Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka lukevat toisilleen ääneen. En tarkoita tällä nyt niitä urpoja, jotka tenttaavaat iltapäivänlehden kymmentäkysymystä.Vaan sellaisia aikuisia ihmisiä, jotka osaavat itsekin lukea, näkevät vielä tekstin, mutta jotka silti haluavat jakaa lukukokemuksensa rakkaansa kanssa. Sillä rakkaudestahan tässä on selvästikin kyse...
Törmäsin ääneenlukijoihin pääsiäisen junamatkallani. Keski-ikäinen pariskunta,spekuloi lukemaansa, hymyilivät kaikkitietävästi. Onnellisen ja älykkään oloisia. Jopa vähän liian hilpeit ja skarppeja ollakseen naimissa (toistensa kanssa), mutta taisivat he silti olla.
Halusin tarkkailla heitä, katsoa vähän oppia, imeä vaikutteita. Olisin varmaan alkanut tehdä muistiinpanojakin, ellei minua olisi alkanut nolottaa. Tunsin itseni aivan pervoksi tirkistelijäksi. Miksi ihmeessä lukemisen seuraaminen sai minut kiusaantuneemmaksi kuin viereisellä rivillä istuneiden teini-kiima-imuttelijoiden puuhat? Miksi se olikaan niin intiimiä?
Muistan edelleenkin ne 90-luvun alun sunnuntai-illat, jolloin mummo luki minulle ääneen Tiina-kirjoja vanhalla punaisella puusohvalla. Rakkaudenosoitus, jota mummo ei lihapullien lisäksi muuten osannut ilmaista. Alkaakin vain mietityttää, olisiko ääneenluku parisuhteenhoidossakin paikallaan? Olisiko makuuhuoneeseen hyvä ostaa Rimmistä Kamasutran tilalle, ja keskittyä ääneenluvun maagiseen maailmaan? Ainakin junaparin suhde tuntui kukoistavan...