Toinen mahdollisuus

Olen taas muutaman päivää työskennellyt riippuvuuksien parissa ja vaikka kuinka omakohtaisesti olen kokenut sen että riippuvuuksien ollessa aktiivisimmillaan ihminen menettää totaalisesti kyvyn hallita elämäänsä, ei se silti poista sitä tosiasiaa että olen äärimmäisen surullinen kaikesta siitä tuskasta mitä nämä sairaudet aiheuttavat.

Omalla kohdallani vei vuosia palata takaisin ns. normaaliin elämään, mutta silti koen sen olleen kaiken sen vaivan arvoista, sillä nähdessäni jälleen sen mitä kaikkea kauheuksia nämä sairaudet ihmisille aiheuttavat tälläkin hetkellä, olen äärimmäisen kiitollinen siitä että olen itse etuoikeutettu tässä hetkessä saatuani toisen mahdollisuuden elämältä.

Tässä hetkessä olen kiitollinen omasta raittiudestani ja siitä että sen myötä olen saanut suurimman osan asioistani kuntoon. Lisäksi kun on vielä samalla tavoin painiskellut orjuuttavan lääkeriippuvuuden sekä peliongelman kanssa, ei voi kuin ihmetellä sitä että vielä tässä olen.

Riippuvuuksien hoitamiseen liittyen haasteellisinta lienee ensiksi se, että ihminen joka näiden asioiden kanssa taistelee, tulee tahtomattaan kieltäneeksi oman todellisen tilansa. Tästä seuraa jatkuvaa ja kokoajan pahenevaa valehtelua, jossa loppupäässä ei ole enää mitään tekemistä totuuden kanssa. Ihminen puhuu mitä tahansa, saadakseen itsensä uskomaan ettei tilanne vieläkään ole niin paha kuin miltä se vaikuttaisi.

Toisaalta oman haasteensa tuo se, että tällä hetkellä vallalla olevat säästökuurit, leikkaavat juuri näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten hoitomahdollisuuksista. Siis juuri niistä joiden avulla tilanteeseen on edes pieni mahdollisuus saada muutosta aikaiseksi.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähimpänä ongelmia aiheuttaa ihmisten tietämättömyys ja siitä johtuva suunnaton tuomitseminen sekä hyvin nopeasti ilmenevä turhautuminen siihen että tilanne vain kokoajan pahenee.

Jos minulla olisi taikasauva, heilauttaisin sitä sen, että maahamme saataisiin aikaiseksi yksi yhdenmukainen hoitomalli, jossa otettaisiin huomioon itse ihminen ihmisenä, eikä pelkästään tuijotettaisi olosuhteisiin, saati siihen, mitä kaikki tämä ihmiselle tarjottava apu maksaa.

Olen perheineni siinä onnellisessa asemassa, että 2006 lähtiessämme päihdekuntoutukseen, meidän hyvinvointimme oli prioriteetti yksi. Sen jälkeen vasta alettiin tarkastella sitä, mitä tämä kaikki maksaa, tai millaisissa olosuhteissa tätä sirkusta on pyöritelty. Uskon vahvasti siihen, että perheemme tämän hetkinen hyvinvointi on jo moninverroin maksanut takaisin kaiken sen mitä perheeseemme tuolloin 2006-2007 vuosina sijoitettiin. Ymmärrän toisaalta tässä piilevän haasteen siinä, ettei kaikki edes halua apua. Mutta toisaalta juuri ne ihmiset, jotka oikeasti haluavat, kärsivät siitä, että heidät lkeroidaan toivottomiin tapauksiin, vaikka kuinka itse tuolta helvetistä haluaisivatkin nousta. Ilman apua ja tukea kovin harva kun tuolta pimeydestä ylöspäin kampeaa. Minä ainakin tiedän varmalla sen, että minä, saati perheeni emme olisi jaksaneet.

Toisaalta tiedän myös sen, että kaiken tämän auttamisen lähtökohta on ja tulee aina olla se, että ongelmaisella itsellään on halua alkaa kavuta tuolta kuopan pohjalta ylös. Jos tuota halua ei juuri tässä hetkessä olisikaan, siinä kohtaa toivoisin meitä jo saman kokeneita käytettävän motivoinnissa hyödyksi. Itse nimittäin löysin saman kokeneen ihmisen kanssa keskustelusta haluan alkaa taistelemisen sijasta ottamaan vastaan apua.

Toivoisin vain sen, että ihmiset jotka päätöksiä näiden asioiden tiimoilta tekevät, miettisivät hetkisen sitä, mitä puolinaiset toimenpiteet näinkin haastavien ongelmien edessä aiheuttavat. Siinä pian nimittäin käy niin, että ongelmat vain paisuvat paisumistaan ja sen myötä niihin uppoavat rahasummat. Tässä hetkessä jos nyt säästetäänkin joitain euroja, ohjaamalla ongelmaiset suoraan katkon kautta kotiin, niin samalla ummistetaan silmät siltä todellisuudelta, että hoitamattomina nämä sairaudet ovat kokoajan pahenevia ja vääjäämättä johtavat joko ennenaikaiseen hautaan tai psykiatriselle osastolle. Tuskin kumpikaan noista vaihtoehdoita lie kunnille tai kaupungeille sen edullisempi. Puhumattakaan kaikesta siitä välillisestä tuskasta mitä näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten lähellä elävät ihmiset joutuvat syyttömyyttään kärsimään.

Mutta kuten totesin, olen äärimmäisen kiitollinen omasta toisesta mahdollisuudestani. Sen vuoksi juuri, pyrin osaltani tekemään voitavani jotta näiden sairauksien kanssa painivia ihmisiä pyrittäisiin auttamaan ja vaikka juuri nyt minulle tämä oma osuuteni tässä hetkessä merkitsee sitä että olen tälläkin hetkellä poissa omien rakkaimpieni luota, niin silti tiedostan minun kuuluvan juuri nyt olla tässä tekemässä tätä. Sillä vielä koittaa taas aika jolloin saan palata takaisin kotiin rakkaimpieni luokse. Ilman totaalista elämänmuutosta, minulla ei tuota kotia saati rakkaimpiani olisi. Kuten ei minuakaan.

Pidetään lähimmäisistämme huolta. Se kantaa elämässä.

Elämä on varsin mielenkiintoinen seikkailu. Nyt kun tässä muutaman päivän on ollut lähes pakotettu hiljentämään vauhtiaan, kiitos kipeytyneen selän, on tullut miettineeksi tätä jatkuvaa säheltämistä millaista elämä taas kerran tuntuu jo tovin aikaa olleen.

Jännä sinällään on huomata se, ettei elämässä sinällään ole menossa yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta tuo armottoman tuntuinen sähellys tapahtuukin allekirjoittaneen pään sisällä. Tässä sähellyksessä kun tapahtuu se, että vaikka päivän aikana ei olisi kuin puolenkymmentä asiaa jotka hoitaa, ne tuntuu tuossa kaikessa kaaosmaisuudessa lähes ylitsepääsemättömältä urakalta.

Tätä on sinällään aika haastava pukea tekstiksi, sanoiksi, mutta tämän keskellä eläessäni, olen havainnut erään tärkeän asian itsestäni. Lähestulkoon aina olen jollain tavalla käynyt kuin ylikierroksilla. Viimeaikoina on kuitenkin ollut ajoittain hetkiä jolloin olen saavuttanut eräänlaisen pysähtyneisyyden tilan. Tilan josta käsin tehdessä asiat lutviutuu kuin itsestään, ilman sen suurempia säheltämisiä.

Viimeisten kohellusteni kautta olen tullut taas oppineeksi melkoisen paljon. Tärkeintä elämässä on löytää sisälleen tasapaino. Kaikki muu asettuu sen jälkeen aloilleen, omille paikoilleen.

Jännä sinällään kaikessa on, että taas kerran on pitänyt kulkea melkoisen monen mutkan kautta, tullakseen todenneeksi menneensä perse edellä puuhun. No tikkujahan siitä vain takalistoonsa tartuttaa. Onneksi tänään jo hyvällä tavalla kipuillen osaa asioista ottaa opiksi.

Nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen elämässäni aivan tarpeeksi kauan rääkännyt itseäni yrittäen kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Nyt luovutan. Kertakaikkisesti kokonaan. Siis pelkästään hyvällä tavalla periksi antaen. En yksinkertaisesti jaksa enää taistella, koska en kuitenkaan koskaan tule saavuttaan sitä mitä epätoivon vimmalla tavoittelen. Ymmärrän nimittäin nyt, että se mitä yritän tavoitella, karkaa vain sitä kauemmas, mitä kovemmin yritän sitä saavuttaa. Pysähtymällä tämä tavoittelemani tila saapuu luokseni ennemmin tahi myöhemmin. Ei väkisellä vääntäen, vaan vapaaehtoisesti vääntämättä.

Armollisuus itselle. Asia jota jatkuvasti kaikille muille ihmisille toivotan, mutta jota itselleni harvoin suon. Nyt päätin suoda. Sillä kipu alkaa olla selän lisäksi sisälläni sitä luokkaa, etten enää jaksa itseäni rankaista. Olen ansainnut jo tauon. Ansainnut jo parempaa. Tasaisempaa. Ansainnut rauhan. Lepoa.

Siis armollisuutta itseään kohtaan. Se mitä juuri nyt olen, riittää minulle ja sen myötä saa riittää myös muille. Jos tällaisenaan en kelpaa, en kelpaa minkäänlaisena.

Koen tässä hetkessä vahvasti sen, että minulle on suotu elämässä kovan koulun kautta ymmärrys siitä että minulla jok'ikinen päivä on vapaus valita se millaisella asenteella lähden kyseessä olevaa päivää kohtaamaan.

Olen tunnevammainen. Ollut aina ja todennäköisesti jollain tasolla aina olen. Mutta jos ihminen ei eläisikään sen mukaan, miltä milloinkin tuntuu, vaan alkaisi tietoisesti harjoittaa itseään aistimaan erilaisia asioita kokemusten kautta.

Mielenkiitoiseksi, joskin hieman haasteelliseksi asian tekee todennäköisesti se, että me ihmiset, tai ainakin minä henkilökohtaisesti olen aina peilannut elämääni sen pohjalta miltä minusta milloinkin tuntuu.

Tämä ajatus lähti tälle aamua siitä, kun oikeasti istuin vain aloillani, pyrkien sivuuttamaan päällimmäisenä tunteena olleen väsymyksen, kuin katsoakseni sen minkälaisen kokemuksen itselleni saisin tällä tuotetuksi. Olin positiivisesti yllättynyt. Koin rauhaa. Armollisuutta. Jopa rakkautta itseäni kohtaan.

Kun pää hiljenee kaikista vaatimuksista, päällimäisinä näistä nousevista tunteista ja hetken tuossa tyhjässä hiljaisuuden tilassa viipyessä huomaa kuin vaivihkaa alkavansa aistia asioita aivan erilaisella tavalla. Saattaa olla että saa kosketuksen siihen syvimmällä sisimmässään olevaan perustarpeeseen. Tarpeeseen joka meillä jokaisella on jo syntyessämme, mutta jonka hukkaamme monesti jo aivan liian varhaisessa vaiheessa, luulotellessamme sen olevan toissijainen asia tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme.

Minä koen saaneeni elämässäni ainutlaatuisen mahdollisuuden todella vaiken tien kautta löytää tarpeen tarkastella sisintäni ja tuon taipaleen takaa olen ainakin omakohtaisesti saanut kokea sen, että löytäessäni tuon syvällä sisimmässäni olevan, lähes alkukantaisen rakastetuksi tulemisen huutavan kaipuun, alan kuin vaiston varaisesti etsiä tuolle täyttymystä. Pitkä matka tuli minunkin kulkea, ymmärtääkseni sen, ettei tuota tarvetta koskaan tyyydytä tämän maailman tarjoamat lähteet. Tarvitaan jotain suurempaa. Tuolla matkallani olen saanut kokea uskomattomia kohtaamisia, joista jokainen on ainutlaatuisella tavalla kuin opastanut minua yhä syvemmälle itseeni. Mitä syvemmälle kaivauduin, sitä lähemmäs tuota aidon rakkauden lähdettä pääsin. Tänään koen saavani jo hetkittäin vierailla tuolla lähteellä, kuin hetkellisesti sammuttamassa janoani. Kunnes taas tämän maailman melskeet kuin väkipakolla repien riuhtovat minut kauemmas tuolta hyvää tekevältä rauhan tyyssijalta.

Onneksi voin joka hetki lohduttautua sillä ajatuksella, että aina kun löydän armollisuuden itseäni kohtaan, saan samantien palata tuonne lähteelle virvoittautumaan ja toisaalta ymmärrän myös sen, että ehkä tässä ajassa eläessäni tuolle lähteelle ei olekaan tarkoitus jäädä, vaan on kärsivällisesti jaksettava odottaa, kun tuon aika joskus tulee.

Lopuksi haluan hieman keventää tätä kirjoitustani, kun taas kerran tämä nousee syvältä sisimmästäni. Jos olet jaksanut lukea tähän asti, todennäköisesti toteat ykskantaan samoin, kuin rakas vaimoni toteaa lukiessaan tätä. "En kyllä valitettavasti ymmärtänyt yhtään mitään" Mutta ehkä sen ymmärtämisen aika onkin kohdallasi myöhemmin. Tärkeintä tässä hetkessä lienee vain se, että minä teen tässä omaa vaatimatonta osuuttani, jakaen sitä mitä itse ilmaiseksi olen saanut. Se mitä kukanenkin tästä itselleen irroittaa, ei ole minun käsissäni, aivan kuten esimerkiksi elämäni ei ole koskaan ollut, vaikka kuinka uhmakkaasti sitä loputtoman monet kerrat vannoin hallitsevani.

En hallitse elämääni. Valehtelematta en haluaisikaan hallita. Minulle tässä hetkessä riittää vain se, että saan palvella, parhaan kykyni mukaan. Sitä tässäkin hetkessä tällä kirjoituksella koen tekeväni.

Ymmärtäkään olla ymmärtämättä. Kokekaa se.

Olen lähes koko elämäni käsittämättömällä tavalla kuin rankaissut itseäni mitä moninaisimmin keinoin. Tänään ymmärrän tämän kaiken kumpuavan siitä äärettömästä riittämättömyyden tunteesta, jota läpi matkani olen repussani riesana raahannut. Luojan kiitos tänään tuo taakka on jo huomattavan paljon keventynyt, kiitos intensiivisen tutkimusmatkan itseeni.

Yhä edelleen elämä tarjoilee minulle ärsykkeitä, eli tilanteita, jotka aktivoivat tuon joskus jopa lamaannuttavan voimakkaana nousseen tunteen, mutta enää se ei minua lamauta, saati muutoinkaan saa totaalisesti tolaltani, vaan sen sijaan kykene katselemaan tuota tunnetta jo hieman itseni ulkopuolelta, enkä enää imeydy kiinni sen syövereihin.

Millä tavoin sitten olen päässyt ja pääsemässä sinuiksi tuon asian kanssa? Rakkauden. Yksinkertainen sana, joka sinällään sisältää äärettömän määrän erilaisia liitännäisiä, ennakkoasenteita ja meistä ihmisistä itsestämme riippuen tulkintoja joiden pyörityksessä minäkin melkein kokonaan itseni hukkasin. Ymmärtääkseni tänään sen, että ilman tuota itsensä totaalista hukkaamista, tuskin olisin tästä asiasta koskaan tullut tietoiseksi, niin käsittämättömän määrän ennakkoluuloja ja -asenteita matkallani olin itseeni tuon sanan suhteen iskoistanut.

Ainoa tie vapauteen kohdallani on ollut käsittämätön kipu. Tuon kivun kohtaamisen kautta olen tullut ymmärtämään sen, etten yksinäni kykene kohtaamaan elämää kaikkine sen raadollisuuksineen. Minä kun kasvoin lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni siinä ajatuksessa että toisiin ihmisiin, saati mihinkään henkiolentoihin ole koskaan luottaminen ja ihmiset aina pettäisivät minut teinpä mitä tahansa. Mitä taas näihin mainitsemiini henkimaailman olentoihin tulee, ajattelin aikaisemmini ylimielisesti tuon kaiken olevan vain heikkohermoisten haihattelua siihen suuntaan, ettei omasta elämästään tarvitsisi koskaan kantaa vastuuta. Voi pojat, vähänpä mistään tiesin.

Vähän tiedän tänäänkin, mutta tuo edellä mainitsemani ääretön kipu repi minut niin kappaleiksi, etten enää yksinäni olisi kyennyt jatkamaan ja sen vuoksi ainut vaihtoehto oli pyytää apua. Loppupeleissä avun antajasta ei ollut mitään väliä, kunhan joku tahi jokin minua tuskassani auttaisi. Kylläpä muuten auttoikin.

Ei kylläkään tavalla jota minä toivoin. Rukoilin armahdusta pahimmillani polvillani itkien. Silti täynnä väärää ylepyttä, erinäisiä ehtoja tuolle avulle asettaen. Yksi suurimmista oli se, että tuon avun oli tultava nyt heti, tai sitten ei ollenkaan. Minä ja minun kaikkivoipaisuus. :)

Luojalle kiitos apua tuli, muttei todellakaan tavalla jota itse halusin. Sen sijasta että olisin salaman iskusta ollut autettu, tuohon auttamiseen oli myös minun itseni osallistuttava. Lukemattoman monet kerrat oli otettava askeleita suuntaan, joka pelotti enemmän kuin mikään aikaisemmin ja lisäksi vielä nöyrryttävä toteamaan se, että juuri ne ihmiset, joita eniten kammoksuin, olivat niitä joilla olikin minulle eniten apua tarjottavana. Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon. Yhä tänäänkin tarviten. Minun ei nimittäin ole vara tuudittautua hyvään olooni, alkaen valikoida ketä milloinkin olen halukas kohtaamaan. Sen sijasta, mikäli haluan tätä vapaata elämääni yhä päivän kerrallaan elellä, on minun valmistauduttava siihen, etten minä todellakaan valikoi itse ketä elämänpolulleni tässä hetkessä harhautuu. Joku muu tekee valinnan puolestani ja aina kun asenteeni on se, etten ole näistä kohtaamisista itselleni mitään vailla, sitä enemmän näytän itselleni eväitä elämääni saavan.

No mitä tänään minulle on armollisuus itseään kohtaan? Se on sitä, että jo se, että elän hengitellen läpi tämän päivän, riittää todentamaan sen tosiseikan että olemassaoloni on tärkeää ja että olen arvokas ihmisenä tällaisenaan. Kaikki muu, mitä tahansa minkäkin päivän aikana saankaan aikaiseksi, on ekstraa. Ja muuten se mitä tänäänkin olen tehnyt, on paljon, vaikka millä mittapuulla mitattuna, mutta parasta kaikessa kuitenkin on se, että saisinpa aikaiseksi mitä tahansa, ei se koskaan tule olemaan sulka minun hattuuni, vaan pelkästään osoitus siitä, että kaiken taustalla vaikuttava Rakkaus on saanut taas yhden päivän matkan ajan tilaa vaikuta elämässäni hyvää tehden.

Nöyryys suhteessa elämään, auttaa pitämään jalkani tiiviisti maan kamaralla, vaikka oma, valheellinen egoni kuinka yrittäisi leijuttaa päätäni pilvissä. On nimittäin karu totuus, että sikäli kun harhaudun tuonne yläilmoihin liiaksi leijumaan, voin olla varma että minut ennemmin tahi myöhemmin rajusti, mutta rakkaudella ohjataan takaisin tavallisten kuolevaisten keskuuteen.

Vaikka tiedostan olevani vain pieni hiukkanen tässä suunnattoman suuressa kokonaisuudessa, ei se vie pohjaa pois siltä tietoisuudelta jota sydämessäni tänään silti kannan. Olen arvokas, juuri tällaisenaan. Olen aivan yhtä tärkeä, kuin sinäkin. Ja kaikki me yhdessä olemme enemmän, kuin yksikään meistä yksinään koskaan tulisi olemaan. Senpä vuoksi tänäänkin olen halukas ojentamaan käteni jokaiselle joka siihen on halukas tarttumaan. Joku hetkeksi, toinen hieman pidemmäksikin aikaa, mutta silti jokainen joka rinnallani matkaa taivaltaa, tulee ennenpitkää tietoiseksi omasta tärkeydestään suhteessa minuun ja ympäröivään todellisuuteen.

Elämä on ihmellinen asia. Miksipä emme yhdessä ottaisi siitä kaikkea irti.

On ollut jännä huomata se, kuinka alitajuntani prosessoi menneitä tapahtumia sitä mukaan kun projektiani saan viedyksi eteenpäin. Nyt, kirjoittaessani tämän päivän osuuden lisäksi muutaman menneen päivän osakokonaisuuksia, olen eräällä tavoin taas matkallani mennyt eteenpäin. Nimittäin niin, että syyllisyys omista valinnoista on nousemassa päivänvaloon. Johtunee lähinnä siitä, että ihmisen mieli lie rakentuu niin, että päälimmäisenä olevat tapahtumat ja tunnetilat käsiteltynä, antavat taustalla piilossa oleville, vielä käsittelemättömille tunteille tilaa tulla esiin.

Nyt kirjoittelin siis projektiani ajantasalle, lähinnä sen vuoksi, kun tein päätöksen keskittyä viikonlopun ajan perheeseeni. Jännä sinällään, kuinka tuo päätös osaltaan toi minut kohtaamaan omaa syyllisyyttäni suhteessa omiin valintoihini raittiina eläessä.

En todellakaan ole korjautunut virheettömäksi, vaikka todella pitkän matkan minuuteeni olen kulkenut. Edelleen, elämän tarjoillessa joissain kohden vastoinkäymisiä, olen herkkä pakenemaan noita asioita ja niistä nousevia tunteita mitä erilaisimpiin asioihin. Nyt kirjoittaessani menneestä elämästäni, päälimäisenä asiana oli se, kuinka en ole edelleenkään oppinut luomaan oikeanlaista suhdetta rahaan ja talouden pyörittämiseen.

Ymmärrän tässä hetkessä olla armollinen itselleni siinä, etten todellakaan voi vielä osata kaikkea elämässä täysin. Olen kuitenkin vuosikymmenten ajan saanut kasvaa asioissa tietyllä tavoin kieroon, joten muutosprosessi on hidas ja kivuliainen. Surullisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tämä kaikki yhä satuttaa ympärilläni olevia ihmisiä, vaikkakin toisaalta tämäkin taisteluni, josta nyt vihdoin olen luopumassa, kuinka onkin omani.

Pyrin joka päivä siihen, etten karkaisi omaa herkkyyttäni sekä haavoittuvuuttani mihinkään maalliseen. Silti, tämän hetken vallalla olevat taloussotkut, johtuvat melkeinpä yksinomaan siitä, etten kyennyt kohtaamaan elämää sellaisenaan, vaan palasin takaisin valheellisten turvarakenteiden varaan.

Oikeastaan tämä projekti palvelee minua äärimmäisen paljon jo nyt. Tätä kirjaa kirjoittaessani nimittäin saan samalla prosessoida itsessäni nousevia tunteita tehden mitä mielenkiintoisempia oivalluksia suhteessa itseeni.

Esimerkkinä voisin mainita sen, että kirjoittaessani lapsuudestani sekä siitä, kuinka isäni ei luottanut elämässä mihinkään, vaan surutta pakeni sitä, rakentaen itselleen mahtipontiset kulissit ympärilleen, joiden läpi kukaan ei päässyt. Kirjoittaessani tahtomattani huomanneeni toteuttavani samaa, oivalsin samalla sen, ettei minun ole tuota pakko tehdä, vaikka läpi elämäni tuolla tavoin olenkin elämäni myrskyissä luovinut. Silti minua ei isäni tavoin ole tuomittu tuhoutumaan, vaan tietoisuuteni lisääntyessä, voin todellakin tehdä asioille jotain.

Olen hyvin pitkälti kiitos vaiherikkaan elämäni, pohtinut todella paljon ihmisenä olemisen vaikeutta. Kuinka vaikeaa onkaan elää ihmisenä ihmiselle.

Minulla elämäni suurimmat ongelmat kiteytyivät muutaman perus ajatusvirheen ympärille. Ensimmäisenä kasvoin käsitykseen, ettei keneenkään voisi koskaan luottaa. Toisaalta tästä johtuen, minusta tuli armoton yksinyrittäjä. Ajattelin, etten koskaan tarvitsisi ketään, vaan voisin rakentaa omannäköiseni elämän ja selvitä siitä totaalisen yksin. En tarvitsisi ketään toista ihmistä. Toisin kävi.

Eläessäni lopulta totaalisessa yksinäisyydessä, keskellä äärimmäistä itsekkyyttä, olin totaalisen toivoton. Tuosta toivottomuudesta alkoi versoa paradoksaalisesti toivo, mutta ensin minun oli suostuttava kohtaamaan oma voimattomuuteni elämään nähden, yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta alkoi rakentuminen kohti omaa minuutta, jonka rakentumisen kautta huomasin kuin vaivihkaa alkavani lähentyä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Tänään seison omilla jaloillani, samalla ymmärtäen olevani oma yksilö, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni olevani terveellä tavoin riippuvainen muista ihmisistä sekä oman ymmärrykseni mukaisesta Korkeammasta voimasta.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, tuo oman ymmärrykseni mukainen Jumala on minulle tänään yhtäkuin rakkaus. Ymmärtäessäni olevani totaalisen kyvytön elämään elämää ilman rakkautta, avautuen sen vaikutukselle, samalla kuin huomaamattani eheytyen.

Tätä pohtiessani huomasin että me ihmiset voisimme kaikki paljon paremmin, kun ymmärtäisimme rakkauden tärkeyden elämässämme. Toisaalta jo omien kokemuksien kautta myös sen, että ihmisellä voi olla todella paljon negatiivisia kokemuksia suhteessa rakkauteen, mutta aivan samoin kuin itseni tuli kohdata menneisyyteni kauhut, myös toisten ihmisten olisi hyvä niin tehdä. Jokainen meistä elämässään valitsee oman tiensä, mutta toisaalta uskon omaavani sen määrän kokemusta vihan vallassa elämäisestä, että voinen todeta rakkauden antavan huomattavan paljon enemmän. Kun ihminen suostuu kohtaamaan oman elämänsä sekä samalla oman itsensä, pakenematta, hän tulee kohdanneeksi myös puhtaan rakkauden. Siis sellaisen voiman, jossa ei ole sijaa ihmisen pahuudelle. Tästä kumpuaakin itselleni se ajatus, että meissä jokaisessa, pahimmassakin, on sisällämme se pieni hauras, puhdas ja viaton ihmislapsi, joka päästessään kosketuksiin aidon rakkauden kanssa, alkaa kasvaa aikuiseksi ihmiseksi, samalla ymmärtäen itseään ja elämäänsä ihan eri tavalla.

Olen viimeisten vuosien aikana saanut mahdollisuuden tavata ja tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin. Yhteistä näillä kaikilla on se, että olipa ihmisen kohtalo tai elämäntarina millainen tahansa, jonkin aikaa aidon välittämisen vaikutuspiirissä, tuon ihmisen sisällä oleva pelokas sisäinen lapsi uskaltautuu näkyväksi ja sen myötä ihmisen käytös muuttuu totaalisesti. Työskennellessäni esimerkiksi narkomaanin kanssa, jonka elämä on ollut totaalista selviytymistaistelua, ensimmäinen ajatus tuon ihmisen kohdalla on, ettei tuossa ihmisessä voi olla mitään hyvää. Niin paljon pahaa hän on elämässään tehnyt. Samalla muodostaen itsestään kuvan, että on timanttia kovempi, eikä kenenkään kannata häntä lähestyä. Silti tiedostaessani oman kokemukseni kautta tuon kovuuden olevan vain kuori, olen lähestynyt tuota ihmistä ja joka ikinen kerta tuon kovuuden alta paljastuu satutettu pieni lapsi, joka aivan samoin kuin minä aikoinaan, on totaalisen hukassa itsensä ja rooliensa alla.

Rakkaus on ratkaisu, mutta toisaalta äärimmäinen haaste. Vaatii paljon aikaa ja korvaavia kokemuksia, että tuon satutetun kovan kuoren alta saadaan paljastetuksi se aito ihminen. Tämän jälkeen alkaa varsinainen työskentely oman minuuden etsimisessä. Ongelmana esimerkiksi päihdeongelmaisten ihmisten kanssa on se, ettei heillä tahdo riittää kärsivällisyys, eikä toisaalta yhteiskunnalla usko heidän selviytymiseensä, jotta nämä ihmiset olisi ohjattavissa totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon.

Silti minä uskon ihmiseen. Uskon rakkauteen. Sillä omalta ja perheeni kohdalta tiedän, että mikään satsaus ei ole liikaa, kun kyse on ihmisen elämästä. Saati sitten kun kokonaisuuteen lisätään vielä pienet lapset. Rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Miksi emme siis siihen panostaisi kaiken liikenevän ajan ja voimavarat. Jos haluamme hyvää, ponnistelkaamme saavuttaaksemme sen.

Lopuksi haluan todeta vielä surullisena sen, että kaikkia kuitenkaan ei voi auttaa. Niin surullista kuin se onkin. Tälle viikolla jouduin lisäämään oman isäni ja parhaan ystäväni lisäksi taas yhden ihmisen jonka hengen menetin päihteille. Silti tiedän sen, että aivan samoin tuon ihmisen kohdalla, kyse oli äärimmäisen herkästä ja haavoitetusta pienestä lapsesta, joka olisi tarvinnut todella paljon aikaa ja panostusta, jotta olisi uskaltautunut kohtaamaan elämän selvinpäin. Surullisinta kaikessa taas kerran se, että tältäkin isältä jäi jälkeen kaksi pientä lasta, jotka joutuvat kasvamaan ilman isäänsä. Kun vaakakupissa painaa tämä, ei toisella puolen voi olla sellaista rahamäärää, mitä tähän yhtälöön ei kannattaisi sijoittaa. Silti raha vaan painaa.

Tiedostan olevani voimaton omaan elämääni nähden yksin. Aivan samoin olen voimaton myös toisten ihmisten elämään ja ongelmiin nähden. Siitä huolimatta jok'ikinen päivä nöyränä annan itseni rakkauden ohjaukseen, voidakseni omalta osaltani tehdä toisten ihmisten eteen sen, mitä minulla tehtävissä on.

Yksin en ole mitään, mutta yhdessä voimme olla mitä tahansa.

En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaa, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää.