Cityparin elämää

Mustilla on syksyä rinnassa; siitä on kuoriutunut taas panopoika. Wilma juoksee karkuun eikä ihme - vaikka olisin kani, niin en mäkään tämän näköiselle antais:

Alkaa näyttää siltä että koko viikko menee kotona sairastaessa. Tämä tauti vain ei tunnu hellittävän millään. Nyt on nuhan ja särkyjen lisäksi alkanut vielä yskittääkin. :/ Ois kyllä kiva kuntoutua lauantaiksi ettei tarvi puolikuntoisena emännöidä tupareita, mutta sujuuhan se hätätapauksessa niinkin. Sinne kun on tulossa tosiaan vain lähimmät kaverit ja kaiken kaikkiaankin luultavasti alle kymmenen ihmistä, kahdeksan ehkäpä. Joten kyllä niiden kanssa pärjää tukkoisenakin. Silti tervehtyminen olis POP, sillä mun tosiaankin täytyy saada tämä kämppä kuosiin ennen lauantaita.

Katsoin tänään sen Rautakolmosen. Fiilikset vähän vaihtelivat leffan kulkiessa eteenpän; aluksi tykkäsin, sitten alkoi jotenkin puuduttaa päähenkilöiden puhumattomuus ja jotenkin paikallaan junnaavat tapahtumat, mutta loppupuolella taas tykästyin kovastikin. Loppu oli mielenkiintoinen ja tulkinnanvarainen - niin kuin hyvässä elokuvassa pitääkin olla. :) Kaiken kaikkiaan siitä jäi melko kiva fiilis, joten kyllä se ihan viihdyttävä ja mielekäs leffakokemus oli.

Jaahas, taitaa olla aika raahata itsensä yliopistolle. Sosiologian luento kutsuu...

Kyselin täällä leffaneuvoja ja vuokrasin lopulta kaksi elokuvaa; toisen neuvoihin sisältyneen (Rautakolmonen) ja toisen niihin sisältymättömän (Pitkät kihlajaiset). Jälkimmäisen katsoin äsken ja tykkäsin, toisen katsomista suunnittelen. Siis toki mä sen katson, mutta mietin vain, teenkö sen vielä nyt yöllä vai vasta huomenna. Unta mä en kyllä varmasti saa kun nukuin niin kauan tänään, että sikäli varmaan kyllä katson sen kohta. Niin ja kiitos vain lukuisista neuvoista; otin ne kaikki ylös jotta voin sitten jatkossa vuokrata niitä. :)

Edelleen on ihan kamala olo. Nenä ehkä vielä pahemmin tukossa kuin eilen, ja yhä kaikki paikat särkee. Toivottavasti tämä tauti ei nyt iske poskionteloihin, minkä se kuitenkin tekee, kun mulla paha nuha muuttuu aika useinkin poskiontelotulehdukseksi. Äh. Tervehtyisinpä nyt kuitenkin ennen loppuviikkoa jotta saisin paikat kuntoon ennen niitä tupareitani. Ne nyt toki pidän - olin kipeä tai en - mutta ois kiva kun tää kämppä kanssa näyttäis kodilta eikä miltään varastolta niin kuin nyt. :)

Juuh. Huomenna musta ei vielä työläiseksi ole, mutta luennolle on pakko mennä alkuillasta. Se on tuon sosiologian eka luento enkä aio missata sitä. Ja saanhan mä vertaistukea kaverista joka on myös karmivassa flunssassa. :) Kenties meitä rangaistaan menneen lauantain juopottelusta...

Olen kipeä ja yksin. Tylsistyn. Haluan tekemistä leffan muodossa. Suositelkaa jotain kivaa ja hyvää. Ei kauhua eikä teinikomediaa. Ja Cae: Ei pornoa! :D

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, miten ainoa edellytykseni parisuhteelle on oikea fiilis siitä vastapuolesta. No, tänään tajusin, ettei sekään aivan riitä. Mä myös toivoisin kovasti löytäväni joskus ihmisen, joka hiukan ymmärtäisi sisintäni ja jonka kanssa en kokisi olevani niin yksin. Toki nämä liittyvät oleellisesti myös yhteen, sillä on aika todennäköistä, etten oikeaa tunneta edes saavuttaisi ilman sitä tiettyä ymmärrystä ja yhteneväisyyttä.

Mä joskus mietin, miten yksin kukakin on. Sitä sanotaan, että vaikka läheisiä ja ystäviä olisi paljonkin, lopulta ihminen on yksin. On ehkä ollut aika, jolloin olin eri mieltä asiasta tai en halunnut uskoa sitä, mutta nykyisin mä kyllä olen hyvin valmis allekirjoittamaan sen. Sitä silti pohdin, onko sen yksinäisyyden määrässä paljonkin eroja. Jos on, niin mä taidan kuulua siihen ryhmään, joka on enemmän yksin kuin monet muut. On niin kamalasti ajatuksia ja tunteita joita en millään pysty selittämään, ja kun joskus toimin niiden pohjalta tai edes yritän tuoda niitä ilmi, herätän kummastelua ja ymmärtämättömyyttä. Enkä mä toki siitä ketään syytä; tuo ymmärtämättömyys kun ei ole suvaitsemattomuutta, vaan ihan puhtaasti sitä, ettei joku vain käsitä. Ei sen vuoksi voi syyllistää.

En tarkoita, että aina kokisin olevani yksin tai yksinäinen. Tietenkään en ole. Voin olla hyvinkin syvässä yhteisymmärryksessä ja samalla aaltopituudella jonkun tai joidenkin kanssa, mutta sitten on myös paljon asioita ja aikoja, jolloin kukaan ei tunnu pääsevän sisälle minuun, ei vaikka yrittäisikin, ei vaikka yrittäisin päästääkin. Joskus se on parempikin niin - jotkut asiat on hyväkin pitää itsellään eikä toki kaikkea voi eikä tarvitsekaan jakaa. Mutta joskus myös toivoisin, että joku ymmärtäisi, ihan oikeasti tietäisi, mitä tunnen. Ettei olo jäisi jotenkin niin vaillinaiseksi.

Oikeastaan turhauttavinta on se, kun joku sanoo ymmärtävänsä, mutta kaikesta - lausutuista sanoista, eleistä, ilmeistä - näkee, ettei se oikeasti tajua ollenkaan. Siis voi kyllä uskoa ymmärtävänsä, mutta menee harhaan silti. Näin käy usein, enkä mä silloin yleensä kovin kauaa jaksa yrittää selittää. Selvä ymmärtämättömyys on parempi kuin luultu ymmärrys. Muistan erään kesäisen yön jolloin olin tutun luona, ja kun se oli jo nukkumassa, aloin ahdistua eräistäkin asioista ja sitten itkeäkin. Menin sen ovelle ja kysyin, saanko tulla viereen nukkumaan kun on niin paha olla. Se ihminen on tuntenut mut niin kauan, että vaikkei tajunnutkaan, mistä on kyse, se vain otti viereensä ja piti kiinni. Ei kysellyt, koska kai tiesi, ettei käsittäisi. Ja se oli hirveän helpottavaa. Muistelen sitä lämmöllä vieläkin.

Tunnen ihmisiä, joiden tunnetiloille on selkeät syyt. Ahdistus, masennus, vapautuneisuus, suru, haikeus, toiveikkuus...kaikki selittyy jollain. Joskus toivoisin itsekin kuuluvani niihin ihmisiin. Ettei olisi niitä epämääräisiä tunnetiloja joiden syitä ei pysty osoittamaan, ei ainakaan muille kuin itselleen. Aloin kai pohtia koko asiaa äsken kun itkin. En olisi koskaan pystynyt selittämään kellekään, mitä itken.

Takaisin pääpointtiin: En odota tapaavani ihmistä, jonka kanssa en koskaan tuntisi olevani yksin. Sellaista ei kai kukaan voi edes vaatia. Mutta antaisin aika paljon, jos joskus löytäisin ihmisen, joka näkisi edes osan sisimmästäni, siitä varjoisammasta puolesta. Ja jonka kanssa kokisin olevani ihan vähän vähemmän yksin.

Yök mikä olo. Kaikki paikat täynnä räkää ja limaa, pää sattuu ja oksettaa. Ja on ihan pirun kylmä. Lähdin kuitenkin töistä kotiin kesken päivän; ei musta siellä mitään hyötyä olis ollut kun en oikein saanut mitään aikaseksi. Kotona lorvailu kyllästyttää jo, enkä silti voi tehdä mitään kun olo on tämä. Ja luulenpa, että olen nyt suututtanut yhden ihmisen, vaikkakaan en ihan tiedä, millä. :/

Hitto. Mä olen kipeä. Taas. Lauantaina jo oli ihan vähän lämpöä, mutta ajattelin että se menisi ohi yltymättä sen suuremmaksi sairasteluksi. No, eipä mennytkään; nyt on nuha, pää kipeä, paleltaa ja on paha olo. Tulin silti töihin mutta nyt ihmettelen, miksi. Ehkä siksi, että mun oli vähän pakko kirjoittaa yksi juttu. No, ei pakko tietenkään, saahan sitä ihminen sairastaa, mutta jonkinlainen henkinen velvoite kuitenkin. Kun jotakuta haastattelee ja kun tietää jutun ajankohtaisuuden ja merkityksen sille ihmiselle, ei sitä millään viitsi viivästyttää. Ei vaikka joutuisikin sitten itse vähän kärsimään. Ja nyt se on kirjoitettu. Takkuili kyllä kirjoittaminen taas ihan huolella; kipeänä on pää niin jumissa ettei mistään meinaa tulla mitään. Mutta kai se kelpaa, toivoisin.

Minkä takia pitää kipeytyä just silloin, kun on kiireinen viikko? Mun pitäisi huomenna tavata O, keskiviikkona töiden jälkeen mennä luennolle ja illalla erääseen kutsuvierastilaisuuteen, torstaina lupasin olla illan ja yön yhden ihmisen kanssa joka todella tarvitsee mua ja jossain välissä - kai sitten perjantaina - täytyy laittaa kämppä kuntoon lauantaisia tupareita varten. Ja siinä todellakin riittää työtä. Miten ihmeessä saan kaiken tehtyä jos nyt alkaa kuume nousta (siltä meinaan tuntuu)? Ja töitäkin pitäisi tehdä, luultavasti jopa normaalia enemmän. Voi paska.

Pääsispä jo kotiin.

Joskus turhauttaa, kun tietyt ihmiset kuvittelevat, että haluaisin parisuhteen, että etsisin sitä. Että elämäni miesjutut, ne harvat satunnaisetkin, olisivat epätoivoista pyrkimystä löytää "Se Oikea". Toisaalta turhauttaa myös ihmiset, jotka luulevat, että en halua parisuhdetta. "Sä olet niin nuori vielä, ja kun sulla on takana yksi vakava suhde, sun kannattaa olla nyt yksin. Ja niin sä varmasti haluatkin olla." Mä kun en suhtaudu kyseiseen asiaan kovinkaan järkiperäisesti, eikä mulla ole pelissä juurikaan tahtoa. En HALUA seurustella enkä HALUA olla yksin; haluan vain elää ja katsoa, mitä elämä heittelee tielleni. En voi ajatella, että lähtökohtaisesti haluaisin parisuhteen, sillä koko ajatus suhteen haluamisesta tuntuu vähän abstraktilta. Voin haluta jonkun tietyn ihmisen, mutta mitään suhteen mentävää koloa tai tarvetta täyttää se jollakulla en itsessäni tunnista. Yksinkertaistaen: Oikean ihmisen kohdatessani varmasti tahtoisin seurustella hänen kanssaan, mutta irrallista halua seurusteluun itseensä en tunne. Sama juttu on lasten suhteen; en ajattele haluavani lapsia sinänsä, mutta oikean ihmisen kanssa saattaisin haluta perheen. Lapset eivät ole se itseisarvo, vaan tunneside johonkuhun tiettyyn ihmiseen ja sen pohjalta heräävät toiveet.

Olen tyytyväinen eläessäni yksin. En koe että jäisin jostain paitsi, sillä omaan kaiken sen, mitä voisin nyt halutakin. En kaipaa parisuhdetta sinänsä, sillä ajatus suhteesta ilman tietoisuutta jonkun erityisen olemassaolosta on minulle tavallaan mahdoton. Silti mietin joskus, tapaankohan koskaan ihmistä, jonka todella haluaisin. Aikanaan loppuelämän kestävää parisuhdetta piti itsestäänselvyytenä, selviönä, jonka aika kyllä vielä koittaisi. Nyt, muutamankin yrityksen ja erehdyksen myötä en enää tiedä, saavutanko sellaista koskaan. Älkääkä sanoko, että tämä on typerää puhetta näin nuoren ihmisen suusta, sillä miksi olisi? Tai sanotaanko, että ehkä se olisikin, jos kyse olisi siitä että pohtisin, kelpaanko koskaan kellekään. Mutta kun ei se ole. Kokemusteni kautta vain olen oppinut tuntemaan itseäni ja huomannut, että useimmiten minä olen se, joka lopettaa suhteet ja syy tuntuu olevan aina sama: Miehessä ei voi sanoa olevan vikaa, mutta jokin oleellinen tunne vain puuttuu, minulta siis.

Se tunne. Se on miltei ainoa asia, josta en voi tinkiä. Ei riitä vaikka toinen olisi kuinka ihanteellinen tapaus, eikä riitä vaikka viihtyisin hänen kanssaan mainiostikin. Mun on pakko tuntea jotain todella suurta, muuten suhde ei voi koskaan onnistua. Joskus surettaa, kun päästän käsistäni hirveän hienoja ihmisiä, joista tiedän, etteivät he koskaan kohtelisi mua huonosti. Ja joskus mietin, kadunko niitä sitten yksinäisenä keski-ikäisenä kun en ole vieläkään tavoittanut sitä suurta tunnetta. Mutta en mä kadu, en tietenkään. Sillä tämä tapani toimia on ainoa oikea, kaikki muu olisi rikollista itseäni vastaan. En vain voi tyytyä.

Mietin mä toisinaan sitäkin, että elänköhän suuressa valheessa. Että onko kuvitelmani siitä suuresta tunteesta vain todellakin pelkkää kuvitelmaa; onko sellaista oikeasti olemassakaan. Entä jos elämä onkin tyytymistä siihen hyvään, mukavaan ja turvalliseen vaihtoehtoon? Ei sittenkään. Tiedän sen, kun katson ympärilleni ja tiedän sen omasta kokemuksestanikin. Kerran olen niin tuntenut, mutta valitettavasti kasvaessani aikuiseksi kasvoin myös ulos siitä ihmisestä. Tässä toki voisi kysyä, voinko sitten koskaan löytää sellaista tunnetta, joka myös kestäisi? Uskon että se on mahdollista. Puhuinhan juuri siitä ympärilleni katsomisesta ja kun niin teen, näen vanhempani, näen tätini ja setäni, näin aikoinaan myös isovanhempani. Kaikki he ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja yhä vain se suuri tunne heidän välillään välittyy myös ulkopuolisten näköpiiriin. Siksi uskon, että se on mahdollista, ehkä myös minulle.

En tarkoita sanoa, ettäkö muut ihmiset sitten tyytyisivät, en tietenkään. Jotkut varmasti niin tekevätkin, mutta yhtä moni mitä luultavimmin kaipaa sitä juuri oikeaa tunnetta. Toisinaan kuitenkin mietin, onkohan joidenkin helpompi löytää se? Voikohan se joidenkin kohdalla vain putkahtaa esiin mikäli vastapuoli on hieno ja hyvä ihminen? Toivoisin että omalla kohdallanikin se toimisi niin, toivoisin todella. Joskus olen miltei vihainen itselleni, kun en voi tuntea oikealla tavalla vaikka edessäni olisi kuinka mahtava tapaus. TOIVOISIN voivani, mutta sisin ei taivu. Ja sitten ihmiset esittävät kysymyksiä: "Miksi sä lopetit sen ja sen jutun? Eihän siinä tyypissä ollut kerrassaan mitään vikaa, sehän oli täydellinen!" Ei ollutkaan. Mä vain en tuntenut tarpeeksi.

Surullisinta on, että joskus sitä elättelee toiveita, joskus luulee kohdanneensa sen, jota kohtaan voisi tuntea niin. Kunnes huomaa, ettei tunnekaan. Ehkä tästä syystä saatankin ihastua helposti, tulisesti, ja ajatella: "Tässä se on. Tämä se voisi olla." Eikä sitten ollutkaan. Olen vihannut itseäni, kun olen luullut tällaista ja saanut toisen osapuolen ihastumaan itseeni, ja luulon osoittauduttua vääräksi olen satuttanut sitä ihmistä. Se on tuntunut kovin itsekkäältä vaikkei tahdonalaista toki ole ollutkaan. En haluaisi loukata, mutten voi sellaisessa tilanteessa suhdetta jatkaakaan. Ja taas toinen kysyy, mitä vikaa hänessä oli? Ei mitään.

Minussa kai on.

Nähtävästi sitä yhä vieläkin tarvitsee silloin tällöin muistutuksen siitä, millaista on olla aivan uskomattomassa humalassa, ja miksi totaalituubaa pyrkii tavallisesti välttämään. Olin eilen parin tutun venäläistyylisillä yhteissynttäreillä, eikä siellä kyllä ollut pulaa sen enempää ruuasta kuin juomastakaan. Molempia suorastaan pakotettiin nauttimaan valtavat määrät, etenkin juomaa. Tuli kiskottua viiniä, boolia sekä fisusnapseja ja sitten olinkin yllättäen melkoisessa jurrissa. Oonhan mä aina osannut juhlia, mutta eilinen meni kyllä aivan yli ja lopulta sitten torkuin baarin pöydässä. Muistikin katosi jonnekin sinne kolmannen ja neljännen fisun välille, joskin sekavia välähdyksiä palautuu mieleen. Kuten tämä pieni keskustelu tequilan nauttimisen yhteydessä:

Kaveri: "Nuolaise kättäs niin kaadan suolaa siihen."
Minä: "Ei siinä oo suolaa."
K: "Niin niin, mutta nuole sitä niin suola tarttuu paremmin."
M: "Mut ei siinä oo suolaa. Mä nuolen vasta sit kun on."
K: "Ei mutta nuole sitä nyt niin suola tarttuu siihen ja sit nuolet uudestaan."
M: "Ei mun kädessä oo suolaa."

Ja muistan vielä ajatelleeni, että onpa kaveri tyhmä kun se ei käsitä tota juttua. :D

Nyt ahdistaa. Kävin katsomassa Sovitus-leffan, ja se oli kyllä pirun hyvä mutta myös pirun melankolinen, kerrassaan lohduton. Vaikka siinä oli ihanaakin ihanampi James McAvoy, veti se silti mielen matalaksi. Juoni, kerronta, näyttelijäsuoritukset ja oikeastaan koko toteutus olivat kuitenkin loistavat. Sunnuntaiahdistusta tuo oli kyllä omiaan kasvattamaan.
Tuo ahdistus on muutenkin tänään aivan jättimäinen. Normaalisti sunnuntaiahdistuksen kourissa toivoo, että olisi joku jonka kanssa olla, mutta nyt se on niin paha etten pysty edes olemaan kenenkään kanssa! Siksipä peruin tapaamisen O:n kanssa. Toivottavasti se ei pahoittanut mieltään.

Keskiviikkona on yhden baarin nelivuotissynttärit, sain sinne avecillisen kutsun ja olen siis menossa. Ja lauantaina pidän ne tuparit. Jostain syystä ajatus tulevasta viikosta ei tällä hetkellä liiemmin innosta...

Höh. Ihan tyhmää myydä "Celtic Cider" -sidukkaa, joka on valmisettu Ranskassa. No maistuu tää silti, etenkin kuuman suihkun jälkeen. Ja kuuma suihku puolestaan teki hyvää palelemisen jälkeen. Nyt kiertää taas veri, ja isoveljen kylpytakkikin lämmittää.

En mennytkään lenkille. On tosiaan särkenyt päätä aamusta asti ja ollut muutenkin aika vetämätön olo. Vähän aikaa sitten mittasin kuumeen: 37,2 (normaali lämpö mulla on n. 36,4). Tää on tuttu olo. Homekämpässä tällaista epämääräistä oireilua oli parin kuukauden ajan ennen kuin tajuttiin, mistä on kyse. Voi helvetin helvetti jos tää on taas sitä. Oon nyt asunut tässä kuukauden verran, ja nyt on muutamana päivänä ollut näitä vaivoja. Viimeksikin se alkoi vasta pitkähkön altistumisen jälkeen ja aivan samalla tavalla; siten, että aamuisin alkoi ilmetä outoa särkyä ja kuumeilua. Normaalisti kun etenkään aamuisin mua ei vaivaa mikään (paitsi väsymys). No, voihan tää toki olla muutakin, toivon ainakin kovasti. Mä meinaan rakastan tätä kämppää.

Toivon todella, että syysflunssa on vain tehnyt yllätyshyökkäyksen.