ja jatkuvasti prosessoimassa jotakin itsestäni ja elämästä.

Taas kerran kiitollisena voin todeta tähän hetkeen oivaltaneeni kaksi minulle äärimmäisen tärkeätä asiaa. Ensimmäisenä sen, että olen kuin taas kerran pakomatkalla elämääni. Lähinnä tuon lähes pakonomaisen jäsentelyn ja järkeistämisen kanssa. Minulla ei tarvitse kohdata niitä syvimmällä sisälläni oleilevan, sisäisen lapseni kaikista kipeimpiä tunteita, kun kohtaamisen sijaan olen purkamassa ne samantien järkeni ja ajatusteni kautta atomeiksi. Juuri tuosta oivalluksesta johtuen, tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikenlaisen jäsentämisen. Ajatusteni jatkuvan jakamisen ja keskittyä vain tuntemaan sen mitä sisimmästäni nousee. Joskin samaan hengenvetoon todeten armollisena itselleni sen, että sikäli kun nämä tunteet, vahvoja ja syvälle piilotettuja kun ovat, tuntuvat jossain hetkessä hajottavan minut, niin silloin voin periaatteistani sen verran höllätä, että jaan niitä jollekin lähimmälle ihmiselleni. Mutta tärkeintä tässä kaikessa se, että oivalsin jälleen kerran paenneeni itseäni taas kerran. Nyt sen oivallettuani, olkoon pakomatkani siltä osin ohitse.

Toinen näistä kohtaamisistani osoitti minulle todeksi sen, että suostuessani kulkemaan päivän kerrallaan luottaen Hyvän johdatukseen, saan tavata mitä ihmeellisimpiä ihmisiä matkani varrella, eikä minun tarvitse muuta kuin hiljentää vauhtiani sen, että huomaan sisälläni olevan intuitioni ja kuunnella sitä.

Kävelin nimittäin pari päivää sitten aamukahvilta hotellihuoneeseeni, kun käytävällä vastaan käveli eräs ihminen. Tuon ihmisen ei tarvinnut kuin hymyillä ystävällisesti ja toivottaa hyvää huomenta, kun kohta jatkaessani matkaa kohti hotellihuonettani, sisälleni tuli todella vahva olo siitä, että minun pitää tuota vasta kohtaamaani ihmistä lähestyä sähköpostilla. Niinpä tein työtä käskettyä, vaikkakin rehellisyyden nimissä järkeni huusi minun olevan totaalinen idiotti, mutta kuunnellessani sydäntäni totesin 'Lähetä'-nappia painaessani, että mitäs sitten, sittenpähän olen idiootti. Kuinka ollakaan, tuo ihminen vastasi viestiini ja kohta istuimme kahvilla jutellen elämästä. Tuo tapaaminen osoitti minulle konkreettisella tavalla sen, että kyetessäni luopumaan liiallisesta järjenkäytöstä, syventyen kuuntelemaan sisintäni, se kyllä opastaa minua päivittäin niissä toimissani, mitä milloinkin minun on omana osuutenani tehtävä. Toisaalta taas kerran, en edes tiedä kuinka monennen, kohtasin ihmisen jota en olisi aikaisemmin koskaan kuvitellut lähestyväni, sikäli jos edelleen eläisin omien ennakkoluulojeni, saati -asenteideni vankina. Tänään sen sijaan kun minulle jokainen ihminen on perusolemukseltaan ihminen, ilman sen kummempia pokkurointeja minkään sosiaalisen tai muunkaan statuksen suuntaan.

Koen suunnatonta vapautta saadessani elää tätä elämää, kohdaten ihmisen ihmisenä, ollen ihminen ihmiselle.