Monilla, myös minulla vielä muutama viikko sitten, on kummallinen tapa ihannoida sairauslomien lötköjä päiviä. Kun herää ärsyttävään piipitykseen 5.50, kahvi on loppu ja peilistä tuijottaa Frankenstein, ei pistäisi pahakseen, jos kuumemittari näyttäisikin äkistään muutamaa lisänumeroa vapauttaen ahkerikon työnorjuudesta.
Kun sairausloma sitten todella alkaa, voi euforisessa ”katson vain tv-shoppia ja syön nuudeleita” –fiiliksessä leijua muutaman päivän. Kahden päivän päästä onkin selkä niin seulana, että kaikki asennot tuntuvat pahalle. Ja kyllästyttää. Ja katsoo samaa Jimin synnytysohjelmaa viidettä kertaa. Ja alkaa tuntea ärsytyksen ensimmäisiä merkkejä.
Meikäläinen on ollut nyt pakkovaakatasossa kohta viikon. Voin sanoa, ettei naurata. Tähän kaikki iloiset kaverini ovat todenneet, että ”hei, nythän sulla on aikaa kirjoittaa”. No niinpäs onkin, mutta arvatkaa tuleeko kirjoittamisesta mitään. Ei tule.
Kun oma maailma alkaa pyöriä sängyn ja kaksi metria kauempana olevan vessan välissä, supistuu myös havaintomaailma melko pieneksi. Silloin on mahdotonta keksiä mitään järkevää sanottavaa. Yleiseksi ohjeeksi valkoisen paperin kammoon annetaan muun puuhastelun keksiminen. Kynän tai näytön hetkellinen hylkääminen. Jos kuitenkin istuminen lasketaan liian suureksi ponnistukseksi, muun puuhastelun keksiminen voi olla haastavaa.
Tässäpä tympääntyneen blogarin kirjoitustilitys. Ja avunhuuto: Mistä olette saaneet oman flownne takaisin?