Irtipäästäminen vol. 2

Taas vierähti viikko päihdetyön kentällä. Iltaisin istuskelin Peurunkajärven ranna rauhoittuen pohtimaan omaa elämääni. Todella pitkä matka on tullut kuljettua siitä kun koin eläväni kuin vankina omassa elämässäni. Ajattelin tuolloin nimittäin niin etten voisi millään tavoin vaikuttaa siihen millainen elämäni on. Olinhan kuin kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että teinpä sitä taikka tätä lopputulos oli aina vain entistä kaoottisempi.

Tänään ymmärrän tuon kaiken vain olleen signaali siitä että olin totaalisen hukassa itseni sekä elämäni kanssa, vaikka yhä tuolloinkin vahvasti uskoin hallitsevani elämässäni kaiken. Pakkohan tuolloin oli, koska muu olisi merkinnyt sitä että minun olisi luovuttava tuosta läpi elämäni vallalla olevasta ajattelutavasta jossa yksin tuli kaikesta selvitä ja se jos mikä pelotti. Olisihan se merkinnyt sitä että minun olisi myönnettävä epäonnistuneeni elämässä ja samalla pyydettävä apua joltakulta toiselta ihmiseltä. Tästä noussut pelko oli pahimmillaan niin suuri, että sen kohtaamisen sijasta olin ennemmin valmis kuolemaan.

Elämä jostain syystä päätti toisin. Kun en nimittäin saanut itseäni tuhotuksi, minun oli pakko kohdata se tosiasia etten osannut elää, saati pärjännyt yksin.

Ihmiselle joka todella pitkään on elänyt erinäisten pelkojen alla, niiden alle masentuen, noiden pelkojen kohtaaminen ei todellakaan ollut helppoa. Nyt miettien, onneksi minun ei ole tarvinnut noita kohdata yksin, vaan suostuessani päästämään irti pakonomaisesta takertumisestani itseäni tuhoaviin asioihin, elämä todellakin tuli yli puolitiehen vastaan.

Askel askeleelta elämä helpottui. Jokaisen askeleen ollessa edellistä hieman helpompi askellettava. Lopulta hyvin pian aloin itse jo nauttia matkasta ja sen myötä itse irtipäästämisestäkin alkoi kasvaa osa elämää. Elämää, josta vankilan sijasta alkoi hitaasti rakentua vapaus.

Kohta 10 vuotta on tuota matkaa ajallisesti kertynyt ja kaikesta tuosta on kasvanut elämäntapa jossa pysytellessäni minulla ei tänään ole mitään hätää.

Tuon vaiherikkaan taipaleen myötä olen myös löytänyt kutsumukseni myös työelämässä. Pyrin oman elämänkokemukseni kautta osaltani auttamaan samankaltaisten ongelmien kanssa eläviä ihmisiä löytämään valonpilkahduksen pimeyteen. Saman valon, jonka opastamana itse olen saanut päivän kerrallaan matkaten kammeta itseni ylös totaalisesta pimeydestä kohti päivänvaloa.

Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Niin uskon. Olen esimerkiksi ainakin yli 5 vuotta haaveillut kirjoittavani kirjan taipaleestani. Nyt tälle hetkeä vakuuttuen siitä että sen aika on tullut. Olen yrittänyt kyseistä projektia kasailla jo useamman kerran, kerta toisensa jälkeen todeten ettei sen aika vielä ollut. Nyt sain vahvan tuntuman siihen, että aika on tullut. Erinäisten asioiden tipahdellessa kohdilleen, aloitin nimittäin projektini, jossa esiripun on tarkoitus avautua ensivuoden helmikuussa. Samaan aikaan kun tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta siitä kun suostuin päästämään irti.

Tuosta vuosikymmenen kestäneestä matkasta kun saan kasattua opuksen jossa läpikäyn tuon matkan eri vaiheet, samalla kertoillen omia oivalluksiani matkani varrelta, uskon että siitä tulee juuri sellainen kokonaisuus jollaista alunperinkin olen tästä kokonaisuudesta haaveillut tulevan. Ei kertomus minusta ja elämästäni. Vaan matka vankilasta vapauteen. Totaalisesta eristyneisyydestä yhteyteen itsensä ja sen myötä toisten ihmisten kanssa.