Muutin Helsinkiin vappuna 2005. Tarkoitus oli tulla vain 3 kuukaudeksi kesätöihin. Bilettää hitusen, paiskia töitä vähän enemmän ja palata syyskuussa kesätyörahat kourassa takaisin böndelle. Kesä meni, maksa meni, rahat meni...ja mikä parasta, olen edelleen tuolla samaisella kesätyömatkalla.
Helsinki, se suuri Hesa, oli aluksi aikamoinen kokemus maalaiselle. Muutamassa viikossa oppi monta perusasiaa. Kuten esimerkiksi sen, ettei liukuportaissa saa jököttää keskellä kulkuväylää. Ja että ratikassa sama nappi toimii sekä stop-merkkinä, että ovenaukaisijana. Tuli myös huomattua, ettei linkki olekaan yleinen synonyymi bussille, ja että tästä kulkuneuvosta poistuessa ei passaa huudella kiitoksia kuskille. Eniten kuitenkin yllätti se, että hesalaisten ylimielisten puhetavan takaa paljastuikin suhteellisen normaaleita ihmisiä.
”Naisten Helsinki – kulttuurihistoriallinen opas” esittelee pääkaupunkimme feminiinisestä näkökulmasta. Vaikkei kirja ehkä kohtaakaan moniltakaan osin sitä 2000-luvun Helsinkiä, johon minä tutustuin, on se mielenkiintoinen ja monipuolinen opas kaupungin syövereihin. Kirjan kansiin on koottu historiallisia naishahmoja arkkitehdeistä prostituoituihin, eikä kadunnimienkään alkuperää ole unohdettu. Kuvat ja kuvatekstit ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, monet pidemmät jutut aiheen mielenkiintoisuudesta huolimatta melkoisen kuivaa luettavaa. Joka tapauksessa: ainakin hyvä lahjaidea helsinkiläisille keskivertorouville...vielä kun saisi Stockan lahjapaperiin!
Lopuksi omaa kuvafiilistelyä kotikaupungista, joka on huomaamatta varastanut kotiseutuni murteen viidessä vuodessa. Onneksi en sentään vielä sano ”stadi”. Silloin olisi peli lopulta menetetty...
