Toinen mahdollisuus

Olen pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki elämäni ongelmat kumpuavat siitä todellisuudesta, että joku osa minua ajattelee että minun tarkoitukseni elämässä on aina tavalla tai toisella epäonnistua.

Tästä esimerkkinä se, että olipa elämäni palaset kuinka järjestyksessä tahansa, onnistun jollain tavalla sotkemaan asiani siten että lähes kaikki on alettava rakentamaan uusiksi.

Tiedostaessani itsessäni sen että omat ajatukseni ja niihin reagoiminen tai paremminkin näistä käsin toimiminen aiheuttaa suurimmat ongelmat elämässäni, olen päättänyt lakata ajattelemasta itsestäni negatiivisesti. Haluan onnistua elämässä. Haluan voida hyvin. Haluan että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Haluan tehdä hyvää. Haluan olla onnellinen.

Aikaisemmin tällainen ajattelu on ollut minulla juuri päinvastaista. Olen nimittäin ajatellut etten voi onnistua elämässäni. Lisäksi olen kuin automaattiohjauksella elänyt siten että lähes poikkeuksetta minun lähelläni eläneet ihmiset ovat joutuneet jollain tavoin kärsimään edesottamuksistani.

Tästä hetkestä eteenpäin haluan oikeasti edetä elämässäni. Mennä eteenpäin, enkä enää jatkuvasti joutua toteamaan palanneeni lähtöpisteeseen.

Tästä johtuen laadin itselleni puolivuotissuunnitelman. Tarkka suunnitelma siitä millaista elämäni tulisi näyttää puolenvuoden päästä. Tätä suunnitelmaa lähtiessäni toteuttamaan, kuljen yhden päivän matkan kerrallaan, luottaen siihen että kaikki unelmani on toteutettavissa, sikäli kun en itse niitä omilla negatiivisilla ajatuksillani jo lähtökohtaisesti ala torpedoida.

Olen aivan liian kauan säälinyt itseäni ja sitä etten näytä elämässäni saavuttavan sitä mitä eniten tähän hetkeen, mutta samalla lähes läpi elämäni olen tavoitellut, nimittäin taloudellista riippumattomuutta. Toisaalta tiedän kokemuksesta sen, ettei raha pelkästään tuo onnea, mutta sen jatkuva puute tuo huolta ja murhetta liiaksikin asti. Nyt aion osaltani tehdä voitavani asiantilan korjaamiseksi. Elämä kuitenkin on osoittanut minulle sen, että päättäessäni jotakin, ei mikään estä minua toteuttamasta unelmaani. Kun päätin liki 9 vuotta sitten raitistua, niin olen sittemmin saanut lähes saman ajan elää taistelematta tuon asian kanssa. Sama homma muiden riippuvuuksieni kanssa. Samoin opiskelut yms. Eli todellisuus pohjaa tälle kirjoitukselleni on olemassa.

Yksinäni tähän en pysty sen tiedän. Mutta onneksi minun ei tarvitse tänään yksin yrittääkkään. Minulla on lukuisia ihmisiä elämässäni joilta voin tarvittaessa kysyä neuvoa ja opastusta. Lisäksi on olemassa paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneet menestymään elämässä, enkä epäile hetkeäkään, jos heiltä jotakin neuvoa olen kysymässä, etteikö heiltä sellaista saisi.

Tiedostan omat vahvuuteni talouteni tasapainottamisessa. Toisaalta hyvin pitkälti tiedostan myös heikkouteni ja hyväksyessäni molemmat, alkaen tietoisesti kulkea vahvuuksieni kanssa kohti parempaa huomista, silti heikkouksiani unohtamatta, en epäile hetkeäkään, ettenkö minäkin voisi joku päivä todeta kaikista epäonnistumisistani huolimatta, onnistuneeni rakentamaan tasapainoisen elämän myös talouteni saralla. Parasta kaikessa se, että lähtökohtaisesti koen jo usean kerran viikossa niitä hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Jos tuosta lähtötilanteesta lähtee rakentamaan elämää siten, että kokee sisällään olevansa jo 90 prosenttisesti elämäänsä tyytyväinen, ei epäonnistumisen luulisi kovinkaan kipeästi koskevan. Toisaalta tässä hetkessä ajateltuna, asennoidun siten ettei epäonnistuminen ole tässä projektissani vaihtoehto. Kuten todettua haluan onnistua, enkä suostu alistumaan negatiivisille ajatuksilleni enää. Olen ollut niiden orjana jo ihan liian kauan. Haluan vapauteen.

Jos ylläolevasta kuvasta ei vielä voinut päätellä, niin selvennettäköön sen verran, että kaikki tästä seuraavasta kirjoituksestani kumpuava muutos ajattelussani sai alkunsa siitä että aamupäivän lueskelin sellaisten herrojen tekstejä yrittäjyydestä kuin Jari Sarasvuo, Arman Alizad sekä Ilkka O. Lavas. Varsinkin Ilkan kyseinen postaus sai minut havahtumaan siihen, kuinka itse olen suurimpana esteenä omalle menestymiselleni niin yrittäjyydessä kuin elämässä yleensä.

Tuota ylläolevaa tekstiä ei ole tarkoitettu miksikään perseennuolennaksi kyseisiä herroja kohtaan, vaan kirjoitin tuon pelkästään siitä syystä että olen aikaisemmin vertaillut itseäni erilaisiin ihmisiin, pääsääntöisesti jo valmiiksi asettuen tavalla tahi toisella heidän alapuolelleen. Nyt oikeastaan ensikertaa mietin itseäni ja tulin siihen toteamukseen, että käytännössä minulla on aivan samanlaiset mahdollisuudet rakentaa elämästäni ihan mitä tahansa, kuin mitä näilläkin herroilla on ollut. Eikä minun enää kannata vertailla itseäni muihin, vaan alkaa keskittymään siihen, kuinka tuon oman tavoitteeni parhaiten tulen saavuttamaan.

Olen täällä moneen otteeseen kirjoittanut omasta yrittäjyydestäni, lähinnä sen haasteellisuudesta sekä siitä kuinka vaikeata minun on tässä hommassa onnistua. Nyt olen pohdiskellut tätä asiaa hieman erilaisesta näkökulmasta. Haasteen sijasta mahdollisuutena toteuttaa itseään.

Huomasin herääväni taas kerran tuttuakin tutumpaa ajatukseen, nimittäin epäonnistumiseen asioissa. Huomasin miettiväni tätä yrittäjyyttäni aivan liian negatiivisessa sävyssä. Eihän kukaan yrittäjä koskaan tule onnistumaan, ryhtyipä hän mihin tahansa, jos valmiiksi jos ei nyt ihan tietoisella tasolla, mutta alitajuisesti ainakin, tuomitsee itsensä jo valmiiksi epäonnistumaan.

Tämä päätelmäni lähti siitä tosiseikasta, että jo toistamiseen toimiessani yrittäjänä, olen onnistunut tekemään ratkaisuja, joiden johdosta oma yrittäjyyteni on taas kerran osoittanut liiallisen haasteellisuutensa. Mutta silti sisimmässäni haluan tehdä juuri tätä työtä mitä teen ja se yhdistettynä yltiöpäiseen periksiantamattomuuteen, luulisi olevan yhdistelmä jonka turvin yrittämisestä voisi seurata onnistuminen. Ainoa ongelma tässä yhtälössä olen vain mina itse. Minä ja minun suhtautuiseni omaan tekemiseen. Käyn jatkuvaa sisäistä vääntöä siitä kuinka toisaalta haluan pärjätä elämässä ja toisaalta kuin automaattisesti ohjautuen tekemään asioita jotka auttamatta varmistavat epäonnistumiseni.

Kuten aikaisemmin jo kirjoituksissani olen moneen kertaan todennut, kaikki hyvä muutos saa alkunsa asioiden aidosta tiedostamisesta. Niin tässäkin. Nyt kun tiedostan problematiikan jonka johdosta olen ajautunut ongelmiin yrittäjyydessäni, ei mikään estä minua alkamasta ohjautua toisesta suunnasta. Suunnasta josta käsin operoidessani teen valintoja jotka tuhoutumisen sijasta rakentavat yrittäjyyteeni vahvaakin vahvemman perustan.

Haluan onnistua! siitä yrittämiseni ei enää ole kiinni. Näin ei ole ollut vielä kovinkaan kauaa. Miettiessäni aikaa taaksepäin noin puolisen vuotta, kaikki valintani sekä tekemiseni yrittäjyyteni saralla ovat olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia. Eikä siis ihme että elän ja hengitän totaalista kaaosta. Onneksi tässä hetkessä voin käsi sydämellä todeta tiedostavani itsessäni sen, että halutessani alkaa jotakin positiivista muutosta elämässäni tekemään, keskittäen kaiken energiani tuhoutumisen sijasta rakentamiseen, ihan kaikki on mahdollista. Onhan minulla jo tästä melkoisen vahva näyttö, mitä tulee oman elämäni uudelleenrakentamiseen. Kun tuossa työssä koin totaalisen romahduksen -06, alkane keskittää kaiken energiani itseni tuhoamisen sijasta elämäni uudelleenrakentamiseen, on ihmeitä alkanut tapahtua. Eipä silti, en mina tätä sillä tässä kirjoittele että odottaisin kaiken kääntyvän päälaelleen hetkessä, mutta jo se että ylipäänsä tämän tähän kirjoitan, merkitsee itselleni sitä että alan olla eräänlaisessa tienhaarassa oman elämäni kanssa taas kerran. Nyt panoksena elämän sijasta on oma ja perheeni talous.

Uskon vahvasti myös siihen, että luopuessani vääränlaisesta ylpeydestä, ollen valmis pyytämään apua urakkaani, tuota apua kyllä annetaan ja mitä ihmeellisimmiltä tahoilta. Aikaisemmin vain avunpyytäminen on itselläni keskittynyt epätoivoiseen haaveeseen siitä että joku ihminen tai taho tulisi kuin taikaiskusta ja korjaisi kaikki asiani kerta huitaisulla. Nyt sen sijaan koen omaavani sekä kärsivällisyyttä, että pitkäjänteisyyttä sen että kun tama nykyinen tilanteeni on ottanut aikansa muodostuakseen, niin sekin ottaa aikansa kun näitä asioita alkaa korjata. Pääasia kuitenkin kaikessa se, että enää en odota jonkun tai jonkin tulevan pelastamaan minut haaksirikolta, vaan sen sijaan ymmärrän itse löytäneeni myrskyn keskeltä kajastavan majakanvalon, jota seuratessani minun ei tarvitse enää surra turhia, vaan voin luottavaisin mielin purjehtia kohti kotisatamaa. Jos tuossa purjehtiessani joku toinen seilori ohjaa oma paattinsa rinnalleni, on se vain merkki siitä etten ole tällä myrskyävällä merellä yksin.

Tiedostan tässä hetkessä olevani oikeasti kutsumusammatissani, saadessani käyttää hyödyksi kaikkea sitä kokemusta ja koulutusta mitä matkani varrella reppuuni olen onnistunut niin hyvässä kuin pahassakin kerryttämään. Vahvin osaamiseni painottuu varmasti erilaisten riippuvuuksien keskellä painiskelevien ihmisten auttamiseen, mutta toisaalta koen myös niin, ettei tämä sinällään ole mitään muuta poissulkeva asia, vaan päinvastoin rikkaus.

Mutta se markkinointi. Se ei todellakaan ole minun vahvinta osaamistani ja ehkä juuri siksi tämä minulle niin tärkeä elämäntyöni on enemmän tahi vähemmän jatkuvaa taistelua siitä, mistä suunnasta omalta osaltani tähän hetkeen seitsenhenkiselle perheelleni onnistuisin leivän pöytään raapimaan.

Kuluneen parin vuoden yrittäjyyteni aikana olen kohta puolisen vuotta yhtäjaksoisesti saanut työskennellä ihmisten parissa, jossa viimeinen pari kuukautta käyden keskustelemassa erään ihmisen kotona, pyrkien osaltani auttamaan häntä matkalle raittiuteen. Tämä juuri tuntuu omimmalta tekemiseltäni, mutta toisaalta kun olen useiden vuosien aikana käynyt luennoimassa erilaisille kuulijaryhmille asioista, myös tämä olisi varsin mielenkiintoista. Aivan samoin kuin erilaisten ryhmienkin ohjaaminen.

Jos voisin jotakin toivoa, olisi se että saisin mahdollisuuden säännöllisesti työskellä ihmisten kanssa, välillä käyden erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa. Toisaalta mitä tässä kuluneen puolenvuoden aikana olen erilaisissa palavereissa istuskellut, myös eräänlainen konsultointi, lähinnä liittyen juurikin tähän riippuvuusproblematiikkaan olisi sellainen asia mitä voisin kuvitella toteuttavani.

Mutta toisaalta tiedostan yhden suurimmista haasteistani tässä kaikessa olevan sen, että sen mitä markkinointia kyseisten palveluiden saralla olen toteuttanut, on segmentointi kohdistunut lähinnä kuntasektorille ja sen myötä mahdolliset asiakassuhteet ovat jääneet varsin vähäisiksi. Tuolla sektorilla kun joka asiassa etsitään säästöjä, niin ostopalveluna tapahtuvaa terapiaa tai millä tahansa tätä palveluani nyt haluaa kutsuttavan on kokolailla vaikea, miltein mahdoton saada myydyksi mihinkään. Joka puolella törmää vain lohdullisiin kommentteihin, että teet varmasti hyvää työtä, mutta valitettavasti joudumme ohjaamaan asiakkaitamme oman kuntamme sisällä toteutettavissa olevien palveluiden piiriin. Eikä siinä, ymmärrän tämän kyllä, mutta toisaalta mitään muuta en toivoisi tässä kohtaa niin kovasti kuin sitä, että joku ymmärtäisi sen, että juuri nyt luomalla säästöjä väärässä kohtaa, nuo säästöt luovat tulevaisuudessa vain lisää menoja.

Mistä tämän päättelen? Siitä että mitä tuolla joissain yhteyksissä näitä kunnan sisällä olevia ammattilaisia jututtanut, heillä ei juurikaan ole olemassa tietoisuutta näistä sinällään haastavista riippuvuussairauksista. En minä silti itsestäni liikoja luule, mutta toisaalta sen mitä ihmisten kanssa työskentelyssä olen havainnoinut, juuri tuo kokemuspohjainen tietotaito on se, mitä nämä ongelmien keskellä elävät ihmiset hädässään ensimmäisenä kaipaavat. Tähän kun lisätään kaikki se tieto mitä erilaisista kirjoista olen opiskellut, ei liene ihme että minun on kokolailla helppo muodostaa luottamuksellinen suhde ihmisen kuin ihmisen kanssa jo jonkin aikaa jutusteltuani. Lisäksi kun koen matkallani oppineeni sen, että kohdatessani uusia ihmisiä, kykenen heidät aidon vilpittömästi kohtaamaan.

Tänään mietin oikeasti sitä, kuinka paljosta kiitollinen elämässäni saan olla. Eikä sitä kiitollisuutta saisi vähentää se, ettei minulla taas kerran ole varmaa tietoa tuloistani. Silti jokainen ymmärtänee sen, että ihminen tarvitsee toimeentulon, voidakseen tässä yhteiskunnassa täysipainoisesti olla mukana. Eikä siinä, voisinhan laittaa pillit pussiin ja aloittaa kaiken taas kerran alusta, mutta toisaalta koen omiksi tarpeikseni asti rasittaneeni tätä yhteiskuntaa ja sen eri tukiportaaleja, joten juuri nyt, tietäessäni mitä oikeasyti isona haluan tehdä, toivoisin siihen saavani ennenpitkää mahdollisuuden.

Jos siis voisit jollain tavalla minua tässä asiassa jeesailla, on se sitten markkinointi tai muu vastaava yhteistyö niin otathan rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com)

Epätoivoani tässä hetkessä parhaiten kuvannee se, että ylipäänsä häpeältäni uskaltaudun tästä kaikesta tänne kirjoittamaan ja ylipäänsä apua tässä pyytämään. Minulle jos kenelle, vääränlainen ylpeys toimii panssarin omaisena muurina toisilta ihmisiltä avun pyytämiseen. Osaan kyllä auliisti sitä olla tarjoamassa, pahimmillaan pyytämättä, mutta itselle avun pyytäminen onkin sitten ihan oma lukunsa.

Luin tällä aamua ensimmäisenä aamukahvin kera kovasti arvostamani, Ville Tolvasen kirjoittaman bloggauksen Yrittämisen menestystarina ja tuo kirjoitus upposi minuun kuin tulikuuma veitsi voihin. Kolahtaen kovaa, mutta samalla hellästi. Ymmärsin samalla oman yrittäjyyteni ongelmakohtia aivan uudella tavalla.

Ongelmallisuus omassa yrittäjyydessäni on siinä, etten ole kunnolla panostanut suunnitelmallisuuteen, enkä sen myötä myöskään tehnyt kunnollista kartoitusta mahdollisista asiakkaistani. Olen vain elänyt yrittäen, samalla juuri tuolla Villen kirjoittamalla väärällä asenteella, että, menestys synnyttäisi kysyntää tai minun tapauksessani enemmän tunnettavuutta. Tässä kohtaa totean vain sen, etteipä olisi parempaa ajankohtaan voinut tulla tämä herätys. Olen nimittäin huomenna lähdössä työreissulle, jossa osaltaan naulataan joko viimoisia nauloja yrittäjyyden arkkuuni tai toisaalta aloitetaan raapia itseään ylös montusta. Tässä hetkessä uskon jäljimmäiseen vaihtoehtoon, sillä muutoin minun olisi avian turha lähteä ajamaan 1500km reilun vuorokauden periodilla, ellen uskoisi asiaani ja palveluuni. Uskosta tama homma ei ainakaan jää uupumaan. Jos joku tässä asiassa mättää, niin suunnitelmallisuus.

Ihminen vain tuppaa olemaan siinä määrin jännä otus, että kun sitä tarpeeksi monesta suunnasta puristetaan, niin ennenpitkää jostain kohtaa on annettava periksi. Minulle tuo periksianto tarkoitti väärällä tavalla luottamista siihen, että pelkällä raa'alla työnteolla kyllä hankitaan asiakkuuksia. Kissan viikset.

Nyt kiitos Villen kirjoituksen, havahduin huomaamaan kokonaan uuden mahdollisuuden elämässäni, yrittäjänä. Olenhan aloittamassa tammikuun puolivälissä oppisopimuskoulutuksena toteutettavaa Johtamisen erikoisammattitutkinto koulutusta, jonka ymmärrän tällä hetkellä sisältävän kokonaan uuden mahdollisuuden aloittaa kuin puhtaalta pöydältä rakentamaan omaa menestystarinaani. Kaiken lisäksi tuota projektia osaltaan edesauttaa myös se, kun tiedostin vasta joitain viikkoja sitten pimennossa olleen vimman tuhota kaikki hyvä elämässäni. Nyt sen tiedostaessani, en enää tietämättäni torpedoi omia hyviä ideoita tai ansaitulla työllä rakentamaani kokonaisuutta, vain sen vuoksi että syvällä sisimmässäni en koe ansaitsevani elämältä mitään hyvää. Tänään ymmärrän olevani sensijasta avian samalla tavoin kuin kuka tahansa muukin, oikeutettu kaikkeen siihen hyvään mitä elämä minulle on varannut. Lisäksi olen enemmän kuin motivoitunut sen eteen tekemään kaikkeni. Yleensä tuo valmius kohdallani merkitsee totaalisen vauhtisokeuden alla tapahtuvaa suorittamista, jossa ei ole järjenhiventäkään, mutta taas kiitos itseni prosessoinnin, voin tuonkin ennalta tiedostaen pyrkiä välttämään.

Minulla on siis oman elämäni avaimet käsissäni. Ensi kertaa elämässäni en halua niitä suoraan heittää menemään. Haluan mieluummin uteliaana kuin lapsi aloittaa etsimään sitä kirstua, jonka lukkoon nuo avaimet ovat sopivat ja katsoa mitä aarteita tuonne kirstuun on kätketty. Minä ansaitsen hyvää elämää ja sen eteenhän tässä olen kohta 8 vuotta täysillä töitä tehnyt. Oikeastaan ainoa tarkistus mikä minun tässä lähtötilanteessa mielestäni on hyvä tehdä, on se, etten enää suhtautuisi tähän yrittäjyyteeni niin kirotun vakavasti. Eräs ystäväni totesi elämänsä helpottaneen sen myötä, kun hän opetteli suhtautumaan asioihin niiden vaatimalla kepeydellä. Kepeys olkoon asenteenani.

Tänään, jälleen kerran, armosta, koittakoon loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.

Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.

Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.

Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.

Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.

Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.

Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.

Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.

Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.

Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.

Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.

Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.

Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.

Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.