Cityparin elämää

Hitto että on kummallinen fiilis, niin fyysisesti kuin henkisestikin. On jotenkin paha olo, fyysisesti siis, ja muuten tuntuu hirveän levottomalta. En pysty keskittymään mihinkään. Ajatukset vilistävät päässä - en saa otetta mistään. Oksettaa.

Enkä edes tiedä, mistä tämä johtuu. Huominen juttukeikka vähän jänskää, mutta ei se tätä olotilaa aiheuta. On muuten kumma, että se ylipäänsä jänskää; mähän olen tehnyt vastaavia juttuja vaikka kuinka paljon, ja nyt sitten kun sellainen pitäisi tehdä eri lehteen, alan hermoilla. Järjetöntä.

Voi hitto. Jos tämä olo ei helpota, en taatusti saa nukuttua yöllä.

Olen iloinen. Äskeisessä puhelussa ilmaistiin tyytyväisyys ekaan lehtijuttuuni uudessa lehdessä, ja samalla kysyttiin, josko ehtisin hoitaa huomenna yhden uuden juttukeikan. Ihan loistavaa. :)

Ihmeellinen päivä. Kävin exän kanssa kahvilla ja sitten juteltiin pitkä tovi tuossa sillan kupeessa. Puhuttiin meistäkin; siitä, miten aikoinaan kävi ja miksi niin kävi, ja mitä kumpikin ajattelee ihmissuhteista yleensä. Pohdittiin ihmisten tunne-elämällisiä eroja, henkistä kasvua, muuttumista, toiveita, ratkaisuja ja tulevaa. Välillä naurettiin, välillä molemmilla oli kyyneleet silmissä. Me ollaan niin erilaisia ja jossain määrin kuitenkin samanlaisia, ja meillä on vahva yhteinen historia. Sen ihmisen seurassa voin olla juuri sitä mitä olen ja se on yksi niistä, jotka mut parhaiten tuntevat. Eikä nytkään tuntunut yhtään kiusalliselta puhua asioista, joiden puiminen lopetettiin kauan sitten.

Puhuin siitä, miten en voi elää kenenkään kanssa ilman sitä suurta ja juuri oikeaa tunnetta, ja puhuin myös siitä, miten joskus pelkään odottavani jotain sellaista mitä ei edes ole olemassa. Exä tunsi mua kohtaan niin, ja mä sitä - kunnes se omalla kohdallani muuttui. Joskus mietin, että miksi? Ja joskus pelkään, että niin tulee käymään aina. Mitä jos olen ihminen, jolle se ei koskaan ole pysyvää, mitä jos se aina muuttuu? Ehkä sitten vanhana ja yksinäisenä tajuan, että olisi pitänyt jäädä hyvän ihmisen luokse, ihmisen, joka rakasti ja jota itse rakastin. Kuitenkin tiedän, etten voisi tehdä niin rikkomatta itseäni vastaan. Niin exäkin sanoi; se että silloin lähdin, oli ainoa vaihtoehto. On yhä. Toisinaan silti toivoisin olevani tasaisempi, selkeämpi, vähemmän levoton, vähemmän ahdistuva. Luulen että sellaiset ihmiset ovat onnellisempia tai ainakin tyytyväisempiä, ja osaavat paremmin iloita siitä, mitä heillä on.

"Elä niin kuin voisit kuolla huomenna katumatta mitään."

En voi elää niin. Kadun jo jotain, ja on asioita, joita saatan katua vastaisuudessa. Kuitenkin katumus koskee ja tulee aina koskemaan tehtyjä asioita, ei tekemättömiä. Parempi kai niin.

En kykene päättämään, lähdenkö city-risteilylle vaiko en. Mulla on tosiaan sunnuntaina 9.12. lähtö Dubliniin Tampereelta, ja tavallaan olis kyllä helpompi jättää tuo risteily väliin. Sain nimittäin äsken kuulla, että tuolloin lauantaina 8.12. on Tampereella kaverin läksiäiset kun se häipyy Ranskaan vaihtoon. Niin että jos tulen risteilylle, pitää mun ensinnäkin ottaa koko viikon matkatavarat mukaan jotta voin sitten Hesasta mennä lauantaina suoraan Treelle. Ja toisekseen Dublinin reissu käynnistyisi armottomassa krapulassa kolmen päivän juhlinnan jälkeen.

Äh, on elämä sitten vaikeeta. Pitänee vielä pohtia asiaa.

Olin päivällä töissä tyytyväinen siitä, ettei ollut muuta keikkaa kuin se leffanäytös. No, kotona sitten muistin luvanneeni kirjoittaa tänään sen miittijutun. Joten tässä mä olen istunut koneen ääressä siitä asti vääntämässä väkisin yli 4000 merkin kirjoitusta kaikella krapulaisen epäluovuudella. :/ Kirjoittaminen ei koskaan muulloin hakkaa niin paljon vastaan kuin väsyneenä ja huonovointisena viikonlopun jäljiltä. Mutta eipä auta valittaa mikäli tahtoo saada rahaa ja vastaisuudessakin juttutilaa. Ja onhan se hyvä että sain tehdä sen jutun noin pitkänä, sillä mitä enemmän merkkejä, sitä enemmän rahaa. :) Työpäivän päälle tuo vain ei ollut kovin hilpeää touhua.

Olen syönytkin tosi terveellisesti tänään; miitin jämiä, eli nachoja ja pusuja. Paljon. No, huomenna ehtinee palata ruotuun.

On ollut ihan kummallisia fiiliksiä tämän päivän aikana. Jossain vaiheessa vain huomasin nojaavani päätäni läppärin näppikseen ihmeellisessä tunnetilassa. Joku kumma itketti, en oikein saanut kiinni siitä. Ehkä huomenna selkenee, vaikka luulen ettei.

Olipahan taas viikonloppu. Perjantaina otettiin varaslähtö lauantain miittiin ja pyörähdeltiin Monkissa jazz-musiikin tahdissa. Kävelymatka yöllä kotiin oli tuskaisa, eikä vähiten trooperin valituksen vuoksi, kun matka muka oli NIIIIIN pitkä (ehkä 1,5km). :) Lauantaipäivä vierähti koomassa sohvalla, ja ilta olikin sitten ihan oma ohjelmanumeronsa. Porukkaa ja viinaa riitti, mutta suuremmilta vaurioilta vältyttiin ja se sohvalle roiskahtanut punkkukin lähti pois jälkeä jättämättä. Pelailu tosin ei oikein ottanut tulta alleen, mutta mitäs pienistä. Hauskaa oli eniveis. Jossain kohtaa päästiin lähtemään kaupunkiin, ja vaikka Sanna matkalla pyörähti ojaan, selvisimme lopulta perille. Castlessa tuli tuhottua lasi jos toinenkin, toinen kuitenkin Sannan myötävaikutuksella. Ja oli muuten aika kokemus herätellä vessaan simahtanutta ystävää vessan oven ali tukasta repimällä. x)

Juuh, mulla on edelleen krapula. Nyt valkaisen kyllä nenää jonkin aikaa. Krapulan lisäksi fiilikset ovat vähän sekavat. Toivottavasti en viikonlopun aikana sössinyt mitään kovin pahasti.

Pitää kohta lähteä Musta jää -leffan lehdistönäytökseen. Ja leffan jälkeen haastatella näyttelijöitä. Kiinnostus pyöreä nolla. Tai no, leffaa on ihan kiva mennä katsomaan, mutta en jaksais tänään puhua kellekään.

Äh.

On hyvä fiilis. Saan kuulemma tänään hilpasta kotiin jo kohta, sillä olen ahertanut sen verran ylitöissä. Ja sain lyhyellä varoitusajalla varattua kampaajankin, joten suuntaan sinne heti yhdeksi. Siitä onkin jo yli kolme kuukautta kun leikkautin tukkani uuteen uskoon, ja nyt alkaa malli olla "hieman" ylikasvanut. Eli otsatukkaa kehiin taas tänään. Punaruskeita raitojakin olis kiva laittaa lisää mutta nyt ei ole rahaa semmoiseen. Pitää siis jättää värjäily joulukuulle ja hommata niitä raitoja sitten Dublinin reissua varten.

Näyttää silti että suuntaan tänään(kin) juopottelemaan cityläisten kanssa. Eräs menoni näyttää peruuntuvan, ja kun muutenkin olen lupautunut majoittamaan ihmisiä, voinen myös viihdyttää heitä. ;) Voisi kyllä yrittää ottaa tänään ihan rauhallisesti, mikä kuitenkin epäonnistunee nyt kun kirjoitin aikomukseni tänne.

Eilenkin oli kivaa. Käytiin O:n kanssa aika pitkällä kävelyllä ja vaikka kastuttiin perusteellisesti, se teki hyvää. Sitten tultiin mun luo, seurailtiin kanien touhuja ja juteltiin. Se jäi yöksi, ja oli jotenkin tosi kiva nukkua pitkästä aikaa jonkun kanssa. No joo, viime viikonloppuna nukuin kyllä kaverini vieressä, mutta se oli vähän eri juttu. :) Kyllä minäkin kovasta ulkokuorestani (krhm) huolimatta kaipaan joskus hellyyttä ja syliä, ja nyt sain. Tuomitkaa jos tuomitsette, mutta tällainen sitoumukseton tapailusysteemi sopii mulle nyt paremmin kuin hyvin. Ja kun "pelin henki" on selvä molemmille, en näe siinä mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin kauan kuin vapaita ihmisiä olemme, eipä tuosta koidu harmia kellekään. Ja vihdoinkin olen lakannut ottamasta vastuuta siitä mahdollisuudesta, että satuttaisin O:ta. Se on aikuinen ihminen ja kun tietää missä mennään, osaa varmasti huolehtia itse omasta tunne-elämästään.

Se siitä. Tämä työläinen alkaa liueta toimituksesta ihan näillä minuuteilla. :) Kiwaa viikonloppua arvon mussukat.

Mikä siinä mahtaa olla, että joskus asiat, joita ei tosiaankaan ole miettinyt aikoihin, yhtäkkiä pulpahtavat pintaan aiheuttaen voimakkaitakin tunnereaktioita? Tänään kävi niin. Ajelin äitini kanssa mummilta kohti kotia, kun jostain tuntemattomasta syystä puhe kääntyi yllättäen yhteen vuosien takaiseen, kovin ikävään - ellei suorastaan traumaattiseen - tapaukseen. Tavallaan olen jossain määrin vieläkin katkera vanhemmilleni heidän suhtautumisestaan asiaan (syystäkin kyllä), ja osittain varmaan juuri siksi aloimme keskustella siitä. Toisin kuin olen itselleni kovasti yrittänyt uskotella, en varmaan olekaan päässyt yli koko jutusta ja luulenpa myös, että se on jättänyt muhun jälkensä ja vaikuttaa yhä tiettyihin asioihin.

Kai se vain on niin, että jos asioita ei kunnolla käsittele läpi, ne alkavat jossain vaiheessa kuitenkin tulla pintaan. Ja tuota kyseistä asiaa mä en tosiaan ole koskaan setvinyt siten kuin ehkä olisi pitänyt. Tapahtuneen jälkeen siitä ei puhuttu aikoihin, ja vasta kai joskus vuoden jälkeen otin ensimmäisen kerran äitini kanssa puheeksi sen, mitä tuolloin todella tapahtui. Silloin vasta äitini pyysi ensimmäisen kerran anteeksi suhtautumistaan asiaan sekä sitä, että he isäni kanssa olivat tavallaan pitäneet mua osasyyllisenä siihen mitä kävi.

Kuitenkin tuolloinkin asian puiminen jäi jotenkin kesken, ja vaikka siihen on vuosien mittaan palattu muutaman kerran, ei sitä oikeastaan koskaan ole millään tavalla saatettu loppuun. Aina on tuntunut siltä, että äitini haluaa sivuuttaa koko aiheen mahdollisimman nopeasti ja niin sitten on myös tehty. Paitsi tänään. Tänään puhuimme. Ja itkimme. Ja äiti myönsi, että lähinnä syyllisyys on saanut hänet työntämään asian toistuvasti taka-alalle. Hän kun ei ole halunnut - tai ehkä edes kyennyt - katsomaan sitä silmästä silmään ja todella ymmärtämään, miten väärin tuolloin teki.

Noh, virheitä sattuu, tiedänhän mä sen. Silti alkaa itkettää kuin vain ajattelenkin sitä aikaa, sitä tapausta ja sitä, miten vanhempani mua sen jälkeen kohtelivat. Eniten ehkä kuitenkin loukkaa se, miten asiasta vaiettiin eikä multa pyydetty edes anteeksi kuin vasta tosiaankin ehkä vuoden jälkeen - ja silloinkin omasta aloitteestani. Se vain tuntuu niin vieraalta käyttäytymismallilta vanhempieni taholta, sillä noin muuten he ovat olleet ehkä välittävimmät ja parhaat äiti ja isä mitä vain kuvitella saattaa. Siksi juuri en käsitä.

Tai ehkä käsitän, osittain. Ja vaikka olenkin edelleen surullinen niistä ajoista, en silti tahdo syyllistää vanhempiani. Eniten tahtoisin vain käydä sen asian kunnolla läpi jotta se lakkaisi vainoamasta mua. Puhuttiinkin äidin kanssa, että ehkä mun olisi viisainta käydä juttelemassa jonkun ammattilaisen kanssa; juuri tuosta kyseisestä asiasta ja parista muustakin raskaasta kokemuksesta jotka ovat jääneet ikään kuin kesken. Ehkä se auttaisi.

Mieletön fiilis. Pääsen pian laajentamaan reviiriäni työrintamalla. Ja just siihen suuntaan johon halusinkin! Vihdoinkin tuntuu että etenen enkä vain junnaa paikoillani. Tätä on odotettu, todellakin. Mä kyllä tykkään siitäkin mitä tähän asti olen tehnyt, tai siis MIHIN olen tähän asti tehnyt (työ kun pysyy suht` samana, kohde vain vaihtuu), mutta motivaatio alkoi pikkuhiljaa kuolla. Nyt sitten pääsen kokeilemaan siipiäni toisaalla, ja olen hirmuisen innoissani siitä. Aionkin tarttua toimeen heti jottei tilaisuus valu hukkaan. Mitä luultavimmin pääsen työstämään ekaa juttua ensi viikolla, mahdollisesti kuitenkin jo tällä viikolla. Nyt musta tuntuu taas että olen oikealla tiellä ja päämäärä tuntuu hiukan läheisemmältä. Vitsit, olen vain niin iloinen.

Jännittää. On yks töihin liittyvä tapaaminen tänään. Ei siis haastattelu juttua varten, vaan keskustelu yhden lehden edustajan kanssa. Mähän lopettelen tässä kohta päiväduunia ja alan opintojen ohessa tehdä lehtihommia friikkuna, ja yhdestä avustajan pestistä pitäisi mennä tänään puhumaan. En käsitä, miksi jännitän, kun olen jo jutellut kyseisen ihmisen kanssa puhelimessa pariin otteeseen ja se on lukenut lähettämäni juttunäytteet ja käytännössä jo lupaillut mulle toimeksiantoja. Silti vain hermostuttaa; mitä jos se ei pidä musta ja peruu koko jutun? Mitä jos en osaa sanoa mitään oikein, olla tarpeeksi fiksu ja luova ja idearikas? Mitä jos mokaan kaiken?

Ärh. Ei pitäisi ajatella niin paljon. Jos tuossa nyt menisikin jotain pieleen, ei se maailmaa kaada. Varsinkaan, kun olen jo yhden toisen avustajuuden saanut sovittua. Mutta kai mä kärsin työitseluottamuksen puutteesta. :(