Olen joskus haaveillut urasta kirjailijana. Itse asiassa minulla on jo suunnitelmakin valmiina. Ideaani kuulu anonyymit vinkkipuhelut Seiskaan. Tyyliin: ”Sallisen kuultu liittyneen hämäräperäiseen japanilaslahkoon” tai ”Taiteilija katosi mystisesti. Liittyykö tapaukseen mafiamenneisyys? ” Kohta tiedätte, miksi näin.
Nykykirjailijoita vaivaa kyllästyttävän usein arkisuus ja suoranainen nössöys. Kauas on menty Mellerin ajoista, jolloin kirjailijat todella olivat niitä boheemeja fiilistelijöitä. Niitä, jotka aidosti sisäistivät ajatuksen siitä, että ensin on elettävä, jotta on mistä kirjoittaa.
Eniten ällöttävät nämä valkaistuissa hampaissaan hymyilevät naistenlehtikirjailijat, jotka kertovat kirjoittamisen olevan kuin mikä tahansa työ. ”Kahdeksantuntisia työpäiviä, viikonloput lenkkeilylle ja lapsille pyhitettynä”. Siis mitä? En minä halua, että tunteideni lyyrinen tulkitsija näpyttää rivinsä kestovaippojen ja maksalaatikon välissä. Kyllä minun tunne-elämäni hätkäyttämisen eteen on uhrattava edes vähän yöunia, halpaa viiniä ja villejä naisia.
Lällärikirjailijailijoiden hyökkäys on saanut minut karttamaan jo melkein koko ammattiryhmää. Tavatessani Anna-Leena Härkösen luikin kiireesti pakoon varoen joutumasta keskusteluetäisyydelle. Mitä olisinkaan tehnyt, jos päähäni piirtynyt (harha?)kuva kyynisyyden ja sarkasmin lähettiläästä olisikin rikkoutunut. Mitä jos hän olisikin osoittautunut liian mukavaksi? Jotenkin ruotsalaismaiseksi mitäänsanomattomaksi kissanpentusilittelijäksi. Siinä olisi mennyt sekä usko mystiseen taiteilijuuteen, että pitkä rivi lempikirjojani roskiin.
Yläasteella jo opetettiin, että runon puhuja ja romaanin kertoja ovat eri henkilö kuin kirjailija. Elämänkerrallisenkin kirjallisuudentutkimuksen suosio alkoi hiipua jo 1960-luvulla. Miksi kirja kuitenkin menee aina tyystin pilalle, jos kuulee kirjailijasta jotain epätoivottavaa (mitä se nyt kenenkin kohdalla sitten tarkoittaakin)? Ja onko teksti koskaan todella irrallaan kirjoittaestaan?