Toinen mahdollisuus

Kun ihmisellä on elämässään kaikki mitä tarvitsee, mutta siitä huolimatta jotakin puuttuu, voi kyse olla siitä että hänen sisimmässän on reikä josta kaikki hyvä lopulta soljuu ulos.

Minä esimerkiksi olen loputtoman monta kertaa elämässäni kokenut suunnatonta kiitollisuutta siitä mitä elämältä olen saanut, havahtuen kohta toteamaan sen saman tyhjyyden tunteen jäytävän sisintäni.

Tuo tunne on todella haastava kuvattava, mutta yritän silti. Samalla uskoen, että jokainen joka edes jollain tavalla on tuon tunteen kanssa elämässään ollut kosketuksissa saa siitä kiinni.

On kuin sisimmässä olisi suuri musta möykky. Musta aukko, joka nielee alleen kaikista kirkkaimmankin valon. Mikään määrä valoa ei riitä täyttämään tuota aukkoa kuin korkeintaan hetkellisesti.

Mietin tuossa aamulla metsässä liikkuessani sitä, kuinka minulla juuri tässä hetkessä on monen mittapuun mukaan elämässäni kaikki se mitä ihminen tarvitsisi ollakseen kiitollinen. Samalla huomaten katselevani kaunista auringon paistetta kokolailla surullisena. Kuunnellen linnunlaulua, ajatellen että se on kaunista, silti sen kauneutta kokematta.

Hetken aikaa tuolla metsässä liikkuessani mieleeni putkahti seuraavanlainen ajatus: "Ihminen joka kasvaa käsitykseen omasta arvottomuudestaan, saattaa uuvuttaa itsensä yrittäessään olla korvaamaton." Hetken tuota ajatusta ihmetellessäni kaikki kolahti kohdilleen kerta laakista. Arvottomuuden kokemus. Asia jota olen kuluneina vuosina yrittänyt omassa elämässäni kohdata ja jäsentää, silti sitä koskaan aidosti hyväksyen. Tuo tunne nimittäin on koko kauheudessaan niin musertava, että minulla on kestänyt vuosia päästä tuon tunteen lähelle. Joitain kertoja olen siinä jo kuvitellut onnistuvani, kunnes taas kerran olen löytänyt uuden tavan juosta tuota tyhjyyttä karkuun. Tyhjyyttä, jota tuona sisäisen maailmani mustana aukkona aiemmin kuvasin.

Tälle aamua ymmärsin taas hieman enemmän tuosta sinällään minulle kokolailla tutusta asiasta, mutta yhä edelleen asiasta, joka on kaikessa pimeydessään niin pikimusta, että sen kokonaisvaltainen käsittäminen on lähes mahdotonta. Ehkäpä juuri sen vuoksi saankin aina vain palasen sieltä, toisen täältä siitä kohdattua.

Juuri nyt olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se paiskasi minut aikanaan matkalle sisimpääni. Tämä matka on kaikessa raakuudessaan opettanut minulle äärettömän paljon. Tärkeitä tässä kaikessa tänään se, että ymmärrän nyt sen, että jokainen ikävä tunne sisimmässäni on osaltaan opastanut minua kohti tuota ääretöntä pimeyttä. Pimeyttä, jossa asuu sellainen tyhjyys, jota kenenkään toisen ihmisen sanat, saati teot eivät voi täyttää valolla. Sen vuoksi ehkä oivalsinkin aamuisella metsäretkellä itselleni kokolailla tärkeän asian kaikessa tässä. Ehkä juuri nyt minun on aika hyväksyä tuo arvottomuuden tunne osaksi itseäni. Hyväksyä, yrittämättä sitä millään muotoa itsestäni pois selittää. Ehkä sitten kun uskaltaudun tuon tunteen äärellä riittävän kauan aikaa viettämään, se kenties lopulta aikanaan paljastaa itsestään jotakin sellaista mikä lopulta räjäyttää tuon mustan aukon sisimmästäni auki. Siihen saakka olen valmis kiirehtimättä odottelemaan, mitä seuraavaksi tuosta tunteesta itselleni paljastuukaan. Sillä tänään oivallus sisälsi ymmärryksen siitä, etten toisaalta ole totaalisen arvoton, mutten myöskään täysin korvaamaton.

Tämä hetki. Juuri nyt. Onnellisuus. Läsnäolo. Kiireettömyys. Pysähtyminen.

Siinä nippu sanoja, joita jokainen meistä elämässään enempi vähempi hetkittäin hapuilee. Jotkut meistä, minä mukaanlukien, joskus niinkin kiivaasti tavoitellen, että itse tuolla tavoittelulla tulee tahtomattaan hukanneksi ne.

Mutta kuten elämässä yleensä, niin tässäkin, kaikella tarkoituksensa.

Mennyt elämä vaikuttaa meissä jokaisessa, halusimmepa sitä tahi emme. Joissain enemmän, toisissa vähemmän, mutta silti vaikuttaen.

Itse aika intensiivisesti sisimpääni tutustuneena uskon, ettei ihminen voi välttyä kohtaamasta itsessään tiettyjä asioita, vaikka kuinka sitä keinolla jos toisellakin yrittäisi. Tärkeämpi mielestäni onkin pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä esimerkiksi minä itse olen itsessäni läpi elämäni paennut. Helppo vastaus tähän olisi esimerkiksi se, että toteaisin vain ykskantaan, itseäni. Tottahan tuo sinällään on. Mutta toisaalta niin laaja käsite, ettei se kerro sen enempää itselleni, kuin kenellekään yhtään siitä, mitä lopulta pakenin. Tai hetkittäin yhä huomaan pakenevani.

Itseä, omia tunteitani. No, nyt päästään jo hieman lähemmäs totuutta siitä mikä tämän jo vuosikymmeniä jatkuneen pakomatkani tarkoitus oikein on. Tunteet. Tarkemmin määriteltynä omien tunteiden sietämättömyys. En vain yksinkertaisesti kestä omia tunteitani. Olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia. Niiden äärelle pysähtyminen on yhä hetkittäin lähes mahdottomuus. Huomaan sen lähinnä siinä, kun jossain kohtaa olosuhteet ovat riittävän suotuisat, voidakseni hetken vain olla paikallani. Silti kykenemättä paikoillani olemaan. Sillä vaikka fyysisesti pysähtyisin, henkisesti en ole hetkeäkään aloillani. Joku voi miettiä, et mitähän hittoa se Rasilan poika taas rustailee. Tähän voin todeta, et omia kokemuksia kuten yleensäkin. Kun esimerkiksi heitän jossain kohtaa pitkälleni, ollakseni hetken aloillani, hieman leväten, niin päässä sinkoilee ajatuksia huomisesta eiliseen ja viime uudesta vuodesta tulevaan jouluun. Kaikkea siltä väliltä.

Mutta tämä hetki. Kuinka suunnattoman vaikeata, mutta samalla niin sairaan yksinkertaista olisi kiinnittyä tähän hetkeen. Todeta etteihän elämässä lopulta ole muuta. Sillä kaikki muu on harhaa. Mielikuvituksemme tuottamaa harhaa jostakin sellaisesta, jota ei enää ole tai mitä toisaalta ei välttämättä koskaan tule olemaan.

No mikä sitten estää tähän hetkeen kiinnittymisen? Uskon aikas vahvasti siihen, että syy löytyy menneisyydestä. Sillä mitä enemmän siellä on erilaisia häiriötekijöitä, käsittelemättömiä asioita, tapahtumia tai tunteita, sitä enemmän ne määrittelevät sen, millä tavoin tämä hetki meille näyttäytyy.

Tähän voisin kirjoitella senkin seitsemän miljoonaa esimerkkiä aiheeseen liittyen, mutta tyydyn sensijaan yhteen.

Kun menneisyydessä on tapahtumia ja tunteita, jotka määrittelevät minuuttani ja tunteitani tässä hetkessä, toimin kuin vaiston varassa niiden ohjaamana, pahimmillaan ihmetellen kuin sivustakatsojana sitä kuinka kerta toisensa jälkeen elämässäni toistuu tietyt samat tapahtumat, aiheuttaen tiettyjä samoja tunteita itsessäni. Syy siihen tulee tässä. Niinkauan kuin yritän välttää kohtaamasta noita tapahtumia tai tunteita itsessäni, ne ohjaavat elämääni kaikessa siten, että aina yhä uudelleen ja uudelleen huomaan kysyväni itseltäni, enkö minä koskaan opi. Mutta opinhan minä, heti kun vain suostun kohtaamaan itsessäni nuo tunteet. Toinen vaihtoehto kun on yrittää niitä vältellä. Joskus se pahimmillaan onnistuu jopa vuosia, kunnes taas olen tiettyjen samojen asioiden äärellä jälleen kerran.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miksi ajoittain sinut valtaa oudonlainen ahdistava tunne ilman mitään sen suurempaa syytä? Entä oletko koskaan uskaltautunut oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tuota ahdistavaa tunnetta, mitä sillä kenties olisi sinulle kerrottavana?

Minä olin aikoinaan mestari pakenemaan omia tunteita. Jo hyvin nuorena opin, ettei niille ole tilaa minun elämässäni, olinhan jo syntyjäni monin tavoin yliherkkä tunteiltani. Saatoin pienenä itkeä jo hyvin vähästä. Kun lapsuudessa koin, ettei tunteiden näyttäminen ole hyvästä, opettelin kuin vaistonvaraisesti kätkemään ne keinolla millä hyvänsä. Ymmärtäen vasta aikuisena sen, kuinka nuo tunteet ovat juuri yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisenä elämisessä.

Nykyään kun hakeudun säännöllisesti hiljaisuuteen, olen monta kertaa saanut kokea mitä erilaisimpia muistikuvia lapsuudestani. Päästen kosketuksiin sen pienen pojan kanssa, joka kuollakseen pelkäsi elämää ja varsinkin omia tunteitaan. Ymmärtämättä yhtään, miksi nämä mitä erilaisimmat tunteet tuolloin vyöryivät hyökyaallon lailla ylitseni.

Tänään ymmärrän. Olenhan tässä jo vuosien ajan saanut konkreettisesti huomata sen, kuinka elämä on varannut minulle tärkeän osan juuri tunteiden saralla, auttaa ihmisiä löytämään kosketus omiin tunteisiinsa.

Mielenkiintoisinta tällä matkalla on aina huomata se, kuinka lähes jokainen uusi ihminen jonka kohtaan, on aivan yhtä hukassa tunteidensa kanssa, kuin itse aikoinani olin. Mutta vielä mahtavampaa on saada kerta toisensa jälkeen todentaa se, että ihmisen suostuessa tutustumaan omaan itseensä, menneisyyteensä ja varsinkin siihen millaisia tunteita erilaisiin tapahtumiin liittyykään, jokaisesta kohtaamastani ihmisestä kuoriutuu esiin äärimmäisen rakastava persoona.

Uskokaa pois, ymmärrän jos tämä kaikki kirjoittamani ensilukemalta vaikuttaa täysin järjenköyhältä raapustelulta. Sillä sitähän se aidoimmillaan onkin. Tunteilla nimittäin ei ole yhtikäs mitään tekemistä järjen kanssa. Ei vaikka vuosia ja taas vuosia minäkin aikoinaan itselleni noita tsunameja järkeilin. Olihan se yksi monista keinoista yrittää selvitä järjissäni noiden vyöryjen keskellä.

Mutta tässä juurikin tullaan siihen yhteen suurimmista oivalluksista tällä matkallani. Sillä yksi suurimmista ja samalla tuskaisimmista luopumisista mitä olen tehnyt, on juurikin se, että uskaltauduin luopumaan järjen käytöstä tunteideni prosessoimisessa. Toisin sanoen, suostuin tulemaan hulluksi, tullakseni järkiini. Ilman jatkuvasta järkeilystä irtipäästämistä, en koskaan olisi aidosti päässyt kosketuksiin omien herkimpien tunteideni kanssa.

Suurin haaste sekä itselleni, että myös niille ihmisille, joita matkallani kohtaan, on juuri se että tuo irtipäästäminen pelottaa ihan suunnattomasti. Tämän takia esimerkiksi työssäni tärkein asian ihmisten kohtaamisessa, on osaltani kyetä luomaan tarpeeksi turvallinen ja luottamuksellinen suhde tuohon toiseen ihmiseen. Onneksi elämä järjesteli tämänkin asian puolestani. Sen vuoksi minusta tuli terapeutin sijaan, kokemusasiantuntija. Jos toimisin terapeuttina, en kykenisi läheskään niin paljoa käyttämään omaa kokemustani ihmisten kanssa keskustellessani. Mutta kokemusasiantuntijana voin. Voin esimerkiksi tuosta irtipäästämisen aiheuttamasta pelosta kertoa konkreettisen kokemuksen omasta elämästäni. Olinhan tuon tapahtuessa totaalisen, lamaannuttavan ahdistuksen vallassa, josta eteenpäin pääsemisen edellytys kohdallani oli suostua tipahtamaan polvilleni, luopuen samalla kaikesta vääränlaisesta kontrollista mitä matkani varrella olin elämänpolullani oppinut. Kaikki riippuvuudet, joita kohdalleni on siunaantunut varsin kiitettävä määrä, ovat esimerkiksi olleet vain yksi pieni esimerkki siitä suunnattomasta kontrolloinnista mitä itseni ja omien tunteideni kanssa olen harjoittanut.

Lopulta päästään siihen tämän kirjoitukseni kanssa, minkä vuoksi tätä ehkä tässä aamussa kirjoittelen. Toivoisin nimittäin sitä, että me kaikki ihmiset uskaltautuisimme enemmän kohtaamaan ja sen myötä vähemmän pakenemaan omia tunteitamme. Tietysti tämä pelottaa, mutta uskokaa pois, tuon pelon sekä muidenkin sen taustalla olevien tunteiden kohtaamisen kautta oma elämä helpottuu suunnattomasti. Samalla kun tämän palapelin jota elämäksi kutsutaan, rakentamisesta tulee itsessään niin mielenkiintoinen seikkailu, ettei sen lisäksi välttämättä tarvitse alkaa erikseen etsiä vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämäänsä esimerkiksi erilaisten riippuvuuksien saralta. Sillä mitä enemmän olen uskaltautunut itseäni ja sen myötä omia tunteitani kohtaamaan, sitä enemmän minussa on vapautunut tilaa olla läsnä myös toisille ihmisille. Yhtälö, jonka ainakin omalla kohdallani olen saanut konkreettisesti kokea omassa elämässäni olleen yksi tärkeimmistä syistä jonka vuoksi minut tälle matkalleni joku aikoinaan on lähettänyt. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Matka saa alkunsa siitä, kun kysyy itseltään, mitä minä voisin osaltani tehdä toisen ihmisen auttamiseksi. Sensijaan että aina pohtisi, saati odottaisi että tuo toinen ihminen tekisi jotakin minun puolesta tai minulle.

Ajattelin kirjoittaa kokemukseni kyseisestä sairaudesta ja siitä, kuinka paljon kyseinen vaiva aikoinaan vaikutti päihteiden ja lääkkeiden sekakäyttöön.

Nyt miettien, ensimmäiset oireet kyseisestä sairaudesta kohdallani olivat näkyvillä jo peruskoulun ala-asteella. Tuolloin satunnaisesti koin ihan käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, joihin liittyi erilaisia kuuloharhoja. Lähinnä esimerkiksi tunnilla ollessani, opettajan puhe alkoi kuulostaa siltä, kuin se nopeutuisi nopeutumistaan. Samalla tunsin kuinka minut valtasi suunnaton pakokauhu. Yleensä tuolloin pyysinkin lupaa päästä vessaan ja sinne päästyäni laskin vettä hanasta, jotenkin sen rauhoittavan itseäni.

Varsinainen paniikkikohtaus minulle puhkesi parinkympin iässä, herätessäni eräästä isohkosta leikkauksesta tunteeseen, etten saanut happea. Paniikin vain noustessa kuin automaattisesti. Tuolloin noita kohtauksia tuli muutamia vuoden periodilla, kunnes lopulta tuo olo alkoi aamulla herätessä, kytkeytyen pois vasta illalla nukahtaessani. Syöminen pelkästään oli haasteellista, kun ei missään vaiheessa ollut nälkä, kun kroppa oli kokoajan ylikierroksilla.

Tuohon aikaan vielä olin suunnattoman lääkevastainen ja uskaltauduin lääkäriin vasta kärsittyäni tuota jatkuvaa panikointia suurinpiirtein vuoden. Sain ensimmäisen mielialalääkkeen ja rauhoittavat, mutta lääkevastaisena söin n. 6kk noita mielialalääkkeitä ja tuona aikana vain yhden puolikkaan rauhoittavan, kaikista rankimman kohtauksen rauhoittamiseksi.

Kunnes vuonna 2000 elämältäni katosi pohja konkurssin ja avio-eron myötä. Velat meni ulosottoon ja aloitin säännöllisen lääkityksen, terästäen lääkkeitä viinalla. Lopputuloksena vain jatkuvasti paheneva oireilu. Mitä enemmän join, sitä enemmän tarvitsin rauhoittavia ja sitä vähemmän mitkään mielialalääkkeet vaikuttivat. Pahimmillaan kierre meni siihen, että söin kourakaupalla rauhoittavia ja useita erilaisia muita lääkkeitä, mutta päihteet vain pahensivat asiaintilaa. Lopulta olinkin säännöllisesti psykiatrisella hoidettavana, vain saadakseni lisää diagnooseja ja sen myötä myös lisää lääkkeitä.

Vasta kun olin 13. kerran yrittänyt itsemurhaa, perheemme elämään puututtiin konkreettisesti. Joko kuntoutus tai lasten huostaanotto. Lähin varsin vastahakoisesti kuntoutukseen, mutta kuten yleensä, vaikka muutosta vastustin, tuo muutos muutti kerralla oman ja sen myötä myös perheemme elämän.

Nyt miettien ainoa keino saada jotakin selkoa tilanteeseeni, oli se että kaikki lääkitykset mitä minulle oli vuosien varrella määrätty, oli purettava ja samalla minun oli sitouduttava päihteettömyyteen. Sitouduin lopulta, ymmärtäessäni kuntoutuksessa ollessani sen, että se oli viimeinen keino pelastaa oma henkeni ja myös perheemme tulevaisuus.

Alkuun tie ei ollut helppo, mutta koska minulla oli riittävä tuki, kulkeminen tällä uudella tiellä tuli kuitenkin mahdolliseksi.

Tuota kulkemista ei helpottanut se että saman vuoden aikana sekä oma isäni, että myös paras ystäväni tekivät omakätisesti ratkaisunsa omien päihdeongelmiensa suhteen. Toisaalta sain kuitenkin noista käännettyä itselleni lisää tahtoa pysyä omalla kohdallani siinä päätöksessä, että teen mitä tahansa selvitäkseni.

Pikkuhiljaa elämä alkoi rakentua. Mutta varsinkin kuntoutuksen jälkeen aloittamani opinnot olivat todellinen testi sille kuinka tosissani tämän asian kanssa olin. Olihan 6v yhtäjaksoisesti jatkunut opiskelu jatkuvaa itsensä voittamista, omien sosiaalisten pelkojen ja niistä nousseiden paniikkioireiden kanssa. Useita kertoja tuolla ajanjaksolla jouduin turvautumaan välttökäyttäytymiseen, kun tilanteet vain olivat liian pelottavia kohdata. Silti aina, huolimatta armottomasta itseni ruoskinnasta, jota noista tilanteista poisjääminen syyllisyyden muodossa nosti, pyrin luottamaan siihen, että vielä joku päivä nämä oireet ovat kohdallani historiaa.

Tänään ne ovat. En ole enää useaan vuoteen panikoinut, vaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin onnistunut rakentamaan itseäni siten että kykenen hyväksymään itseni tällaisenaan. Silti yhä tänäänkin tiedostaen sen että matka jatkuu, niinkauan kuin elän.

Tuolta kuntoutuksesta lähtien olen purkanut sisintäni. Puhumalla, kirjoittamalla ja jäsentäen ajatuksiani toisten ihmisten kautta. Niin terapiassa, kuin vertaistuen piirissäkin.

Monta kertaa olen joutunut pettymään, joutuessani pakittamaan mitä erilaisimmista tilanteista, oloni käytyä liian tukalaksi, mutta muutama tärkeä asia, jotka olen pitänyt kirkkaana mielessä, on varmistanut sen, että eteenpäin on menty vaikka pakitettu jostain tilanteesta oltaisikin. Päihteet, saati rauhoittavat eivät minua auta. Kohdallani ne ennemminkin palauttaisivat takaisin lähtöruutuun, mitä näihin oireisiin tulee.

Neljä vuotta kuntoutuksen jälkeen jäsensin itseäni, ilman mitään lääkitystä, tullen lopulta toteamaan sen, että tämä sairaus ei pelkällä itsensä purkamisella minusta poistu. Sen vuoksi aloitinkin yhden mielialalääkkeen ja yhdistettynä säännölliseen puhumiseen, tuo kaikki on auttanut minut tässä hetkessä tilanteeseen jossa ei ole enää olemassa asiaa, paikkaa, saati tapahtumaa, johon en kykenisi menemään, ainoastaan joissain tilanteissa ihan normaalisti tuota tilannetta jännittäen.

Ihmiselle jonka paniikkihäiriö pahimmillaan invalidisoi, kahliten neljän seinän sisälle, tämä viime vuosien elämä on ollut sellaista vapautta, jota tavallisen ihmisen on kovin vaikea käsittää.

Elin nimittäin ennen tuota kuntoutusta tilanteessa, jossa esimerkiksi lyhyt kauppareissu vaati hienoiset humalat, yhdistettynä rauhoittaviin ja siitä huolimatta en kyennyt lähtemään mihinkään ilman pientä apteekinpussiani, jossa tuolloin tuhotonta lääkearsenaaliani säilytin.

Tuohon peilaten voinette vain kuvitella millaista elämäni tänään on. Kun kuluneina vuosina olen ollut monta kertaa puhumassa useille sadoille ihmisille erilaisissa tapahtumissa. Matkustellut junalla, autolla ja lentokoneella edestakas. Tuo matkustaminen kun pahimmillaan paniikkihäiriön ollessa, oli asia mitä ajattelin koskaan enää kykeneväni tekemään.

Kirsikkana kakun päällä on ihan viimeaikoina löytämäni liikuntaharrastus. Liikkuminen kun oli minulle lapsuudessa yksi tärkeimmistä asioista ja henkireijistä, sinällään haastavissa olosuhteissa tuolloin eläessäni. Kilpajuoksu oli minulle lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin se kaikista rakkain liikunnan muoto. Kun paniikkihäiriö invalidisoi minut mökkihöperyyteen, oli tuolloin jo pelkkä kävely kotiovelta postilaatikolle, lähes viiteen maratoniin verrattavissa oleva ponnistus. Ei siis ihme että on ottanut aikaa ja yrityksiä päästä tähän hetkeen, jossa ensikerran yli 20 vuoteen, kykenin eilen käymään 5km lenkillä pelkästään tuosta tapahtumasta nauttien.

Ihan sama tilanne on ollut muussakin liikkumisessa. Aikoinaan 10km autolla ajo vastasi matkaa Marsiin ja takaisin, mutta tässä hetkessä työni vuoksi autoilen säännöllisesti n. 1500km per viikko, pelkästään tuosta vapaudesta nauttien.

Muutokset eivät tässäkään asiassa tapahdu hetkessä. Eikä varsinkaan tällaisen sairauden kanssa yksin painiskellen. Omalla kohdallani muutos sai alkunsa kuntoutuksessa siitä, kun suostuin opettelemaan ajatustavan muutosta pakonomaisesta yksin taistelustani, toisten ihmisten avun vastaanottamiseen.

Mikä tahansa on elämässä mahdollista muuttua, jos en vain omalla muutoshaluttomuudellani sitä ole estämässä tapahtumasta.

Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
vielä kerran toivon meille tuoda voi.

Mitä erilaisimmista riippuvuuksista läpi elämäni kärsineenä, en voi olla pohtimatta sitä kuinka paljon tunteet lopulta vaikuttavatkaan käyttäytymiseemme. Yhtään ainoata muutosta elämässäni, jos puhutaan esimerkiksi jostain haitallisesta riippuvuudesta luopumisesta, en ole kyennyt toteuttamaan ennen kuin pahaolo on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei juurikaan muuta vaihtoehtoa enää ole ollut.

Nyt vuosia jo tuhoisimmista riippuvuuksistani vapaana astelleena ja näiden ongelmien parissa leipää tänään ansaiten, mietin tässä hetkessä sitä, olisiko kenties mahdollista jollain tavalla auttaa muita siten, ettei heidän tarvitsisi kokea samankaltaisia tuskia kuin mitä itseni on tullut kohdata.

Tässä kohden mieleeni nousee juttu jonka luin netissä. Siinä Samuli Edelmann pohti sitä kuinka jo peruskoulussa tulisi olla kursseja siihen kuinka tunteita käsitellään ja kohdataan. En voisi olla enemmän samaa mieltä asiassa.

Varsinkin kun nykyinen malli on yhä enemmän menossa kohti enenevää suorittamista ja tuottavuudella mitattavaa arvoa, olisi hyvä vetäistä hieman jarrua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä kun jokaisella on kiinteänä osana minuuttamme tunteet, joilla jokaisella on tarkoituksensa, niin olisi enemmän kuin paikallaan opetella käsittelemään niitä ilman että ne pitäisi heti tavalla tahi toisella olla vaimentamassa.

Itse ja loputon määrä ihmisiä joita matkallani olen tavannut, olemme yrittäneet vaientaa nuo tunteemme, joutuaksemme vain lopulta toteamaan sen olevan täysin mahdoton yhtälö. Miksi siis emme opettaisi kaiken muun ohella lapsillemme jo koulussa sitä, ettei noita tunteita tarvitse pelätä, hävetä, saati muutoinkaan arastella, vaan ne voi oppia tunnistamaan ja kohtaamaan terveellä tavalla ja siinä samalla tulee huomanneeksi myös sen että niillä todellakin on tarkoituksensa tässä kaikessa.

Jos nyt esimerkkinä omasta elämästäni kerron hieman pelon tunteesta. Kun jo pienenä opin kätkemään pelon syvälle sisimpääni, jossain kohtaa erilaiset riippuvuudet toimivat oivana pakokeinona välttyä kohtaamasta tuota tunnetta. Mutta koska tuo tunne, kuten muutkin tunteet, haluavat tulla kohdatuiksi, ei lopulta enää mikään riippuvuus auttanut tuota tunnetta vaimentamaan. Vasta kun luovuin riippuvuuksista, suostuen ensin kohtaamaan pelon joka tuosta muutoksesta nousi, pääsin matkalle jonka varrella olen saanut kohtaamisen kautta vapautua suurimmista osista pelkojani. Eli toisinsanoen tunne jota yritin paeta, oli lopulta suurin syy pakenemisen lopettamiseen ja tätä kautta uskon, että melkoisen moni meistä löytäisi huomattavan paljon helpommin omia tunteitaan, jos niistä jo kouluissa lapsillemme puhuttaisi. Jos ei muutoin, niin ainakin kotona koulusta puhuttaessa myös me vanhemmat oppisimme samalla puhumaan enemmän lastemme kanssa myös näistä asioista.

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Melkein kuukausi viimeisimmästä kirjoituksesta. Kuvastanee sitä, että tämän hetken elämässä riittää kiitettävästi tekemistä. Kirjoittaminen on minulle eräs monista keinoista jäsentää sisintäni ja nyt kun se on jäänyt vähemmälle, huomaan sisimpäni kaipaavan jäsentämistä. Taas kerran konkreettista pysähtymistä itsensä äärelle.

Kiire on sarja vääriä valintoja - sanotaan. Toisaalta allekirjoitan tuon sanonnan täysin, mutta siinä hetkessä kun elämässä on paljon meneillään, sitä kuin tahtomattaan tulee imeytyneeksi sen pyörteisiin, kuin pyörremyrskyn silmään, kykenemättä yhtään ohjaamaan itse sitä minne tuulenpuuskat kuljettavat.

Itse olen elämässäni ollut niin monta kertaa sellaisissa pyörityksissä, että tiedän jo milloin on hyvä kiskaista jarrua. Muutoin menon käydessä yhä hurjemmaksi, jossain kohden tahtomattaankin tulee stoppi. Sen vuoksi juuri tässä kohden päätin palata kirjoittamaan. Pysähtyen itseni äärelle.

Yrittäjyys. Siinä yksi suurin asia elämässäni joka kuluneiden vuosien aikana on ollut tuomassa elämääni haasteita. Tänään olen tuon asian kanssa taistellut taisteluni, oppiakseni oikealla tavalla luovuttamaan. Apua pyytäen. En yksinkertaisesti ehdi, saati jaksa tehdä kaikkea yksin. Ainakaan ilman että siitä kärsisi minulle tärkeimmät ihmiset. Sen vuoksi ulkoistinkin kaiken mitä tässä kokonaisuudessa pystyin ulkoistamaan ja olikin jännä huomata se, kuinka paljon sitä ihminen pystyykin tahtomattaan keräämään taakkaa harteilleen. Taakka keveni kummasti, vaikka kyse oli pelkästään siitä että annoin yrittäjyyteeni tiiviisti liittyvän paperityön toisen tehtäväksi.

Yksi suurin syy siihen, miksi tuosta itselleni taakkaa kertyi, johtui siitä että kaiken reissaamisen sekä päivän töiden lisäksi ei oikein vain tahtonut löytyä aikaa kaikenlaisen byrokratian pyörteisiin, ainakaan ilman että viikonloput jotka olen pyrkinyt pyhittämään perheelleni, olisi kärsineet.

Jotkut ihmiset välillä ihmettelevät sitä, miksi niinkin paljon elän menneisyyteni kautta. Johtunee osaltaan siitä että tämän hetken työni koostuu päivistä joissa kohtaan ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä samaa kaoottisuutta jota itse aikanaan elin ja toisaalta myös siitä, että nykyhetken elämäni haasteet tuntuvat kohtuullisen pieniltä, kun hetkeksi palaa menneisyyteen miettimään millaisia haasteita elämässäni tuolloin oli kun vielä taistelussa oli kyse elämästä ja kuolemasta. Ei siis ihme jos väkisinkin hetkittäin peilaan nykyhetken elämää menneisyyteeni.

Paljon on vuosien saatossa muuttunut. Eikä vähiten itsessäni. En ole ollenkaan se sama vapiseva ihmisraunio joka vuosikymmen sitten myöntyi pyytämään apua, taisteltuaan vuosikymmeniä yksin.

Puhun päivittäin työssäni ihmisten kanssa puhumisen tärkeydestä. Samoin kuin siitä, että omien tunteiden kohtaaminen on edellytys elää tasapainoista elämää. Ihan liian paljon näkee tänäpäivänä sitä että ihmiset unohtavat puhua ja tuntea, suorittaen lähes robottimaisesti elämää. Kun hetkeksi edes pysähtyy tutkailemaan itseään, omia tunteitaan, saattaa yllättyä siinä kuinka paljon noilla onkaan merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.

Harmillista sinällään on ollut todentaa sitä että olemme jo useamman sukupolven ajan kasvaneet eräänlaiseen puhumattomuuden kulttuuriin. Kulttuuriin, jossa emme enää ehdi kohdata itseä, saati toisiamme. Hetken kun seuraa elämää hieman sivummalta, huomaa sen kuinka kiire ihmisillä tänään on. Ei siis ihme että osa väsyy ja uupuu. Samalla kun toisaalla vahvat porskuttavat, heikommat turvautuvat mitä erilaisimpiin selviytymisstrategioihin. Mutta toisaalta ymmärrän tässä hetkessä sen etten minä kovinkaan suuria voine kokonaisuudessa asioissa muuttaa, mutta sen olen konkreettisesti tässä matkallani todentanut, kun muiden muuttamisesta siirtyy itsensä muuttamiseen, lopulta yllättävän paljonkin muuttuu.

Sen vuoksi ja juuri siksi pyrin jatkossakin pysähtymään kuuntelemaan itseäni. Sen kautta nimittäin minulla on yhä enemmän kykyjä pysähtyä myös kuuntelemaan toisia ihmisiä.

Sillä mitä vähemmän ihminen omista kipupisteistä puhuu, sitä suurempia tunteita ihminen kuin tahtomattaan sisällensä patoaa ja sen myötä myös alttius turvautua johonkin itselle haitalliseen ajatus- tai toimintamalliin kasvaa kasvamistaan.

Mitä enemmän puhun, sitä enemmän tunnen ja mitä enemmän noita tunteita suostun läpikäymään, sitä vapautuneempi oma oleminen ja eläminen lopulta on.

Elämäni nyt miettien on ollut seikkailu vailla vertaansa. Sellainen, jonka tässähetkessä toivoisin jatkuvan vielä pitkään. Olenhan tuolla seikkailullani oppinut omaan elämääni sen tärkeimmän, toisten ihmisten merkityksen.

Elin todella pitkään ajatellen että kaikesta on selvittävä yksin. Kokien väärällä tavoin epäonnistuneeni, mikäli jossain kohtaa olisin pyytänyt apua. Se millaiseksi ihmiseksi tuo elämäntyylini minut muovasi, on nyt miettien äärettömän surullista. Surullista siinä on lähinnä se, että tiedostan tänä päivänä ympärilläni elävän tällaisia ihmisiä todella paljon. Ihmisiä jotka ajattelevat ettei kukaan voi kuitenkaan auttaa. Tai vielä pahempaa, kokevat suunnatonta häpeää siitä ajatuksesta että pyytäisivät apua.

Jos luet tätä tekstiä ja tunnistat itsesi tuosta ylläolevasta, kehoitan sinua rohkeasti kulkemaan kohti tuota häpeää, uskaltautuen luopumaan tuosta väärästä ylpeydestä ja pyytämään apua. Kenenkään ei nimittäin tarvitse yrittää selvitä elämästä yksin. Minä esimerkiksi olisin kuollut n. kolmikymppisenä, ellen olisi suostunut kohtaamaan tuota suunnatonta häpeän tunnettani. Tunnetta, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta samalla tunnetta jonka alle aikoinaan olin musertua. Yrittäen väistää tuota ikävää tunnetta keinolla millä hyvänsä. Päihteiden käytöstä pillereihin, pelaamisesta, pakonomaisen urheiluun ja työnteosta totaaliseen eristäytymiseen yhteiskunnasta. Kunnes lopulta tajusin sen tärkeimmän. Tuo tunne on minussa sisälläni, eikä lähde sieltä muutoin, kuin turvautumalla johonkuhun toiseen, puhuen läpi erilaiset tapahtumat ja lopulta konkreettisesti kokien nuo tunnetilat.

Mutta mikä vapaus tuosta seuraakaan. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä sanoa, että ollessani 32-vuotias, alkaessani opetella puhumaan siitä miltä minusta oikeasti milloinkin tuntuu, tuntui kuin olisin vapautunut yli 3-vuosikymmentä kestäneestä vankeudesta. Sillä tärkeintä tuossa kaikessa kohdallani oli ymmärtää se, että nämä tunteet olivat todellisia, omiani ja siitä huolimatta tunteita joita minulla ensimmäistä kertaa elämässäni oli lupa kokea. Olinhan tuon piinaavan vankeusaikani luulotellut ettei minulla ole lupa moista tuntea, vaan sensijaan tulisi tehdä kaikkeni nuo tunteet tukahduttaakseni. Lopulta en enää yksinkertaisesti jaksanut juoda niin paljon viinaa, saati napostella niin paljon pillereitä, että noiden yhteisvaikutus olisi noita tunteitani vaimentaneet. Sensijaan olin loputtoman monet kerrat vain kuolla yliannostukseen.

Tänään työskentelen ihmisten kans, jotka elävät tuolla samassa pimeydessä. Ymmärtäen että voin yrittää ojentaa heille kättä, tarjoten apua. Silti samalla myös hyväksyen sen että läheskään kaikki ei tuohon käteeni tartu, syystä tahi toisesta. Ehkä aika sille ei vielä ole oikea. Ehkä tuon ihmisen on määrä elää toisenlainen elämä kuin minun tai jotain. Silti sinnikkäästi tuota kättäni tarjoten luotan siihen, et se joka tuohon on tarttuva, saa mahdollisuuden ehkä ensikertaa elämässään tuntea niitä tunteita joita keinolla millä tahansa on pyrkinyt vaimentamaan. Parhaimmillaan, kuten minäkin aikoinani, löytäen aivan uudenlaisen tavan elää elämää, tuntien mitä erilaisimpia tunteita ja mikä parasta, nauttien elämästä kaikkine sen erilaisine sävyineen.

Jos siis koet ettet enää yksinkertaisesti jaksa yksin, voin lohduttaa sillä, ettei tarvitsekaan jaksaa. Olemme täällä nimittäin toisiamme varten. Ainoa mitä sinun tarvitsee tehdä, on luopua vääränlaisesta ylpeydestä pyytääksesi apua ja lopulta antaa itsellesi lupa tuntea ne kaikki tunteet, joita tuo luopuminen tapahtuessaan sinussa vapauttaa. Voin vakuuttaa että noita tunteita on ja paljon. Sitä enemmän, mitä kauemmin olet yrittänyt niitä piilottaa.

Olen tässä pitkään miettinyt itseäni sekä omaa suhtautumistani elämään ja erilaisiin olosuhteisiin nähden. Tullen huomaamaan kohdallani sen että päivillä sinällään ei niinkään ole suuria eroavaisuuksia, aivan kuten ei välttämättä olosuhteillakaan, vaan suurin ero löytyy siitä millä asenteella ja minkälaisten tunnetilojen ja ajatusten vallassa kyseisinä päivinä elämässäni operoin. Alla hieman enemmän aiheesta.

"Hyvä päivä."

Ollessani niinsanotusti piirulla elämäni suhteen, kaikki tuntuu varsin vaivattomalta ja helpolta. Kaikki kulminoituu kohdallani siihen, että kykenen luottamaan elämään, samalla luopuen valheellisesta hallinnanharhasta, jossa kuvittelen tarvitsevan ponnistella ja suorittaa lähes kohtuuttomasti, jotta elämä soljuisi vaivatta eteenpäin. Tuossa luottamuksen tilassa parasta on se, että tuolloin kykenen keskittymään hyvin pitkälti käsillä olevaan hetkeen ja mieleni oikeasti rauhoittuu, aistien virittyessä oikeille taajuuksilleen, kyetäkseni havainnoimaan ympäristöäni eräänlaisesta läsnäolontilasta käsin. Kiireettömyys kuvastanee parhaiten tuota tilaa. Sillä vaikka tällaisena päivänä kalenteri olisi tupaten täynnä ja puhelin sekä sähköposti kirkuisi punaisenaan, tuossa hetkessä eläminen auttaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä ylimääräisiä häiriötekijöitä sinkoile päänsisällä edestakas. Toisaalta tuossa luottamuksessa on parasta se, että tuolloin turhat pelot eivät valtaa alaa, kuluttaen energiaa epäolennaisiin asioihin. Tuossa hetkessä esimerkiksi taloudelliset haasteet ovat vain etappeja, joita yksi kerrallaan tuosta hetkestä käsin eläen kohdataan. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja helposti lähestyttäviltä ja itse koen olevani hyvin pieni osa todella suuressa kokonaisuudessa. Kun tuossa hetkessä elämä heittää jonkin tiukan haasteen, senkin kohtaamiseen löytyy tukku mitä erilaisimpia keinoja, asioista puhumisesta, asioiden kirjoittamiseen sekä pitkä liuta tuossa välillä.

Toisinsanoen elämä kantaa, ilman että minun tarvitsee kannatella elämää.

"Huono päivä."

Ehkä tuo ylläoleva kuva on hieman yliampuva tummuusessaan, mutta toisaalta se kuvateksteineen varsin hyvin kuvaa sitä mielentilaa, mistä käsin "huonona" päivänä tätä maailman menoa tarkastelen. Kaikki tuntuu kokolailla synkältä. Hyvin nukutun yön jäljiltä väsyttää edelleen armottomasti. Paikat on kipeänä ja pääkoppa tuottaa kuin liukuhihnalta mitä erilaisimpia itsesäälinsävyisiä ajatuksia siitä kuinka kurjaa ja raskasta tämä elämä kaikkineen onkaan. Olen väsynyt, mutta päässä sinkoilee sadattelua siitä kuinka loputtoman paljon asioita on vielä tekemättä. Noiden ajatusten ja tunteiden aallokossa, elämästä katoaa kiireettömyys. Samoin käy läsnäolon. Kalenterissa ei tarvitse tuolloin olla kuin yksi merkintä. Puhelin ja sähköposti voi huoletta olla mykkänä, kun tuo yksi asia muuttuu vuorenkokoiseksi suoritteeksi, itsesäälisten, uhriutuvien ajatusten säestäessä tekemistä sillä, kuinka yksinäinen olenkaan. Kuinka kukaan ei soita tai viestitä koskaan kun itse sitä kaipaisin. Aikaisemmin, ennen raitistumista vuodessa oli valehtelematta 365 "huonoa" päivää. Ei siis ihme että liki kuuden vuoden ajan ennen pohjani löytymistä vedin viinaa 24/7, kun elämässä ei ollut yhtään mitään. Raitistuttuani aloin tutustua itseeni uudella tavalla ja tässä hetkessä vaikka yhä tietyissä hetkissä on päiviä joita aikaisemmin pidin huonoina, nykyään jo ymmärrän sen ettei päivässä, saati olosuhteissa ole ollenkaan välttämättä vikaa, niinkään kuin siinä millä ajatuksin taikka minkä tunteiden kautta tätä elämää tarkastelen. Puhuminen tuossa tilassa on se vihonviimeinen asia, mikä mieleen tulee, mutta jo nykyään tuppaan kuitenkin jo jotakin kehnosta fiiliksestäni puhuvani ja tällä tavoin nämä päivät eivät enää jatku katkeamattomana ketjuna, vaan jossain kohtaa totean tehneeni tilanteen edellyttämät toimenpiteet, havahtuakseni huomaamaan sen kuinka lopulta hyvin minulla asiat elämässä onkaan. Edelleenkään en ole löytänyt päästäni sitä katkaisijaa mitä kääntämällä moodin saisi käännetyksi hetkessä, mutta sensijaan kärsivällisesti näiden tunteiden ja ajatusten alkulähteille samoillessani olen kerta toisensa jälkeen tullut toteamaan sen että nämä kaikenkaikkiaan ikävät olotilat aina haluavat kertoa minulle jotakin itsestäni ja toisaalta siitä, kuinka yksinäni taas yritän tätä elämäni tilkkutäkkiä virkkailla. Yleensä nimittäin kun itsellä on vallalla 'Kyllå minä yksin tämän hoidan"- tai "Minä haluan"-asenteet, lopputulos on ennenpitkää verrattavissa kaulaa myöten rämeisessä suossa tarpomiseen.

Tuolla suossa viimeinen ajatus on että elämä kantaa. Päällimmäisenä ajatuksena ennemminkin se että miksi hitossa minun pitää kantaa koko maailmaa.