Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.
Olin puoliksi pakotettuna Ilveksen pelissä. Ilves hävisi, voi voi. Peliajan käydessä vähiin ja valtaosan katsojista toivoessa että Ilves tekisi vielä maalin, minä toivoin ettei niin kävisi sillä se olisi tiennyt jatkoaikaa ja siis pitkitettyä kärsimystä.
Lähtiessä hallin pihalla jaettiin ilmaisia zero-colatölkkejä. Se olikin ainoa positiivinen asia koko pelirupeamassa.
Olipas se vauveli pieni ja punainen. Tosin sellaisia ne kai melkeinpä aina ovat. Pidin sitä sylissä aika amatöörimäisesti, ei ole hirveämmin kokemusta. Mutta ei se onneksi paljoa itkenyt. Nukkui vaan tai sitten "jutteli" itsekseen. Ihan kiva otus siis. Ei kuitenkaan herännyt vauvakuume eikä alkanut biologinen kello raksuttaa :)
Hassua olla täällä J:n äidin ja sen miesystävän luona. Vähän jänskätti tavata ne ekaa kertaa syksyisen eron jälkeen mutta hyvin se meni. Oikeastaan kaikki oli kuin aina ennenkin; juteltiin ja naurettiin. Vähäksi aikaa tuli sellainen olo kuin viimeistä puolta vuotta ei olisi ollutkaan.
No, se kuitenkin oli ja tiedän ettei mikään tule enää olemaan täsmälleen niin kuin ennenkin, kävi miten kävi. Kiva kuitenkin että sekä J:n sisko että J:n äiti miehineen suhtautuvat muhun näin kivasti ja selvästi tykkäävät musta edelleen. Nyt voin hyvillä mielin hengailla Tampereella ja etenkin täällä J:n äidin luona sunnuntaihin asti. Sunnuntaina mennään varmaan vielä toistamiseen sairaalaan moikkaamaan J:n siskoa ja sitä vauvaa.
Nyt otan lääkecoctailini ja sitten laitan pään tyynyyn.
Näin unta että mun piti pitää kanien seurana kahta sammakkoa ja kahta rottaa. Ne jotenkin muka estivät erilaisten bakteerien tarttumisen kaneihin. Inhoan ja pelkään sammakoita ja unessakin halusin eroon niistä. Sanoin ystävälleni että enkö voisi heittää niitä lumihankeen. Ystävä ihmetteli miten saatoin edes ajatella sellaista. Sitten aloin itsekin kauhistella että minkälainen ihminen oikein olen kun sellaista suunnittelen. Korvaukseksi tällaisista pahoista ajatuksista lupasin leikata toisen sammakon kynnet. Asetin sammakon keittiön työtasolle ja aloin leikata sen kynsiä kanien kynsisaksilla. Sitten heräsin.
Voi elämä mitä unia! Voisko joku tulkita tämän mulle? x)
Onneks menin lääkäriin eilen. Tuomio oli poskiontelotulehdus ja alkava korvatulehdus. Ei siis mikään ihme että oon ollut niin tukkoinen. No, nyt sain antibioottikuurin joten eiköhän taudit sillä lähde.
Tänään sitten ajellaan J:n kanssa Tampereelle sitä vauvelia katsomaan. Täytyy varoa etten tartuta sitä.
J:n sisko sai tänään lapsen. Laskettu aika olisi ollut vasta parin-kolmen viikon päästä mutta lapsivedet tulivat eilen ja tänään sitten itse lapsi - sektiolla koska se oli perätilassa. Jos en olisi syksyllä jättänyt J:tä, mulla olis nyt eka kummipoika.
Heti kun J:n sisko sai tietää olevansa raskaana, se varasi J:n ja mut lapsen kummeiksi. Olin aika innoissani. Sitten parin kuukauden päästä erottiin ja mä menetin kummiuteni. Ymmärrän sen toki - mun ja T:n ystävyys perustui aika pitkälti suhteeseen J:n kanssa. Kun erottiin, ei oltu T:n kanssa enää niin paljon tekemisissä. Asuuhan se eri kaupungissakin, ja oli aina mulle toki myös ystävä, mutta ennen kaikkea J:n sisko.
Näin tästä lapsesta tuli siis ei-sittenkään-kummipoika. Mutta eipä se haittaa; pääasia että kaikki osui kohdalleen ja lapsi voi hyvin :) Lähden huomenna J:n kanssa Tampereelle katsomaan sitä.
PulkkaMäkiMiitti jäänee siis väliin sillä ajattelin sitten olla Tampereella koko viikonlopun. Onhan siellä kavereita joita nähdä. Pitäis kai tavata J:n perhekin - ekaa kertaa eron jälkeen. Vähän jännittää että miten ne suhtautuu muhun...
Pian lähden lääkäriin; flunssa ei hellitä ja nyt alkaa tuntua että poskionteloissakin on jo jotain. Päänsärky alkaa olla kirjaimellisesti päätä huimaava. Ja imusolmukkeista on muodostunut kivat pallukat tuohon kaulalle. Sitkeä tauti.
Flunssa jatkuu - entistä rajumpana. Raivostuttavaa. Olisin halunnut lenkkeillä nyt kun ilmat on noin leudot mutta haaveeksi taitaa jäädä. Pariin päivään en ole juuri käynytkään ulkona; ei pysty kun on kuumetta ja kaikkea muuta ei-niin-mukavaa.
Kaivelin äsken yhtä laatikkoa vanhempien varastossa ja löysin sieltä vaikka mitä "aarteita". Kaikkea mitä minä ja veljeni olemme pieninä askarrelleet. Vaikutuksen teki erityisesti Susikoira Rex -tarina jonka olen joskus 6-vuotiaana kirjoittanut x)
Joskus 10-vuotiaana olin kirjoittanut äidilleni tällaisen syntymäpäivärunon:
"Kun taas vuosia täytät, yhä ryppyisemmältä näytät.
Ei auta Nivea-rasvat, vuosia täyteen kun kasvat.
Koukkuselän jo kohta omaat, ja anelet töistä sairaslomaa.
Vanhat nivelet ei enää kestä, täytyy toisten sun selkäsi
pestä.
Ikuiseen nuoruuteen tarvitaan taikaa, mutta onneksi
vanhuuteesi on vielä aikaa.
Toivon etten tekstistäni suutu ja kovalla kädellä
sanoihini puutu.
Totuus nääs kuitenkin on se, että ajan myötä vanhenet."
Tosi lohduttavaa :D
Flunssa iski. Sain sen hyvin todennäköisesti J:ltä viikonloppuna. Ja nyt ei kulje ääni yhtään, pelkkää kähinää ovat puheyritelmät. On kuumetta, kurkku kipeä ja ihan hirmu kylmä :/ Varpaat kuin jääpuikot. Saas nähdä paranenko PulkkaMäkiMiitiksi. Ja haluanko muutenkaan laskea laskiaisen kunniaksi. Riippunee ilmoista; tappopakkasella en kykene raahautumaan paikalle sillä kestän kylmää hyvin huonosti. Riippunee myös olotilasta; tuntuuko sosiaaliselta vaiko eikö. Jos ei, niin en viitsi pakottaa itseäni vain siksi, että pieni ääni pääni sisällä puhuu sosiaalisuuden puolesta. Välillä on kiva olla epäsosiaalinen erakko.
Pääsykoekirjat on julkaistu. Ihan mielenkiintoisilta vaikuttivat. Nyt vain pitäisi varmistua siitä että haen oikeaan paikkaan. En halua enää toista kokemusta siitä että saavutettu opiskelupaikka osoittautuukin vääräksi. Kun olen varmistunut, aion tehdä lukusuunnitelman ja myös noudattaa sitä. Olen peruslaiska, joten lukemisesta ei tule mitään jos en aseta tavoitteita ja välitavoitteita. Vaikka kesäkuuhun on vielä reilusti aikaa, on parempi aloittaa heti. Sillä tavalla olo on vapaampi eikä paniikki pääse yllättämään niin helposti.
Ensi maanantaina alkaa uusi työ. Jännittää vähän, vaikken ymmärrä, miksi. Perusduuniahan tuo on ja vieläpä asiakaspalvelua, eli tuttua hommaa. Hyvin se menee. Kai?
Kävelemällä oppii parhaiten, tuntemaan kaupunkia siis. Kävin eilen parin tunnin kävelyllä ja Helsinki tuli taas vähän tutummaksi. Matkalla törmäsin valtaisaan sorsalaumaan joka piiritti mut alta aikayksikön. Luulin että ne pelkäisivät mua mutta se olinkin minä jota alkoi pelottaa :) Ne tulivat ihan kiinni ja jotkut jopa pyrähtivät lepattamaan tuohon vyötärön korkeudelle hamuten jotain mitä kuvittelivat ruuaksi! Kun yritin lähteä pois, muutama yksilö lähti kaakattaen jahtaamaan mua. Tuli ihan Hitchcockin Linnut mieleen :) Selvisin kuitenkin nokkaisuitta.
Nyt on taas ilma sen verran leuto että taidan kohta suunnata lenkille.
Karmeat vieroitusoireet päällä; vuokraemäntä päästi vanhan nettiyhteyden katkeamaan (se oli sen nimissä) väärinkäsityksen takia, luuli etten mä halua jatkaa sitä. Nyt joudun sitten odottelemaan uuden netin aukeamista. Ja siis olemaan ilman cityä! Tunnen jo kuinka otteeni "elämästä" alkaa lipsua... :)
Minäpä päätin irtisanoutua nykyisestä työpaikasta. Tein sen juuri äsken. Ja nyt on ihanan vapautunut olo. Olihan se joka tavalla aika paska paikka, ja kaamea ilmapiiri teki siitä täysin sietämättömän. Olin jatkuvasti ahdistunut kun ajattelinkin että taas täytyy mennä sinne. Sitten tajusin että eipä mua mikään siellä pakota kitumaan. Ei vaatinut paljoa hankkia uutta työtä; enhän mä mitään kokopäiväduunia tarvitsekaan kun täytyy hoitaa noita opintoja myös, ja osa-aikasta työtä löytyi kyllä. Eipä sekään varmasti mitään unelmahommaa ole, mutta ainoa suunta on ylöspäin koska ainakaan paskempaa duunia ei voi olla. Muutaman vuoron joudun vielä irtisanomisaikana tekemään, mutta helpottaa hirveästi kun tietää että ihan pian pääsee pois. On siis aika positiivinen fiilis nyt :)
Moni asia on vielä keskeneräinen ja sekaisin, mutta nyt on ainakin yksi huoli vähemmän. Kiva myös huomata että harvoin ikäväkään tilanne on aivan pakon sanelema, vaan siitä voi omalla yrityksellä ja tahdolla nousta kohti parempaa.
Jees, elämä hymyilee, tai ainakin sen suupielet kohoaa lupaavasti :)
Juttelin illalla pitkään äidin kanssa toisesta veljestäni. Se on nykyään niin outo. Lukee vain jotain mielenhallinta- ja "Näin opit tuntemaan itsesi" -kirjoja ja tarkkailee ja analysoi jatkuvasti sekä itseään että muita. Uskon kyllä että sitä kiinnostaa tuollaiset jutut mutta kyllä aika usein tuntuu myös siltä, että se teeskentelee. Etenkin meille perheenjäsenille se yrittää olla joku yli-ihminen; aina rauhallinen persoona jolla kuulemma ei ole vihantunnetta ollenkaan.
Aika usein se puhuu meille tavalla jota nimitän terapeuttiääneksi; sillä lailla tasaisesti ja rauhoittavasti. Argh! Ärsyttää välillä ihan mielettömästi kun tiedän että se vetää roolia eikä ole oma itsensä. Sitten aina toisinaan se unohtaa roolinsa ja alkaakin puhua ihan normaalisti tai nauraa jollekin tyhmälle jutulle, ihan niin kuin aina ennenkin. Kunnes taas muistaa imitoida Buddhaa. Välillä tekisi mieli läimäyttää sitä poskelle!
Ymmärrän että vanhempia turhauttaa myös se ettei veli tee mitään. Välillä se innostuu jostain koulusta tai työstä ja tekee sitä vähän aikaa kunnes taas kyllästyy ja lopettaa. Se on vallitsevaa koulutusjärjestelmää vastaan ja haluaisi itseopiskella tai mennä jonkun "oppipojaksi". Sillä on ihan omat elämänarvot joissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että ne eivät oikein sovi tähän maailmaan. Koko veli ei tunnu sopivan nyky-yhteiskuntaan. On ihan okei että se haluaisi muuttaa maailmaa yhteisöllisemmäksi ja vapaammaksi, mutta kun se ei onnistu vain puuhailemalla omiaan. Ei maailma muutu siten että yksi ihminen yrittää elää eri tavalla kuin muut. Se on pelkkää hiljaista vastarintaa. Ennemminkin kannattaisi yrittää tehdä jotain konkreettista ja saada äänensä kuuluviin. Mitä se ´jokin´ sitten olisi, sitä en tiedä, mutta nykyisellä tavalla veli ei tule saamaan aikaan yhtään mitään.
Tottakai veljeni saa elää kuten haluaa, eihän se minun asiani ole. Harmittaa vain kun toinen yrittää olla jotain mitä ei ole. Pidin siitä enemmän omana itsenään. Jatkuva tarkkailu ja analysointi on myös rasittavaa. Välillä tuntuu vaikealta olla sen kanssa kun se analysoi minuakin ja tekee kaikesta mahdollisesta ongelman. Ja kun se ei ole edes onnellinen, näkeehän sen. Mutta auttaakaan ei oikein voi, kun toinen ei päästä lähelleen ja on yli puolet ajasta hiljaa, tarkkaillen.
Minne veljeni katosi?
Käyskentelin kirjakaupoissa pitkään; ainakin pari tuntia sain kulumaan takakansien ja hiukan sisältöjenkin parissa. Lopuksi menin Kirjatorille ja sain miltei henkisen orgasmin niiden lukuisten kiinnostavien (ja edullisten) teoksien parissa. Sydän hakkasi yrittäessäni pohtia sopivaa kirjaostosta. Olisin halunnut ostaa ainakin sylillisen mutta koska rahatilanne on mikä on, oli pakko suorittaa tarkoin harkittu valinta.
Päädyin sitten ostamaan kolme kirjaa; Juicen muistelmat lahjaksi J:lle, ihan puhtaasta mielenkiinnosta aikanaan paljolti huomiota herättäneen Ranskattaret eivät liho -kirjan (eipä vaikuta kovin kummoiselta mutta eipä kyllä paljoa maksanutkaan) ja sitten jo kertaalleen lukemani Aikamatkustajan vaimon. Se on aivan uskomattoman hyvä kirja. Kirjan ideahan on aivan päätön enkä yleensä välitä noin epätodellisista tarinoista mutta tämä tekee poikkeuksen. Hirveän hyvin kirjoitettu ja omalla tavallaan erittäin koskettava teos. Luin sen joskus syksyllä ja se jäi mieleen pitkäksi aikaa. Nyt sain sen suorastaan häpeämättömän halvalla ja koska se on juuri niitä kirjoja jotka täytyy saada omaan hyllyyn, en epäröinyt hetkeäkään.
Oih ja voih, kirjat on ihania. Usein harmittelen niiden ihmisten puolesta jotka eivät lue; koen että he menettävät aivan liian paljon. Mikään ei voita hyvää kirjaa. Sellaista ei malta laskea käsistään mutta samalla kuitenkin toivoo ettei kirja loppuisi ikinä. Ja kun se loppuu, tulee tosi tyhjä olo. Sitä yrittää aloittaa uutta kirjaa mutta entinen on edelleen mielessä eikä oikein pysty nauttimaan uudesta, vähään aikaan. Kun sitten pääsee uuteen kirjaan sisälle, entinen unohtuu ja lukuinto palaa, siis jos kyseessä on hyvä teos.
Joidenkin kirjojen upeus paljastuu jo ensimmäisillä sivuilla, toisia taas täytyy lukea hiukan pidempään ennen kuin ne avautuvat kunnolla. Kirjaa lainatessani tai ostaessani en koskaan tyydy takakanteen; se ei yleensä ole kirjailijan itsensä kirjoittama joten siitä ei läheskään aina saa kunnollista kuvaa kirjasta. Luen vähintäänkin ensimmäisen sivun jotta tiedän, haluanko sen. Mahtavaa on se, kun löytää kirjan jonka loistavuuden tajuaa heti. Ei malta odottaa edes kotiin asti jotta pääsee lukemaan.
Mutta hei, jos haluatte upean lukukokemuksen, niin suosittelen lämpimästi tuota Aikamatkustajan vaimoa. Kirjailija on Audrey Niffenegger.
