Ilmiöt

Ravintoloista sen on tehnyt muun muassa Hel Yes! Helsingissä ja Lontoossa. Chez Dominiquessa on ollut sellainen baari. Vinyl teki sen viime vuoden syys-lokakuussa, ja viimeisimpänä sen teki Bar Partybox viime perjantaina vanhoissa tiloissaan, nykyisessä Bar Kamikazeessa.

Pop up-ravintoloiden ja -baarien ideana on ilmestyä lyhyeksi aikaa johonkin mielenkiintoiseen paikkaan. Pop upit voivat olla myös jo kuopattujen paikkojen fiilistelyä, kuten Vinylin ja Partyboxin tapauksissa. Niin maailmalla kuin Suomessakin pop up-baareihin ja – ravintoloihin yhdistetään taide ja/tai design. Chez Dominiquen baarin ilmeen luonnissa mukana oli muun muassa Tiia Vanhatapio.

Hel Yes! keräsi syksyn London Design Festivaleilla huomiota, ja nyt tammikuussa ravintola avataan Kalasatamassa sijaitsevaan teollisuushalliin. Kuurnan ja Atelje Finnen ravintoloitsijat Antto Melasniemi ja Heikki Purhonen vastaavat ruoasta. Ravintola on pystyssä 22.1.-5.2. välisen ajan, mutta tarjolla on enää peruutuspaikkoja. Pop up ei siis ole vielä menettänyt suosiotaan.

No kyseessähän on tietenkin Vares. Olin otettu kun postiluukusta yllättäen tipahti kivannäköinen kirje joka herätti mielenkiinnon. No sieltähän tuli kirje suoraan itse Markus Seliniltä ja Solar Films:ilta jossa pyydettiin saapumaan turkuhalliin 3.1.2011. Kutsu oli avecillinen, ja kutsun saatuani päätin että menen tietenkin katsomaan kutsuvierasennakkonäytökseen tuon ystäväni kanssa. Matka Turkuun autolla oli yhtä painajaista ja turkuhallista ei ollut tietoakaan. Jo Helsingissä juutuimme heti kättelyssä kiireellä aikataululla ruuhkaan. Turusta ajattelimme tietenkin löytävämme helposti tuon turkuhallin, ja soitimme jopa ystävälleni kysyäksemme neuvoa. Turhaan!

Etsimme paikkaa ja kysyimme neuvoa kymmeniltä ihmisiltä joista jokainen neuvoi eri suuntaan. Katastrofi oli syntynyt. Löysimme vihdoin tien joka johti turkuhallin. Tuolla kyseisellä tiellä jono oli kaksi kilometriä! No reilussa tunnissa selvisimme paikalle jolloin leffan olisi pitänyt alkaa jo puoli tuntia sitten. Ruuhkasta tietoisena sitä oli onneksi siirretty. Saadessani kutsun en tosiaan osannut arvata, että paikalle oli kutsuttu yli 3 000 ihmistä. Luulin tapaavani paikalla tuttuja ja mediaa, mutta toisin kävi. Valmistauduimme tapahtumaan tuntikausia, emme nähneet ketään, saimme huonot paikat ja hermot olivat palaneet jo matkalla loppuun. Ei ihan tavanomainen reissu.

Yleensä näytökset järjestetään hiukan pienempimuotoisina. Paikanpäällä on tarjoilua ja kaikilla on mukavaa. Tämä oli kuitenkin todella suuri tilaisuus ja kutsuvieraaksi tunsi itsensä sen perusteella että sai nähdä sentään elokuvan aiemmin kuin muut. Itse elokuvasta voin sanoa että tämä kerta Vareksen toteutuksessa oli todella persoonallinen ja omaperäinen ja juoni ei ollut yhtenäinen vaan ratkaisu selvisi lopussa, mutta ehkä jotain paloja jäi puuttumaan. Elokuvassa oli paljon synkkyyttä, pimeää ja karua, eikä tällä kertaa niin paljon huumoria mukana. Arvostan silti suomalaisia elokuvia, olemmehan sentään Suomessa joten pakkohan tuo on teidänkin katsoa!

Jatkot Apollossa olisivat olleet vain toiveunta, sillä kun kaikki 3000 kutsuvierasta haluaa päästä samaan aikaan sisään voit kuvitella mitä siitä syntyy. Luovutimme ajoissa ja käännyimme autolle päin ja päätimme että juhlamme ovat ohi. Ajomatkalla kotiin selvisimme lumipyryssä ja pimeässä yhdellä "läheltä piti, meinasimme kuolla tilanteella". No mutta kaikin puolin reissu oli hauska kokemus ja seura oli hyvää. Kutsut on aina kivoja ja kivahan se on niitä saada ja käydä katsomassa ennakkoon elokuvia tai mitä vain. Nyt pystyin jakamaan kokemuksen kanssanne ja tottakai suosittelen että katso, koe ja näe itse tuo elokuva paremmalla tuurilla kun meillä oli.

Keräännyimme yksi kerta urban explorationia, eli hölmösti suomennettuna vaikka urbaania löytöretkeilyä, harrastavien tapausten kanssa keskustelemaan retkiemme löydöistä. Oma suosikkini on tamperelaisen tulitikkutehtaan Jeesus-taulu. Eräs paljasti keräilevänsä pornolehtiä - ja jokainen tunnusti löytäneensä ainakin kerran käpryilevän lehden reissuiltaan. Myöhemmin työpaikan taukohuoneeseen ilmestyi Jallu, joka johti keskusteluun lapsuuden pornolehtilöydöistä. Metsään haudattu, puhkirunkattu Jallu on jäänyt kaikkien lasten mieleen.

Pornolehdissä on jotain sympaattista, jotain viattomuuden ajoista kertovaa maalaisromantiikkaa. Kunhan ei liian graafisesti saa mieleensä kuvaa kännisestä Reiskasta kuusen alla. Mutta ajatuksena pornolehti on mukava verrattuna nykypornoformaattiin eli striimattuihin nettipätkiin. Paperissa on fiilistä. Ja vaikka olenkin sanonut, etten rakasta digipaperin kahinaa, pidän päätöstä alkaa julkaista Jallua ja kumppaneita netissä ilmaiseksi vuoden kulttuuritekona - ja nyt on vasta tammikuun alku!

Jallua, Kallea, Rattoa ja ehkä Hustleriakin nettiin ajava firma uskoo lukijamäärän lähtevän huimaan nousuun. Jallun levikki (varmasti aika lähellä lukijamäärää!) on ollut seitsemän vuotta 20 000, digilehden uskotaan houkuttelevan 250 000 erotiikanhimoista. Digipaperin kahinan on muuten tehnyt joku jenkki. Ihan mahdollinen määrä. Paljon on meitä, jotka olemme jo yrittäneet etsiä pdf-Jalluja, ihan niiden tarinoiden ja kontaktipalstan vuoksi.

Kuka sitten maksaa meidän striimipornoon kyllästyneen ikäluokan Jallut ja Lollot? Ne tyypit, jotka olisivat runkanneet kuusen alla 1980-luvulla, ja jotka nyt soittelevat Marjatan maksullisille linjoille tai tuijottavat web-kameran neitosia. Julkinen kiitos heille! Kaikki pornonkuluttajat saavat kiitosta muustakin; vaatimattomasti Internetin kehityksestä. Kuvanlaatu saataisi vieläkin olla pikselipuutarhoja ja videot lumisadetta, ellei olisi tarvetta tarkalle materiaalille. Ja miksi minäkin surffaan nyt sadalla megalla?

Kauas on tarvottu niistä ajoista, kun Lenna, vuoden 1972 Playboy-lehdestä cropattu neidon pää, oli netin pornotarjonta ja kuusien alla kävi vilske. Vielä kun saisi ne vintage-lehdet nettiin. Nyt kun on meneillään sellainen takaisin luontoon -ihannointi maatilatoreineen ja mummojen neulomine lapasineen. Puskia kansalle! Ehkä näen ensimmäisen pornolehden kaupan kassahihnallakin.

Otsikon kysymys ei tällä kertaa koske eturyhmien pyrkimyksiä vaikuttaa poliitikkoihin ja päättäjiin, vaan baarikäyttäytymistä.

Kävin viikolla haastattelemassa Kallesta eläkkeelle jäänyttä Antti-pokea (kts. postaukseni Viimeinen mohikaani), joka mainitsi kuinka nuoret aikuiset lobbaavat itseään nykyään pokeille saadakseen nopeammin kanta-asiakasetuja. Lobbaamisella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että jäädään jutustelemaan poken kanssa, jolloin naama jää paremmin muistiin. Ja positiivisen vaikutelman luomiseen ei välttämättä tarvita setelin sujauttamista.

Itse asiassa setelin sujauttamisella ei välttämättä aina päästä puusta pitkälle. Viime kuussa pääsin seuraamaan sivusta erästä tilannetta, jossa kaksi nuorta miestä koetti päästä baariin, jossa illan ikäraja oli pikkuisen enemmän kuin toisella kavereista oli ikää. Toinen kaivoi taskustaan viidenkymmenen euron setelin ja yritti päästä yhteisymmärrykseen. Ei onnistunut. Lopulta, hyvien perustelujen ansiosta poke jousti, ja pojat pääsivät juhlimaan ystävänsä syntymäpäivää.

Lobbaamista on tullut itse harrastettua lähinnä puolivahingossa. Joskus kuvausiltoina on ollut hiljaisia hetkiä, ja olen päätynyt jutustelemaan ovimiehen kanssa.

Onko lobbaaminen sitten hyvä juttu? Tavallaan. Tuleehan siinä baarin ahkerin kävijäkunta henkilökunnalle tutuksi, ja uskoakseni se vähentää hankalia tilanteita, koska harvemmin kai kukaan alkaa tutulle rähisemään. Mitä mieltä olette?