Olen asunut elämäni aikana yhdeksässä kerrostalossa, ja ymmärrän, että kaikenlaiset äänet kuuluvat yhteisasumisen henkeen. Oikeastaan se tuo jopa turvallisen olon.
Olen kuullut seinän takaa parisuhderiitoja, hauskojen kotibileiden mölinää, naapurin suihkulaulua ja lapsen itkua. Joskus yön hiljaisina tunteina olen luullut kuulevani rakastelun ääniä, mutta ne ovat olleet vain aavistuksia.
Nyt en aavistele. Olen varma. Ja ärsyyntynyt. Ja loputtoman väsynyt.
Seinä (tai lattia-, tai katto-)naapurini on erityisen kovaääninen typykkä petipuuhissa. Ensi kerran kiihkon kiljaisut kuullessani luulin, että joltakin sahataan vähintään päätä irti. Kauhukseni huomasin, että pää pysyy kuin pysyykin yöstä yöhön tiukasti paikallaan. Ja me muut kärsimme.
Menisin valittamaan, mutta en tiedä A) kenelle valittaa ja B)kuinka lopulta kehtaisin avata sanaisen arkkuni. Mitä siis tehdä? En voi jättäytyä sairauseläkkeellekään naapurini ääntelyn takia.
Ainoa huvi tässä tilanteessa on se, että voin huvittaa itseäni Kiljaisu-Kirsin mystisellä persoonalla ja elämällä. Lopetan pieneen iltapäivädialogiin:
Minä: " Taisin nähdä sen tänään. Sellainen lyhyt ja nuori. Tuli vitosesta."
Poikaystävä: " Ei se voi se olla. Liian nörtti."
Minä: " Ai. Totta. No ehkei se ole sitten sekään."
Poikaystävä: " Mutta asuukohan se jonkun kanssa, vai bongaako se miehiä baarista?"
Minä: " No tietenkin sillä on poikakaveri. Se harrastaa sitä niin usein."
Poikaystävä: "Nii-i. "
P.S. Ja pieni vinkki miehet. Jos nainen huutaa niin kovaa, että tarvitset Peltorit, olet A) sängyssä feikkarin kanssa (99,99% näistä tapauksista) tai sitten olet John Holmesin poika (todennäköisyys nolla). Hauskaa huutoa!