Cityparin elämää

Pyynnöstä saapaslinkki. Tommoset ostin:

http://www.dinsko.fi/Dam/Modeller/St%C3%B6vlar.aspx?shoe=226733&cnt=23

Uudet saappaat pelastivat maanantaini. Ja tämä:

http://www.youtube.com/watch?v=GGMHSbcd_qI

Tekee mieli kirjoittaa, on tehnyt jo pidempään. Siis muutakin kuin lehtijuttuja ja tätä blogia. Tekee mieli kirjoittaa jotain luovaa, tehdä tarinaa, luoda henkilöhahmoja, sidoksia, polkuja. Olen jo kauan tuntenut asian tiimoilta outoa kutinaa, vetoa, levottomuutta. Monena aamuna olen päättänyt istua alas ja aloittaa; on tuntunut siltä, että on saatava kirjoittaa, intensiivisesti, pitkään. Huomaan jo katsovani maailmaa kirjallisin silmin, noukkivani juttuja ympäristöstäni ja oman pääni sisältä kirjoittamista ajatellen. Jopa huomaamattani luon mietteissäni persoonia, tapahtumia ja käänteitä joista tahdon tehdä lauseita. Enkä kuitenkaan tee, jokin estää. Tarvitsen ehkä vielä selkeämmän kuvan, enemmän aineksia. Pitää haalia niitä kokoon ennen kuin voin aloittaa. Sillä muuten kaikki hyytyy heti alkuunsa ja menetän intoni. Siispä yritän varjella sitä ja vielä hillitä itseni. Se ei ole helppoa.

Aion vielä kirjoittaa kirjan. Naurakaa jos naurattaa, mutta aion. Aiemmin se oli vain etäinen haave, mutta viime aikoina se on konkretisoitunut tavoitteeksi. Teen sen vielä, romaanin. Milloin? En voi tietää; sitten, kun olen valmis. Sitten kun olen koonnut aineksia tarpeeksi ja sitten kun päässäni on selkeä linjaus eikä vain hajanaisia mielikuvia, irrallisia repliikkejä ja tunnelmia. Sitten kun henkilöillä on oikkujen ja ominaisuuksien lisäksi persoonallisuus. Sitten kirjoitan.

Tahdon luoda sanoista jotain, olla luova. Lehtikirjoittaminen ei ole luovaa työtä, se päinvastoin tappaa luovuuden. Sen elvyttämiseksi, vastapainoksi haluan kirjoittaa muutakin.

Kävin katsomassa 2 päivää Pariisissa -leffan. Täytyy sanoa, että tykkäsin kyllä. Oli hiukan erilainen draamakomedia, virkistävällä tavalla. Hauska kuvaus ja toisin kuin nimestä voisi luulla, ei ollenkaan imelä lepertelypätkä, vaikka parisuhteesta tuo kertoikin. En varmaan muuten olisi edes eksynyt juuri tuota katsomaan, mutta olin viime sunnuntainakin leffassa ja näin silloin sen trailerin. Kiinnostuin, ja leffa olikin aikalailla juuri sitä, mitä traileri antoi ymmärtää.

Tämä sunnuntai on ollut yllättävän helppo. Veli ja kaveri olivat yötä täällä ja aika pitkälle päivääkin. Niiden lähdettyä hengailin kanien kanssa Amy Winehousea kuunnellen ja huomasin rakastuneeni aivan täysin kyseisen artistin tuotantoon. Upeaa kerrassaan. Sitten saapui O, ja mentiin leffaan. Kotiuduin äskettäin ja nytkin on ihan hyvä mieli. Tosin ajatus tulevasta yöstä vähän turhauttaa, sillä tiedän, etten pysty nukkumaan. Ja viime yökin jäi todella lyhyeksi. No, kaipa sitä aina yhden työpäivän jaksaa puolikuolleenakin...

Hitsi, mun on varmaan pakko saada yhdet saappaat. Kaverilla on sellaset ja ihastuin niihin eilen peruuttamattomasti. Ne sopivatkin mulle aika hyvin, enkä mä yleensä koskaan löydä niin täydellisiä saappaita. Toivon vain että niitä on vielä jäljellä. Mä HALUAN ne! En ole kovinkaan suuri kenkäfanaatikko, mutta kun näen jotain minkä haluan, mun on saatava se. Hinnasta viis; elän vaikka loppukuun makaronilla jos saan siten haluamani kengät/paidan/matkan (varsinkin matkan!). :)

Kuka haluaa sipsiä? Mulla ois. Tupareista jäi niitä aika paljon yli, ja mun ei kyllä tule noita syötyä. Pitänee toimittaa ne jollekin sipsihirmulle tai heittää pois nahistumasta.

Oli kyllä kivat tuparit. Lopulta meitä ei kovin montaa ollut, kun kaikilla oli just tänä viikonloppuna muuta menoa. Mutta eipä se sitten lopulta juuri haitannut. Isommalla porukalla ei varmaan olis tullut toteutettua niitä tanssiperformansseja ja oodikisoja joita eilen harrastettiin. :D Mahtoi naapureilla olla ihmettelemistä jos sattuivat näkemään pihalla mm. veljeni liikkeet ja maahan syöksymiset kaverin "Oodi ex-miehen ex-tyttöystävälle" -sanailun tahdissa. Paras oli silti veljen oodi polkupyörälle. Se sai palkinnoksi munakupillisen grappaa by Satu. Muutkin saivat, mutta veli sai enemmän. Ja sitten se humaltuikin aika hyvin. Ja lausui lisää oodeja. Mäkin maistoin grappaa vaikka vannoin etten siihen enää ikinä koske, ja kyllä vain se oli ihan yhtä karmivaa - ellei karmivampaa - kuin muistinkin. Tuli ihan hyviä kuvia ihmisistä grappamunakupillisen jälkeen; irvistyksiä laidasta laitaan. Niin, piti tarjota sitä tosiaan munakupeista kun snapsilasit ovat vielä jossain varastossa.

Kävipä eräs uusi naapurikin täällä kaverinsa kanssa. Eivät kyllä viipyneet hirveän kauaa, mutta mekin sitten jossain vaiheessa liuettiin baariin. Joo, ja baaria tosiaan piti vähän metsästää, kun ekaan veli ei päässyt sisään (liian kännissä muka) ja parin seuraavan ovilta allekirjoittanut käännytettiin liian vähäisten ikävuosien vuoksi. No, mentiin lopulta sitten yhteen pubiin ja taidettiin olla valomerkkiin asti. Sitten osa porukasta lähti koteihinsa, osa mun luokseni. Käveltiin O:n kanssa aika paljonkin erillään muista ja jäätiin tohon jokirantaan istuksimaan hetkeksi. Pussailtiin vähän, ja mietin aamulla, että vastasivatkohan suukkoni kylmän kalan muiskauksia ulkoilman ja aiemmin nautittujen juomien vuoksi. O kun ei itse ollut juurikaan humalassa, mikä olisi voinut pehmittää vähän aisteja. :)

Nyt pitäisi raahautua suihkuun, sitten leffaan O:n kera. Mennään katsomaan se 2 päivää Pariisissa. Tänään mä en jaksa siivota tätä kämppää, mutta huomenna siivoa ihan varmasti. Sen verran tuli aherrettua tämän eteen ennen tupareita, että ei nyt viitsi ihan heti päästää tätä räjähtämään.

Ajattelin nyt hiukan tervehtyneenä mennä pienelle kävelylenkille, sillä sairastaminen lukitsi liikaa sisätiloihin. Ja muutenkin on kroppa alkanut käydä ylikierroksilla liikkumattomuuden vuoksi. No, se lenkki paisui sitten puolentoista tunnin rivakaksi talsimiseksi - kotiuduin vasta äskettäin. Mutta kyllä teki hyvää; tätä olotilaa olen kaivannut. Ehkäpä jo huomenna voisi mennä vetämään pienen juoksulenkin, siis oikeasti ihan pienen. En viitsi hommata mitään karmivaa jälkitautia taikka sydänlihastulehdusta, mutta pieni juoksentelu tekisi kyllä terää ja totuttaisi kehoa taas ensi viikolla alkavaan normiliikkumiseen.

Tuolla hiihdellessä alkoi jo huvittaa oma epäluuloisuuteni ja sen lievittämiskeinot. Luonnollisesti pimeillä varjokujilla oli vähän pelokas fiilis, ja ilahduin heti kun näin auton: "Tuolla menee auto! Nyt mulle ei voi käydä mitään." Aivan kuin se autoilija edes huomaisi mikäli joku hyökkäisi kimppuuni. :) Ja muutenkin luottamus juuri autolla liikkuviin on hiukan kummallista; aivan kuin sillä autoilijalla ei voisi olla pahat mielessä siinä missä kellä tahansa muullakin. Sama pätee koiranulkoiluttajiin. Sellaisen nähdessään väkisinkin ajattelee olevansa turvallisella maaperällä. Koiranulkoiluttajahan suojelee kaikelta pahalta eikä ainakaan itse voi olla mikään pahis! Dublinissakin iltamyöhään pimeän puiston läpi loikkiessani olin valtavan huojentunut havaitessani koiranulkoiluttajan: "Turvassa!" Ja vielä jälkeenpäin jonkun kauhistellessa yksinäistä liikkumistani vieraan kaupungin epämääräisillä oikoreiteillä toppuuttelin: "Mutta siellä meni joku koiran kanssa." Siitäpä keskustelukumppani rauhoittui: "Aa, no SITTEN."
...Missä logiikka?

Nooh, selvisin lenkistä kuitenkin hengissä, kiitos autoilijoiden ja koiranulkoiluttajien. ;)

Olen ollut tänään (virallisesti eilen) ahkera kuin pieni eläin. Järkkäilin kämppääni nelisen tuntia, leivoin suklaa-vadelmakakun ja sienipiirakan tupareita varten ja nyt pyörii kolmas koneellinen pyykkiä. Paljon on silti vielä tekemättä, ihan jo kämpässäkin. On se kumma, miten paljon kaikkea roinaa voikaan kertyä. Huoh.

Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, ettei yksin kotona oleminen ole pidemmän päälle terveellistä. Totesin tänään, että mustahan on hyvää vauhtia kehittymässä seinähullu. Ihmeellisiä ajatuksia ja tuntemuksia ollut koko päivän, ja itkenytkin olen kahdesti. No, ainakin toiseen kyynelsessioon oli kyllä ihan hyvä syy, mutta eipä yksin oleilu ainakaan tilannetta parantanut. Ja kun sen kuuluvuusongelman takia en voi edes soittaa kellekään! Liittymä meni onneksi vaihtoon tänään, uusi aukeaa viikon päästä.

Huomenna onneksi näen ihmisiä, ja lauantaina varsinkin. Vointikin tuntuu jo hitusen paremmalta, joten kaipa mä alan pikkuhiljaa palata elävien kirjoihin. On jo aikakin.

Mä olen flunssaa uhmaten viimeiset pari tuntia ahertanut tämän kämpän kimpussa, ja nyt kun katson sitä, se näyttää - jos mahdollista - vielä sekasortoisemmalta kuin aiemmin. Alan menettää toivoni sen kuntoon saamisesta lauantaiksi. Onneksi sentään saan apua huomenna.

Viime aikoina olen miettinyt aika paljon sitä, että olenko mä ihminen, joka haluaa aina sitä mitä ei voi saada? Ja lakkaanko mä haluamasta jotain aina sitten, kun sen saavutan? Ja päinvastoin; herääkö halu uudelleen, jos sen aiemmin halutun asian pitäminen alkaakin näyttää epävarmalta? Ja miksi näin?

Tähän ei tietenkään voi vastata kukaan muu kuin minä itse. Enkä oikeastaan edes minä, kun en ihan todella tiedä. Mutta aika inhottavalta tuntuu jo tällaisen mahdollisuuden tiedostaminen sekä se, että ainakin joissakin asioissa toimin juuri näin. Eikä asian oivaltaminen auta yhtään; päättämällä kun en voi sitä muuttaa.

Surullista.

Kolmen päivän yksinäisyys ja neljän seinän sisällä oleilu ei tee hyvää ihmiselle. No, kävinhän mä eilen siellä luennolla, mutta muuten viimeiset kolme vuorokautta ovat vierähtäneet kotona sairastaessa. Sitä huomaa menevänsä ihan kummalliseen tilaan ja ajattelevansa asioita joita ei muuten ajattelisi. Ja ahdistuvansa. Vähän sama juttu, kuin jos yön pimeinä tunteina pohtii jotain mikä silloin tuntuu massiiviselta ja ahdistavalta, ja minkä aamulla toteaakin niin kovin vähäpätöiseksi. Nyt tuntuu samalta, paitsi että tuo oivaltamisvaihe ei koita ollenkaan. Ei varmaan ennen, kuin tervehdyn ja palaan taas ihmisten ilmoille. Sitä odottelen kovasti, koska olen jo itkenyt kahdesti - asioita, jotka eivät kai olisi sen arvoisia.