Ihmellisiä kohtaamisia.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.

Kirjoitettaessa soi Juha Tapio: Ihme