Sananen armosta.

Eilisen Vain elämää jakson innostamana aloin taas saada kiinni elämäni tärkeimmästä asiasta, nimittäin armosta. Kun elin ja hengitin päihdehelvettiä, ainoa asia joka nyt mietittynä piti minut suunnilleen järjissäni erilaisten suunnattomien pelkojeni alla oli juurikin armo. Kun ihminen kokee tarpeeksi suurta kipua, hän tulee riisuutuneeksi kaikesta ennakkoluuloistaan sekä ylpeydestään elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan. Elämäni tärkein oivallus tähän hetkeen on ollut se että koinpa elämässäni mitä tahansa, silti tuo asia varmistaa kohdallani sen, että kaikki kipu ja tuska on ollut sen arvoista.

Minulle asian sisäistäminen vaati liki parinkymmenen vuoden kipuilun. Silti yhä huomaan kuin automaattisesti ohjautuvani tekemään elämässäni valintoja, jotka ajavat minut tavalla tahi toisella totaaliseen umpikujaan. Tuolla seinää vasten seistessäni, koen kivun, jonka luulin sivuuttaneeni selvittyäni eroon päihdemaailmasta, mutta jonka toisaalta tänään ymmärrän tarvitsevani juuri riisuutuakseni kaikesta turhasta, keskittyen olennaisimpaan. Rakkauteen elämässäni.

Muistan lopun ikääni hetken, kun isäni oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Hautajaisissa seisoin hetken aikaa isäni avoimen haudan reunalla, katsellen alas monttuun, jossa isäni ruumis oli, kauniissa arkussa. Muistan tuon hetken siitä, kun tuo hetki toi minulle sisimpääni ensikertaa luottamuksen siitä, ettei elämä pääty kuolemaan. Kuolema on vain portti, josta kuljemme ajasta ikuisuuteen. Tuon ymmärtäminen vapautti minut suunnattomasta pelosta kuolemaa kohtaan, mutta toi samalla minulle luottamuksen ja uskon elämään.

Olipa taipaleesi täällä ajassa millainen tahansa. Teitpä elämässäsi mitä valintoja tahansa. Pärjäsitpä millä mittarilla miten tahansa, silti sinulle on tarjolla sama armo, kuin meille kaikille.

Minun elämäni perusta on tänään usko hyvään. Rakkauteen. Tuo usko sydämessäni kykenen elämään siten, etten tuhoudu enää taakkani alle elämässä. Joskus ihmisen on koettava kipua, ymmärtääkseen armon merkityksen elämässään. Kun armo murtautuu syvälle sydämeen, kipu helpottaa. Rakkaus osoittaa minulle kivun kautta sen omavoimaisen taistelun johon taas kerran olen tullut harhautuneeksi. Kun lakkaan taistelemasta, saan kokea rauhaa jossa voin huolettomana levätä luottaen siihen, että kaikki on hyvin.

Kipu on ollut minulle todella vaikea asia hyväksyä. Olen hyvin pitkään ajatellut, että elämän tulisi olla sellaista, ettei kipua tarvitsisi. Tänään ymmärrän sen, että kipu on osa elämää. Se kertoo minulle kyvyttömyyteni hyväksyä asioita sellaisena kuin ne tänään minulle tarjoillaan. Olipa elämässä tänään tarjolla mitä tahansa, minulle on myös samalla tarjolla työkalut selvitä siitä. Ihmiset joihin tukeutua, kunhan vain kykenen luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni pyytääkseni apua. Lakatakseni taistelemasta. Elääkseni, suorittamatta. Läsnäollen. Kokien elämän tällaisenaan.

Lopuksi haluan siteerata Toni Wirtasen uskomattoman kuvauksen armosta. Tässä kiteytyy kaikki elämäni ajalta sisältäneen kivun ydin. Kyky luovuttaa, ymmärtäen sen että taistelu vain viivyttää armoa josta osalliseksi pääsen heti kun vain kykenen luopumaan suojamekanismeistani, ottaen vastaan rakkautta.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Kirjoitettaessa soi Apulanta: Armo