Luku 5, jossa luetaan Neurovelhoa museossa

Olen lomalla New Yorkissa parin tanskalaisen taiteilijakaverin kanssa, jotka tekevät maailmalla aika paljon yhteistyötä täkäläisen Brody Condon-nimisen miekkosen kanssa. Sunnuntaina ajauduimme siksi New Museumiin katsomaan erästä Brodyn omaa työtä, joka oli osa Performa 09-festareita. Case oli kuusituntinen esitys, jossa näyttelijät lukivat ääneen William Gibsonin Neuromanceria museon teatterissa, samalla kun Brody siirteli avustajineen näyttämöllä erivärisiä kuutioita heidän ympärillään, ja Indonesian suurlähetystöstä lainattu 23-henkinen gamelan-orkesteri tykitti Balilaista rämpytysminimalismia niin kovaa ettei tekstistä saanut heidän osuuksien aikana mitään selvää.

Tämä juonen hämärtäminen audiosekamelskalla oli ilmeisesti tarkoituksellista, mutta palveli lähinnä niitä yleisön jäseniä joille teksti oli kokonaisuudessaan tuttu. Niitä oli toisaalta kovin, kovin paljon. Eteläisen Manhattanin taideskenelle tyypillisesti sali täyttyi pääasiallisesti nuorista aikuisista, jotka olivat pukeutuneet samankaltaiseen univormuun kuin esimerkiksi Gibsonin Pattern Recognitionin päähenkilöllä on aina – kalliin näköisiin mustiin neutraaleihin ilman näkyviä logoja.

Toisaalta noin neljäsosa yleisöstä oli selkeästi, no, upmarket-kyberpunkkareita. Ihmisiä joille Gibson on selvästi jollakin tapaa profeetta, ja joiden vatteiden ja kampausten pienet yksityiskohdat muistuttivat tulevaisuudesta sellaisena kuin me sen 90-luvulla näimme. Useimmilla alakulttuuri ilmeni hyvin, hyvin diskreetisti, mutta olipa paikalla esimerkiksi yksi ajanmukaistettu Billy Idol-variaatio erinomaisessa nahkarotsissa, ja nuori lyhythiuksinen blondi hopeanvärisessä Comme des Garçons-takissa joka oli ilmeisesti jotakin nylonia ja joka olisi 15 vuotta sitten aiheuttanut minussa muotihurmiollisen sydänkohtauksen. (Se oli nytkin sairaan hieno).

Seurasin näitä ihmisiä yhtä tarkasti kuin näyttämöä, sillä minua rupesi hämäämään etten ihan osannut määritellä olivatko he todiste siitä, että Gibsonin visio on nyt lopullisesti toteutunut, vaiko jonkinlaisia pastisseja tai kunnianosoituksia. En ole vieläkään varma. (Nämä ihmiset olivat minusta lähinnä taiteilijoita, mediaihmisiä ja Mac/Google-akselin dev-porukkaa, eli kysmys on onko heidän elämässään kyberin lisäksi oikeasti myös punkkia; tuntemani hacktivistit ja muut aktuaaliset elämäntapakyberpunkkarit eivät yleensä näytä ulkoa samalla tapaa tuskallisen cooleilta). Tavallaan kyberpunkarjen ilmentyminen toteuttaa siis toisenkin 80-lukulaisen profeettaklusterin vision. Mikä olisi postmodernimpaa kuin se, että Gibsonin katveessa kasvama sukupolvi toistaa tarkoituksellisesti hänen kodifioimia signaaleja kommentoidakseen toteutuneen tulevaisuuden dystooppisempia piirteitä?

En ole lukenut Neuromanceria ainakaan kymmeneen vuoteen, ja oli kiinnostavaa huomata, että se on edelleen sairaan hyvä teksti. Kaiken maailman Matrixien ja muun moskan jälkeen alkulähteille palaaminen tuntui hyvinkin tuoreelta. Sitäpaitsi oli aika viehkoa kuinka kirja avasi päänsisäisiä ikkunoita aikaan jolloin asuin Suomessa, tutustuin vaihtoehtoulttuuriin City-lehden välityksellä (se oli, lapset, silloin ei vain mahdollista vaan melkein ainoa tapa) ja eräs ohjelmoinnista innostunut luokkatoverini halusi hirveän, hirveän mielellään, että kutsuisimme häntä nimellä Case. Luulen, että kuvittelin itselleni silloin merkittävästi tylsempää aikuiselämää kuin mihin olen nyt päätynyt. Uskonkin, että päädyin melko nopeasti hakkeroimaan oman tulevaisuuteni ainakin osittain Neuromancerin kaltaisten kirjojen innoittamana.

Casessa Mollyn osan luki – vallan mainiosti – pornotähti Sasha Grey, joka suhtautui koko esitykseen superammattimaisesti ja oli älyttömän mukavaa seuraa jälkibileissä. Sasha antoi Brodylle kiitoslahjaksi teräksisen tupladildon, jonka Brody kuitenkin kohteliaasti palautti, sillä hänen äitinsä istui samassa pöydässä, eikä coolien taitelijoidenkaan särmä riitä rajattoman pitkälle.