Toinen mahdollisuus

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, olen alkanut viettää joka päivä hieman aikaa luonnon rauhassa, puhtaasti hiljaisuutta kuunnellen.

Yhtenä aamuna löysin aivan ihanan pienen lammen, jonka rannassa oli kanto, jonka päälle istahdin kuuntelemaan hiljaisuutta. Siinä istuessani totesin, että minun sisäisen rauhani pahin häiriötekijä olen minä itse sekä omat ajatukseni. Huvittuneena mietin sitä, miksi minulla on koko ajan kiire johonkin, kun samalla pysähtyessäni istumaan luonnonhelmaan, totaaliseen hiljaisuuteen sisälleni virtaa olo, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille minkään asian suhteen. Huvittavan tuosta tilanteesta teki se, että päästessäni takaisin kotiin, minulla ei ollut enää tietoakaan tyyneydestä saati pysähtyneisyydestä, vaan päässä sinkoili edestakas ajatuksia siitä mitä tänäänkin pitäisi ehtiä tekemään.

Nyt tätä kirjoittaessani mietin lähinnä sitä, miksi minun tarvitsee antaa noille ajatuksilleni valta, kun jo jonkin aikaa sitten olen todennut sen, että ihmisen aivot vain tuottaa kokoajan jotakin ajatusta ajatuksen perään. Niiden oikeasti voi antaa tulla ja mennä, ilman että niistä jokaiseen tarvitsee heti olla reagoimassa.

Kuvaavinta omalle kaaostilalleni on se, että samana aamupäivänä, ensin istuessani totaalisessa hiljaisuudessa vajaan puolitoista tuntia, olin jo heti kohta vääntämässä kahtasataa moottoripyörällä pitkin baanaa. Äärilaita ihminen, kuka, minäkö. :D

Tässäkin lienee tarpeen hyväksyä itsenä kaikkine karvoineen, eikä alkaa kapinoida vastaan. Haluan tuntea eläväni, ei kait siinä sen kummempaa. Nautin elämästä aina kun voin, niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenkin niin, että koko ajan huomaan kuin vaivihkaa ajatuvani rauhallisempiin elämyksiin, extremen sijasta. Hyvä niin.

Juuri tässä hetkessä sisälläni on kiitollinen olo. Niin paljon kun päässäni taas ajatuksia sinkoileekin, oloni on samalla niin raukean väsynyt, etten jaksa reagoida noihin sen enempää, joten sen vuoksi lienen tyytyväinen vallitsevaan olooni.

Kuten aikaisemmin sanoin, olen kirjoittamassa näitä pohdintojani kirjaksi ja tämäkin asia tässä hetkessä on siinä mielessä uomissaan, että olen jo saanut hahmoteltua alustavan kehikon, jonka mukaan alan kokonaisuuttaa rakentaa. Ilman sen kummempaa kiirettä, uskon että tekstiä ilmaantuu tasaiseen tahtiin, kun sen aika on. Nyttemmin kylläkin huomasin tuon asian taustalta sellaisen pienen kieron motiivin nostavan päätään, että josko tuosta tulisi totta ja tuotos möisi sen verran että saisin tätä talouttani hieman tasattua, mutta kuten todettua, näitä ajatuksia riittää. Sen vuoksi annan tuonkin olla.

Nyt alan valmistella rakkalleni rauhallista iltaa, hoitaen lasten pesut, pusut ja peittelyt siihen malliin, että illalla vaimoni palaillessa töistä, koti on hiljainen, saunan ollessa lämmin ja iltapalan odottaessa ottajaansa. Siis pidemmittä puheitta. Heipä hei ja hyvää iltaa kaikille.

Raittiina, päivä kerrallaan elämä on kohdallani kantanut jo vuosia, eikä ongelmani tällä hetkellä ole sinällään sidoksissa päihteisiin, vaan yksinkertaisesti siihen, etten ole vieläkään löytänyt itsestäni sitä viisastenkiveä, jonka avulla oppisin elämään hetken kerrallaan, syöksymättä uusiin asioihin totaalisen sokeana.

Tällä hetkellä tilanteeni on se, että raittiuden myötä rakentunut elämäni on jollain tavoin tullut tienristeykseen, jossa pysähdyn pohtimaan sitä, mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Raittiuden sekä kohdallani ongelmia tuoneen uhkapelaamisen suhteen tiedostan suunnan, mutta elämänhallinta onkin sitten asia, jossa olen totaalisen hukassa.

Tässä hetkessä lähtökohtani on siis se, että toimittuani 1,5 vuotta yrittäjänä, olen onnistunut kasailemaan itselleni kaikkiaan n. 80k euron velat, joista selviäminen tässä hetkessä vaikuttaa todella pitkältä tieltä, mutta jonka toisaalta tiedostan olevan kuitenkin täysin mahdollista, sillä olenhan jo kertaalleen henkilökohtaisesta konkurssista selvinnyt.

Lähinnä tässä hetkessä pohdin sitä, mikä minut tähän tilanteeseen jo toistamiseen ajoi, sillä aikaisempi konkurssini johtui puhtaasti tuossa hetkessä jyllänneistä riippuvuuksista sekä näistä johtuneista täysin järjenvastaisista ratkaisuista. Hmm..itseasiassa, nyt tätä kirjoittaessani huomaan saavani itseni kiinni samasta asiasta. Sinällään ei ole väliä, vaikka minulla ei tässä hetkessä olekaan nuo tietyt addiktiot vallalla, ratkaisuni kuluneen vuoden periodilla ovat monessa kohden olleet täysin järjenvastaisia. Spontaanisti, hyvin tunnepitoisesti tehtyjä valintoja, joiden seurauksia tänään sitten mietitään myssy syvällä päässä.

14 vuotta sitten elämältäni katosi pohja. Tänään sensijaan olen siinä onnellisessa asemassa, että elämäni perustukset ovat kunnossa. Noihin perustuksiin tukeutuessani, tiedän ettei minulla ole hätää, vaikka oma talouteni heittääkin nyt häränpyllyä. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että tämä kaikki on kuitenkin minulle hyvässä parasta, niin vaikealta kuin hetkittäin kaikki tuntuukin.

Listasin eilen aamulle velkani, todeten että moni sellainen asia, jota kuluneen vuoden aikana olen haaveillut saavani, on loppuenlopuksi ollut sen saatuani täysin merkityksetön, siitä aiheutuneen stressin myötä. Ehkä tässä kaikessa on minulle se sama oppi, jonka jo jokin aika sitten luulin sisäistäneeni. Elämässä tärkeintä on sisäinen hyvä olo, eikä niinkään ulkoiset seikat.

Jos vielä kykenisin olemaan itselleni epärehellinen, voisin tämän hetkistä tilannettani syyttää tai selitellä monella erilaisella "huonotuurisella" asialla, mutta toisaalta se ei tee tyhjäksi sitä, että kaiken tämän kaaoksen taustalla on pyörinyt oma sairas tunne-elämäni ja se, että olen harhautunut haluamaan mitä erinäisempiä asioita itselleni ja heti.

Positiivista tässä hetkessä on se, että tänään minun ei tarvitse näitä asioita alkaa paeta, vaan voin näitä varsin avoimesti jakaa, sillä tiedostan tänään sen, etten näidenkään asioiden kanssa ole yksin.

Hetki kerrallaan siis eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta. Raittiina.

Olen viime päivät pohtinut taas kerran elämääni. Peilaten sitä siitä todellisuudesta, että vielä joitain vuosia sitten elin elämää, jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Olin, elin ja hengitin suunnatonta pelkoa. Tuohon aikaan peilattuna, tämän hetken elämäni on täydellistä. Aivan kuten se onkin.

Istuskelin juuri kotimme kuistilla, miettien sitä, kuinka paljosta kiitollinen saan tässä hetkessä olla. Minulla on ihana vaimo, joka on kulkenut rinnallani läpi pimeimmän helvetin. Aivan mahtavat lapset, joita seuratessani suurinkin murheeni elämässä muuttuu mitättömän pieneksi. Olen saanut raittiin elämäntaipaleeni aikana opetella luottamaan ihmisiin siinä määrin, että olen ensikertaa elämässäni uskaltautunut solmimaan aitoja ystävyyssuhteita. Lisäksi käydessäni elämääni läpi, olen saanut korjata yksi kerrallaan suhteitani läheisiini siten, että tänään, tavatessani kenet tahansa edellä mainituista, voin arastelematta mennä ja halata heitä. Olen siis todella onnellisessa asemassa suhteessa elämääni.

Vielä kun tuohon lisätään se, että kiitos hurjan menneisyyteni, olen aikoinaan ollut pakotettu luopumaan kaikesta väärästä ylpeydestäni, opetellen luottamaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, ei elämästäni tänään puutu yhtään mitään. Jos jotakin lisää olisin vailla voisi minua aivan hyvällä syyllä kutsua ahneeksi, jolla vanhan sanonnan mukaan on p*askainen loppu. Sen vuoksi päätin tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani sen, etten enää vaadi elämältä yhtikäs mitään. Sen sijaan luotan siihen, että se tarjoilee minulle päivittäin juuri sen mitä matkallani tulen tarvitsemaan, voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle joka vielä elämässän joutuu tänään kokemaan vastoinkäymisiä tai yksinäisyyttä.

Yksinäisyys varsinkin on asia josta minulla on omiksi tarpeikseni asti kokemusta ja sen vuoksi toivoisinkin jossain vaiheessa elämääni voivani omalta osaltani saada mahdollisuuden kohdata mahdollisimman paljon uusia ihmisiä, ja sillä tavoin osaltani kertoa omien kokemuksieni kautta sen, että meidän ihmisten yksi tärkeimmistä opeista tässä ajassa on se, että ymmärrämme olevamme tällä matkalla toisiamme varten.

Rakkaus, tuo voima joka liikutti minua pimeydestä valoon, liikuttaa minua tänäänkin, kohtaamaan ihmisiä aidon vilpittömästi jakaen sitä hyvää, mitä itse olen ilmaiseksi saanut.

Annetaan rakkauden jakaantua, hyvän lisääntyessä.

Sain erään koulutuksen yhteydessä asiakseni kirjoittaa eräällä tavoin päivitetyn version elämäntarinastani ja nyt tässä ajattelin sen tehdä. Mielenkiinnolla odotan itsekin, kuinka paljon erilainen tarinani on, kuin mitä se on kun sen ensikerran kirjoitin jo kohta 6 vuotta sitten aloittaessani ensimmäisen blogini kirjoittamisen. Nyt miettien tiedän tästä tarinasta tulevan sen verran pitkän, että päätin jakaa sen useampaan osaan ja tämä ensimmäinen pätkä käsittelee lähinnä lapsuuttani ja siihen liittynyttä koulukiusaamista.

Nyt mietittynä, sain elää monen mittapuun mukaan, vähintääkin kohtuullisen tasapainoista lapsuutta. Synnyin ihan tavalliseen Suomalaiseen perheeseen, jossa alkoholi sinällään lapsuudessani ei hirveän suurta osaa näytellyt, vaikka se säännöllisin väliajoin kuvassa esiintyikin. Pohtiessani nyt lapsuuttani, peilaten sitä lähinnä siihen, millainen kasvuympäristö omilla lapsillani on, voin sanoa saaneeni kasvaa lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaan. Muistellessani lapsuuttani, koen, että minulla oli kuitenkin vanhemmat, joiden puoleen sain kääntyä, jos jotakin murhetta mielenipäällä oli. Se miksi en kuitenkaan sitä juuri tehnyt, johtunee lähinnä siitä, että koin omilla vanhemmillani olleen omassa elämässään jo tarpeeksi haasteita, että omilla "pienillä" murheillani heitä olisin sen enempää rasittanut. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että ehkä olisi monessa kohden pitänyt, mutta kuitenkin uskon siihen, että meidän ihmisten elämä on ainakin jollain tavoin käsikirjoitettu, joten minun elämäni tällä hetkellä on lie mennyt juuri sen oman käsikirjoituksen mukaisesti, sillä muutoihan en tässä tätä nyt kirjoittaisi. Olen loppupeleissä paljosta kiitollinen vanhemmilleni, eikä minun elämänpolkuni varrella olleet kuopat ole juurikaan sidoksissa siihen, millaiset vanhemmat tai kasvatus minulla oli, vaan pikemminkin siihen, millaisia valintoja omalla vapaalla tahdollani olen elämässäni päätynyt tekemään.

Oikeastaan nyt mietittynä ainoa asia jonka lapsuudestani toivoisin voivani muuttaa oli koko peruskouluajan kestänyt koulukiusaaminen. Yllättävää kyllä sen arvet näkyvät yhä tänä päivänäkin monin eri tavoin, vaikka kaikki nuo tapahtumat, ne traumaattisimmatkin, olen jo aikoja sitten saanut käsitellyksi ja siten suurimmaksi osaksi jättänyt taakse. Silti on yhä tilanteita, jotka antavat sen tietyn signaalin, joka herättää mnussa sen pienen avuttoman, pelokkaan pojan joka koko kouluaikani olin. Tuo pieni poika ei olisi selvinnyt hengissä yhdeksää vuotta, ellei hänellä olisi ollut jotakin mistä hakea turvaa. Osa tuosta turvasta oli valheellista suojaa, mutta osa sitäkin aidompaa ja tänäkin päivänä kovin suurella osin elämääni turvaa tuovaa luottamusta johonkin. Muistan loputtoman monet kerrat rukoilleeni apua jaksaa tuota jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota koulussa jouduin kokemaan, ja sitä voimaa kyllä tuohon hetkeen annettiinkin, sillä ilman sitä en olisi jaksanut.
Toisaalta kehitin itselleni mitä erikoisempia selviytymiskeinoja, joista tässä hetkessä osaltaan on varmasti muotoutunut minulle sisälle kiinni eräänlainen malli ripustautua asioihin ja erilaisiin rituaaleihin. Olin nimittäin lapsuuteni erilaisten pakonomaisten rituaalien orja. Esimerkiksi pelätessäni mennä kouluun, sain pidettyä itseni rauhallisena, seuratessani koko bussimatkan mitä erilaisimpia maamerkkejä, joita sitten ulkoa opettelin muistamaan. Kertailin näitä tiettyjä tiennimiä, talonnumeroita ja niistä muodostuvia jänniä yhdistelmiä, ettei minun tarvinnut miettiä mitä kauheuksia tänään koulussa joutuisin kohtaamaan.

Selvisin koulusta kunnialla, mutta toisaalta kaikki tuo kiusaaminen ja muu, oli jättänyt minuun niin syvät arvet, että peruskoulusta päästyäni, en osannut ajatella itsestäni juurikaan mitään hyvää ja sen vuoksi en uskonut mahdollisuuksiini pärjätä esimerkiksi lukiossa, vaan päädyin hakeutumaan ammattikouluun, jonka ensimmäisten viikkojen jälkeen jo ymmärsin olleen väärä valinta. Toisaalta tässäkin asiassa lopulta kävi niin, kuin oli tarkoituskin, sillä oikeastaan tuon ammattikoulun ensimmäisen parin vuoden ajalla sain paranneltua peruskoulun aikana saamiani traumoja koulukavereiden suhteen, sillä tuolla ammattikoulussa sain tutustua muutamiin todella mukaviin tyyppeihin, joiden kanssa yhä vieläkin satunnaisesti yhteyttä pidetään. Eli kaikella tarkoituksensa, kuten useasti todetaan.

Seuraava vaihe elämässäni on jo nuoruuden huumaa, joten jatkan siitä sitten seuraavassa osiossa. :)

Tämä on kirjoitus pojasta, joka halusi tulla joksikin. Poika syntyi perheeseen, jossa toisaalta kaikki puitteet olivat kunnossa, mutta jossa toisaalta kaikki mikä ulospäin näkyi oli tavallaan valhetta, kulissia. Tuo poika ymmärtää tänään sen, että kaikki tuo kulissien ylläpitäminen uuvutti varsinkin hänen isänsä. Tänään poika muistelee isäänsä ja sitä kuinka äärettömästi tämä ponnisteli tullakseen hyväksytyksi, silti koskaan sitä kokematta. Lähinnä syystä, ettei itse koskaan kyennyt hyväksymään itseään sellaisena kuin oli.

Paljon puhutaan siitä, kuinka perheissä tietyt tavat ja tottumukset siirtyvät sukupolvilta toisille, halusimmepa tahi emme. Olen äärimmäisen onnellinen tässä hetkessä siitä, että elämäni on kuljettanut minut tänään hetkeen, jossa pohdin syvällisesti suhdettani lapsiini ja siihen, mitä minä haluan heille perintönä siirtää.

Olen nimittäin viimeiset vuodet jollain tavalla tietoisena pyrkinyt muuttamaan itsessäni sitä ääretöntä riittämättömyyden tunnetta joksikin hyväksyvämmäksi, silti vielä ainakaan siinä onnistumatta. Nyt huomaan sen, kuinka omat lapseni kasvavat juuri samanlaisissa olosuhteissa, joissa itse lapsuuttani kasvoin. Tässä hetkessä heille tärkeintä näyttää olevan se, että kunhan mitä erilaisimmat mielihalut tulevat tyydytetyiksi, sitä paremmin kaikki elämässä on. Surullisena totean tässä kohtaa sen, etten todellakaan halua kasvattaa lapsiani siihen samaan uskomukseen, jonka ajamana itse olen taas monella tavalla tienristeyksessä, pysähtyneenä miettimään suuntaa elämälleni.

Luojan kiitos, ymmärrän tänään sen, että juurikin asioiden tiedostamisella, niihin on mahdollisuus tehdä tarvittavia muutoksia. Olen toisaalta äärettömän kiitollinen elämälle siitä, että se tarjoilee minulle taas kerran kivun kautta mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja arvokasta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt elämästäni melkein puolet kuvitellen että ihmisen onnellisuus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka menestynyt ja hyvin toimeentuleva ihminen on.

Tuo maallisen hyvän tavoittelu ajoi minut taloudelliseen ja henkiseen konkurssiin jo alle kolmikymppisenä. Totaalisen tuhon partaalta aloin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kasata elämääni kokonaan uusiksi. Havahtuen joitain vuosia siihen todellisuuteen, että aidosti koin olevani onnellinen elämääni. Tuolloin minulla oli kaikki mitä ikinä elämältä kuvittelin haaveilleeni saada. Seuraavaksi toteankin surullisena sen, että kumpa tuolloin olisin voinut pysäyttää ajan, sillä nyt huomaan heränneeni todellisuuteen, missä ainoa minut järjissäni pitävä asia on vuosikymmenten tuskan kautta kasvanut usko siihen, että vaikka elämä tarjoilisi mitä, silti kaikki on hyvin.

Mikä sitten meni vikaan, että olen tilanteessa, johon en koskaan uskonut enää päätyväni? Aloin vaatia elämältä enemmän.

Kaikki sai oikeastaan nyt mietittynä alkunsa jo reilu kolme vuotta sitten, kun reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen sain konkurssivelkani kuitatuksi velkajärjestelyn myötä ja sen kautta luottotietoni takaisin. Tuolloin huomasin ensimmäisen kerran nimittäin sen, etten oikeasti ollut oppinut tuon reilun kymmenen vuoden totaalisen identiteetittömyyteni aikana yhtikäs mitään, mitä rahankäyttöön tulee. Heti saatuani varmistuksen luottotietojeni korjautumisesta, tein ensimmäisen osamaksusopimukseni, selitellen tuolloin itselleni ansainneeni tuon. Paskat, nyt miettien ollut ansainnut muuta kuin kunnon selkäsaunan. Tuosta osamaksusta sai nimittäin alkunsa ajanjakso, jonka aikana olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa suunnilleen seuraavan kuukauden tai parin periodilla minulta paukkuu toistamiseen luottotiedot.

Mikä tähän sitten on minut tuonut? Nyt mietittynä sama asia, joka ajoi isäni tekemään kaksi henkilökohtaista konkurssia sekä lopuksi lopettamaan elämänsä ennenaikojaan, eli totaalinen riittämättömyyden tunne suhteessa itseensä.

Aloin nimittäin viime keväänä elää todeksi unelmiani, suhteessa maalliseen hyvään. Ajoin 20 vuoden odotuksen jälkeen itselleni moottoripyöräkortin, ostaen itselleni pyörän. Jos tuolloin olisin tyytynyt tuohon unelman toteuttamiseen, olisi kaikki ollut varmasti ihan kunnossa, mutta sen sijasta tuosta alkoi addiktille luonteelleni kuvaava tapahtumien ketju, jonka seurauksena minulla on tässä hetkessä melkein yhtäpaljon velkaa, kuin ensimmäisen konkurssini tullessa 14 vuotta sitten.

Tietysti voisin selitellä itselleni näiden tapahtumien olleen monella tavoin taas sellaisia, joissa yksi asia johti toiseeen, kolmanteen jne. mutta todellisuudessa sillä ei kuitenkaan selitetä sitä käytöstä jonka seurauksena elämäni on tässä hetkessä taloudellisesti tarkasteltuna totaalisessa kaaostilassa.

Aloitaessani yritystoiminnan reilu vuosi sitten, päätin vakaasti, etten ota toimintaani varten penninjetiä lainaa, vaan lopetan toiminnan mikäli se ei osoittaudu kannattavaksi. No kuinkas kävikään. Ensin päätin ystäväni kanssa vuokrata toimitilat, joissa oli tarkoitus alkaa tarjota avokuntotuspalveluita erilaisista riippuvuuksista kärsiville ihmisille. Vajaa vuosi viisaampana todettakoon, että tuo kokeilu ei kannattanut. Tila oli totaalisen käyttämättömänä, minun saadessa siitä itselleni alun rahan lainaamiseen. Joskin tuo pelkkä toimitilan vuokraaminen ei ole syy taloudelliseen ahdinkooni, vaan se, etten edelleenkään osaa käyttää rahaa, saati ymmärtää sen merkitystä ihmisen elämässä.
Seuraavaksi sain kuitenkin sen verran töitä, että vaimoni päästessä töihin, ostimme oman kodin perheellemme. Tuo ratkaisu oli kaikin puolin oikea, eikä siinä mitäään, mutta kun jotekin en osaa käsitellä edelleenkään omia tunteitani, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia, samoihin aikoihin sain päähäni toteuttaa toisen unelmani. Vaihdoin moottoripyörän farmari bemariin, ajatellen tekeväni todella fiksun ratkaisun. Todellisuudessa ratkaisu oli vähemmän fiksu. Käytin ensin kaikkiaan 6 kertaa kyseisen auton huollossa, tapellen kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen myyjäliikkeen kantamaan vastuunsa joka kauppaan liittyi. Lopulta kun sain auton kuntoon, olinkin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia tuota kyseistä ökyautoa ylläpitää ja parin kuukauden tuskallisen taistelun myötä päätin tuosta kotterosta luopua. Laittaen tuon auton kaverini autoliikkeeseen myyntiin, jossa tuo auto yhä tänäkin päivänä on vielä kaupan, minun kiltisti maksellessa siitä kuluja.

No tästä päästäänkin lopulliseen syöksykierteeseen, jonka seurauksena tässä hetkessä jo kiitollisena elämäni kovuudesta kirjoitan tätä sepostusta, pohtien sitä kuinka minulle tarjotaan mahdollisuutta opetella pois vanhasta, sukupolvelta toiselle jo siirtyneestä tavasta pilata oma elämänsä omaan äärettömään riittämättömyyden tunteeseen liittyen.

Olen kuluneen puolen vuoden periodilla yrittämällä yrittänyt saada talouttani siihen jamaan, että voisin sanoa elättäväni perheeni, mutta sen sijaan, olen joka kuukausi napannut pienistä tuloistani johtuen itselleni lisälainaa, kyetäkseni tuomaan oman osuuteni perheen elätykseen. Heräten yhtäkkiä tilanteeseen, jossa minulla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta hoitaa noita velkoja, koska yritystoimintani minimaalisuudesta johtuen, en saa mistään normaalia lainaa ja sen vuoksi kaikki velka mitä puolenvuoden periodilla olen tehnyt, on pelkästään todella korkeakorkoista pikalainaa, jotka nyt uhkaavasti, auttamatta kaatuvat päälleni, minun voimatta tehdä enää asialle yhtikäs mitään. Huvittavinta kaikessa, hieman ironisesti todettuna on se, että vuosia kuljin kertomassa vertaisryhmässä tarinaani pelaamattomaan elämäntapaani liittyen, kuunnellen surullisena ihmisten tarinoita siitä, kuinka kirottuja nämä kyseiset pikalainat peliongelmasta kärsiville ihmisille on, samalla kiitollisena todeten tuolla sitä, etten koskaan onnekseni tullut peliongelmani aktiiviaikana sortuneeni pikalainojen ottoon. Nyt tässä hetkessä surullisena mietin sitä, ettei minun edes tarvinnut sortua entisiin riippuvuuksiini, saadakseni elämäni taloudelliseen kaaokseen, juurikin kyseisten pikalainojen ansiosta.

"Ei auta itku markkinoilla" -sanonnan myötä, totean käyneeni henkisen helvetin läpi kuluneen kuukauden ajanjaksolla, hyväksyen tässä hetkessä sen, että elämäni on mentävä toisen kerran perseelleen, jotta oppisin ymmärtämään sen mitä raha ihmisen elämässä merkitsee ja mitä sen minulle ei tulisi merkitä. Tärekin tässä hetkessä lienee kuitenkin kaikesta huolimatta se oivallus, etten halua tätä ominaisuutta enää seuraavalle sukupolvelle siirtää ja sen vuoksi aion kokolailla paljon panostaa seuraavaksi siihen, että lapseni kasvaisivat siihen käsitykseen, ettei rahan, saati mammonan hankkiminen todellakaan ole elämämme tarkoitus.

Positiivista tässä hetkessä kuitenkin on se, että uskon tästä selviäväni. Sainhan jokin viikko takaperin sovittua erään suuren yrityksen kanssa yhteistyöstä, jonka myötä ehkä ensikerran elämässä minulla on konkreettisesti mahdollisuus työtä tekemällä hoitaa omat ja sen myötä myös perheen asiat kuntoon. Oikeastaan ainoa pelko mikä minut on ahdistavaan tuskaan ajanut, on ollut se, että luottotietoni rymistessä, olen kipeässä mielessäni maalannut kauhukuvia siitä, että ulosottomies vie meidän perheeltämme kodin. Onneksi olen oppinut elämässä ottamaan asioista selvää ja soittaessani velkaneuvojalle, hän lohdutti minua siinä, että vaikka näitä lainoja on kertynytkin useita, niiden yksittäiset summat ovat siinä määrin vielä pienehköjä, että tuskin niiden vuoksi meidän kotiamme aletaan vielä pakkohuutokaupata. Toivottavasti ei.

Minä nimittäin selviän pakenematta toisestakin konkurssista, mutta se, jos perheeni menettäisi kotinsa minun edesvastuuttomuuteni kautta olisikin liian suuri pala purtavaksi. Tuon asian estämiseksi olen valmis taistelemaan kaikin voimin, niin vähänä kuin tässä hetkessä voimavarani koenkin olevan, niitä kummasti löytyy tarvittaessa lisää.

Olen äärettömän kiitollinen myös siitä, että olen elämässäni saanut kulkea polkua, joka on tuonut minut tähän hetkeen, avoimuuteen asioissa. Tuon avoimuuden kautta nimittäin olen saanut tutustua lukemattomaan määrään äärettömän hienoja ihmisiä, ihmisiä joiden avustuksella ja tuella tulen selviämään tästäkin koettelemuksesta.

I will survive!!

Joskus sitä toivoisi oppivansa elämässä muullakin tavoin, kuin äärettömän tuskan kautta. Koko elämäni olen painiskellut milloin minkäkinlaisen tuskatilan kanssa. Suurimmaksi osaksi herkkyydestäni johtuen, olen joutunut kärsimään suunnattomista pelkotiloista, suhteessa toisiin ihmisiin ja elämään.

Tänään kun en enää pelkää, minusta tuntuu jotenkin hassulta istua tässä kirjoittamassa siitä, kuinka sisälläni velloo ääretön tuska ja toivottomuus. Ehkäpä juuri siksi päätin istua alas, kirjoittaen jäsentää ajatuksiani, sillä oman pääni sisällä varsin mitättömänkin tuntuiset asiat saavat suhteettoman suuret mittasuhteet.

Mistä tämä tuska sitten tässä hetkessä kumpuaa? Lähinnä siitä jälleen kerran, että vaadin elämää toteuttamaan asioita haluamallani aikataululla, sensijaan että luottaisin niiden järjestyvän lopulta minulle suotuisamman aikataulun mukaisesti. Minä haluan heti, nyt. Ymmärränhän minä ettei se paljoa vaikuta mitä ja milloin minäkin saan päähäni haluta. Asiat tuppaavat tapahtumaan tahi jäävät kokonaan tapahtumatta, sikäli kun niin kohdallani on parhaaksi. Miksi sitten kuitenkin haluan asioita. Lähinnä siitä syystä etten taaskaan osaa elää tätä hetkeä, vaan elän tuolla jossain, peläten jotakin sellaista, mitä välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan, mutta silti pelkään.

Jännä sinällään on se, että vasta tuolla alkuun kirjoitin etten pelkää enää, mutta heti kohta kirjoitan pelkääväni. Lähinnä kuvastanee sitä, etten edelleenkään osaa tunnistaa tunteitani, vaan ne on yhtenä suurena sekamelskana pääni sisällä ja on vain helpompi todeta olevansa ahdistunut tai tuskainen.

Tuntuu kovin turhauttavalta kirjoittaa ahdistuksestaan, ymmärtäen lähes samantien sen olevan pelkoa, joka tässä kohtaa on yksinkertaisesti turhaa. Elämässäni on kuitenkin kaikki suurimmaksi osaksi kohdallaan, ainoa mikä ei ole, on minä itse. En osaa olla kohdallaan, paikoillani, vaan säntäilen ajatuksissani siellä sun täällä. Pysähtyessäni paikoilleni, keskittyen vain hengittämään, huomaan pian kaiken olevan kohdillaan. Mutta. Se paikoillaan pysyminen on vain kokolailla vaikeaa. On ollut kohdallani aina. Lienekö merkinnee sitä, etten kuitenkaan osaa olla, yrittämättä olla jotakin muuta kuin olen.

Tämä kirjoittaminen on itselleni toiminut henkireikänä läpi elämäni. Jotenkin tuntuu vain siltä ettei tähänkään malttaisi keskittyä, vaan pitäisi olla tekemässä jotakin ihan muuta, vaikka tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani huomaan taas sisäsisen tasapainon valtaavan alaa, kaiken sekamelskan keskellä, mikä sisälläni velloo. Ehkä perisyntini kuitenkin lienee se, etten yhä edelleenkään ole kyennyt löytämään anteeksiantoa suhteessa itseeni, menneisyyteni suhteen, vaan tasaisin väliajoin palaan rankaisemaan itseäni mitä erilaisimmin tavoin, saaden sisälleni sen tuttuakin tutumman, mutta sitkäkin hirveämmän henkisen tuskatilan. Kotoinen olo sinällään, niin paskamaista kuin se onkin myöntää. On helpompaa potea tuskaa kuin kokea kiitollisuutta, näköjään.

Loppukaneettina todettakoon se, että Luojalleni kiitos en enää tänään pakene näitä tunteita riippuvuuksiin, vaan pyrin kohtaamaan nämä silmästä silmään, niin kauhealta kuin nämä hetkittäin tuntuvatkin. Onneksi olen oppinut elämässä sen, että nämä tunteet, ne tulee ja menee, mutta jokainen tuskainen hetki vie minua lähemmäs kiitollisuutta, tyyneyttä ja mielenrauhaa, sikäli kun olen halukas tarjolla olevan opin elämältä vastaanottamaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Siinäpä teksti jolla vain on suuri salaisuus kätkettynä sisälleen. Matka jatkukoon.

Ajattelin seuraavaksi pohtia ominaisuutta, joka on kasvanut kiinni minuun jo hyvin varhain lapsuudessani, nimittäin kiltteys. Jossain vaiheessa alta kymmenvuotiaana minusta oli tullut jo kiltteydestä kipeä ihminen. Nykyhetkessä mietittynä tämäkään ominaisuus, vaikkakin äärimmäisyyksiin mentyään ei ole hyväksi kenellekkään, ole tässä hetkessä itselläni ollut ollenkaan haitallinen vaiva.

Kaikki sai alkunsa samasta yhtälöstä kuin moni muukin kieroutumani lapsuudessa. Vaikka kuinka olen omaa menneisyyttäni purkanut, aina palaan samaan johtopäätökseen näiden asioiden kanssa. Ihminen jota rankasti kiusataan ja jolla ei ole ketään kenelle asioistaan puhua, alkaa kehittää itselleen mitä moninaisempia keinoja selvitä elämässä. Näin kävi myös minulle.

Tässä kohtaa taas haluan muistuttaa siitä, etten enää pitkään aikaan ole kantanut kaunaa lapsuuteni suhteen, vaan pikemminkin kokenut sen tässä hetkessä olevan ääretön rikkaus kaikkine kauhuineen. Lähinnä rikkaus sen vuoksi, kun olen saanut mahdollisuuden todella moninaisia kanavia apuna käyttäen purkaa tuon ajanjakson siten, että ymmärrän tässä hetkessä suurimmaksi osaksi miksi minusta on kasvanut ihminen joka tänään olen.

Jos muutamia esimerkkejä tästä ylettömästä, sairaalloisesta kiltteydestä kuvaan, niin esimerkiksi lapsuudenkodissani se merkitsi sitä että opin aistimaan kotona vallitsevia tunnetiloja ja tekemään sitä enemmän esimerkiksi kotitöitä, mitä epävakaamilta tunnetilat vaikuttivat. Oikeastaan tuosta tekemisestä kehittyi jo aikaisessa vaiheessa ensimmäinen pakkomielteeni, lähinnä siitä syystä, että vaikka kuinka yritin esimerkiksi siivota, eihän kodin siisteys vanhempieni riitoja estänyt, vaikka mina pienessä mielessäni sen kuvittelin toimivan niin. Sen vuoksi mitä enemmän tein, sitä enemmän koin epäonnistuvani ja sitä tuskaisemmaksi olo sisälläni kehittyi. Siivosin, pelkäsin, syyllistyin ja taas siivosin lisää.
Pakkomielteeni meni siihen pisteeseen, että esimerkiksi vieraiden meillä käydessä, he tuskin ehtivät riisua eteisessä kenkiään, kun minä olin jo laittamassa niitä sievästi vierekkäin eteisen lattialle. Toinen vielä huvittavampi esimerkki pakkomielteestäni oli pihanhoito. Kesällä pihanurmikon tuli näyttää kuin jalkapallokentän nurmelta. Siististi ilta-auringon laskiessa se kyllä näytti kauniilta siistine riveineen. Pahinta kuitenkin tämän lisäksi oli se, että 10 vuotta nuoremman pikkusiskoni leikittyä päivällä hiekkalaatikolla, minun piti kerätä leikkikalut sievästi leikkimökkiin ja sen jälkeen lehtiharavalla tasoittaa hiekka tasaiseksi. Nyt mietittynä ymmärrän yrittäneeni tasoitella omia tunnekuohujani, mutta tuolloin luulin olevani vain perussiisti ihminen.

Toinen kiltteyden ylimenoa aiheuttanut asia oli tietenkin koulukiusaus. Koulussa tein kavereiden läksyjä, yrittäen olla saamatta turpaani, mutta taas saadessani turpaani kaikesta huolimatta, koin ääretöntä syyllisyyttä, luullen vian olevan minussa itsessäni.

Parisuhteessa tama kiltteydestä kipeänä oleminen aiheutti ensimmäisessä liitossani sellaisen aseman, että olin kuin koira. Istuin käskettäessä, enkä haukkunut koskaan, kuten hyvätapaisen koiran kuuluukin. Lisäksi seilailin mielipiteissäni äärilaidasta toiseen, vaihtaen sitä sen mukaan kenen kanssa olin tekemisissä. Ennakoin riitoja, ja niiden ilmaantuessa syyllistin itseäni epäonnistumisesta. Ei siis ihme, että tarvitsin melkoisen määrän aikoinaan puudutusainetta, vaimentaakseni sisälläni vellovaa tuskaa. Luojan kiitos se ei hiljentynyt, vaan mitä enemmän aikaa kului, sitä kovemmin tuska sisälläni huusi ulospääsyä. Pää minulla oli seota moneen otteeseen ja ymmärrän tässä hetkessä sen, että esimerkiksi 15 vuotta elämääni rajoittanut paniikkihäiriö oli seurausta liiallisesta kuormituksesta henkisellä tasolla. Nyttemmin kun olen saanut elämäni pureskeltua, myös paniikkihäiriö on vain karmaiseva muisto menneessä.

Nykyisessä parisuhteessani, kuten ihmissuhteissani yleensä, pyrin ottamaan kaikki huomioon, ollen ystävällinen sekä kärsivällinen erilaisten ihmisten kanssa. Silti en enää siloittele kenenkään tunteita, saati omiani. Olen saanut kasvaa siinä ison harppauksen, että ymmärrän tänään tunteiden olevan meille ihmisille luotu signaaliksi siitä, millä tavalla henkinen tilamme tässä hetkessä makaa. Kun sisäinen maailmani on tasapainossa, niin samallalailla tasapainossa on myös tunne-elämäni.

Jos jotakin "traumoja" menneisyydestäni koen jääneen, on ne vain sellaisia, etten voi sietää riitelyä. Varsinkaan silloin, jos koen ihmisten riitelevän aivan aiheetta. Monessa tilanteessa tama ominaisuus on hyvästä, sillä ei ole päivissä kovin monia sellaisia tilanteita, joissa malttini menettäisin, sikäli kun henkinen ja fyysinen tilani on tasapainossa. Viimeaikainen, itse osaltaan hankittu stressi on kyllä näyttänyt sen, että minultakin helähtää tarvittaessa liiaksikin volyymiä, mutta parasta tässäkin on se, että annan itselleni luvan myös olla vihainen. Vielä kun oppisi kanavoimaan tuon vihan tunteensa oikeiseen osoitteeseen. ;-)

Elämä opettaa. Taivaanranta koulii. Kiltteydestä kipeä kiittää.

Lapsuudessani kokemani koulukiusaaminen sekä isäni vaativa persoona, jättivät minuun jäljen, josta vasta tässä hetkessä olen opettelemassa ulos. 30 vuotta sekä äärettömän paljon tuskaa on tarvittu siihen, että olen nyt ymmärtämässä omakohtaisesti sen, kuinka paljon loppupeleissä lapsuuden kokemukset vaikuttavat vielä aikuisiässä.

Isäni oli persoona, joka ei ollut omassa lapsuudessaan saanut tarpeeksi huomiota sekä positiivista palautetta ja sen vuoksi hän ei sitä myöskään itse osannut antaa. Koen kasvaneeni isäsuhteessa, jossa mikään mitä tein, ei ollut kyllin hyvä. Aina olisi voinut tehdä paremmin. Osaltaan tästä, mutta toisaalta myös kiitos ankaran koulukiusaamisen, minuun kasvoi sisälle ääretön määrä uhmaa, näyttää ihmisille mihin loppupeleissä kykenen. Yhä edelleen yritän tuota todistaa, vaikka isäni on ollut jo haudassa kohta 8 vuotta, eikä minulla sinällään ole mitään enää hampaankolossa koulukiusaajiani kohtaan. En vain itse ole päästänyt menneisyydestä irti tässä asiassa. Ehkäpä syy on siinä, etten vieläkään ole saavuttanut sitä, mitä itse sisimmässäni kykenen saavuttamaan. Jos totta puhutaan, lienee niin, etten itsekään taida edes tietää mitä tuo on, mitä yritän saavuttaa.

Palatakseni hieman taas ajassa taaksepäin, aikaan jolloin elin paeten elämää itseään ja sen myötä kaikkea sitä vastuuta mitä "normaali" elämä sisällään pitää. Lisäksi pelkäsin kuollakseni elää, peläten vielä enemmän kuolla, silti sitä sitkeästi tavoitellen.

Jossain kohtaa nimittäin minut valtasi ajatus siitä, että mikäli joku kaunis päivä vapautuisin noista kaameista peloista, oppien elämään "normaalia" elämää, en sen jälkeen enää elämältä vaatisi yhtikäs mitään. No kuinkas kävikään? Elän tässä hetkessä päivän kerrallan todella "normaalia", tasapainoista arkea, josta ei sinällään puutu yhtikäs mitään. Silti huomaan taas olleeni jo jonkin aikaa levoton. Lähinnä tämä levottomuus kumpuaa siitä, että kokoajan pitäisi olla jotakin haasteita voitettavana. Toisaalta nautin suunnattomasti päivistä, jolloin ei tarvitse keskittyä yhtään mihinkään muuhun kuin olemassa olemiseen. Olen siis ehkä hieman jakomielitautinen. :)

No tuohon otsikossa mainitsemaani täydellisyydentavoitteluun kohdallani liittyy periaatteessa koko elämäntarinani. Lapsena yritin täydellisesti selvitä kaikesta, silti saaden jatkuvasti palautetta siitä, ettei se kuitenkaan ollut kyllin hyvää. Nuoruudessani yritin elää parisuhdetta täydellisesti, mutta eipä se enempää perseelleen olisi nyt mietittynä voinut juuri mennä. Sen jälkeen yritettiin täydellisesti tuhota itsensä usean vuoden ajan, kunnes sekin tuli todennettua mahdottomaksi tehtäväksi ja nyt olen kohta 8 vuotta täydellisesti rakentanut elämääni uusiksi, todeten jo aikoja sitten sen kaikin puolin olevan täydellistä, mutta silti sisälläni on olo, kuin jotakin puuttuisi.
Helppoa tässä kohden olisi luetella asioita joita puuttuu, kuten työ, toimeentulo, jaksaminen jne. jne. Mutta todellisuudessa tiedän jo parin vuoden takaisista kokemuksistani sen, ettei tuo sisälläni tällä hetkellä kytevä tyytymättömyys täyty, vaikka saan töitä, toimeentuloa, jaksamista jne. Sillä pari vuotta sitten koin sisäisesti eläväni täydellistä elämää, vaikka puitteet vielä tuolloin olivat kokolailla kurjemmat kuin tässä hetkessä ovat. Tosiasia kohdallani on se, että olen käynyt elämässäni sellaisen myllytyksen, ettei mikään inhimillinen asia saa minulle sisälleni oloa, että kokisin olevani tasapainossa itseni kanssa. Tähän tarvitaan jotakin suurempaa. Nimittäin hengellisyyttä. Nöyryyttä. Kiitollisuutta ja näistä kumpuavaa uskoa sekä toivoa elämää kohtaan. Kuten aikaisemmin mainitsin, jo pari vuotta sitten koin eläväni täydellisessä harmoniassa itseni ja ympäröivän todellisuuteni kanssa. MUTTA perfektionisti sisälläni alkoi vaatia jotakin enemmän. Nyt kaipaan takaisin tuohon parin vuoden takaiseen aikaan ja periaatteessa tiedän mitä se vaatisi. Nöyrtymisen. Hyväksymisen. Pysähtymisen. Antautumisen. Luovuttamisen. Asenteen, ettei minun tarvitse yrittää elämässäni enää yhtään enempää, kuin mitä tässä hetkessä olen. Se riittää. Samalla suurin osa tällä hetkellä vallalla olevista negatiivisista luonteenpiirteistä korvautuisi positiivisilla, sillä kiitollisuudella on ihmellinen voima muovata ihmistä paremmaksi.

Miksipä tässä siis enää kitistä, kun voi opetella olemaan kiitollinen. Aiheita kiitollisuuteen minulla on kyllä loputtomiin. Tarvitsee vain luopua vaatimasta elämältä lisää.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun.

Yllä oleva video on minulle yksi niistä harvoista, mutta sitäkin rakkaimmista lapsuusmuistoista. Äitini lauloi minulle tuota ollessani pieni. Oikeastaan pitkälti tuosta laulusta ja iltarukouksesta muodostui minulle lapsuudessa usko, joka kantoi yli vaikeiden aikojen. Tänään kuuntelen tuota kappaletta säännöllisesti, sillä laulun sanat tuovat minulle toivon siitä että joku pitää minusta huolen, vaikka elämä näyttäisi miltä tahansa.

Sinällään kun mietin mennyttä elämää, niin pelko tunteena on ollut oikeastaan se tärkein opas matkallani hengellisyyteen. Kärsittyäni paniikkihäiriöstä, masennuksesta sekä erinäisistä sosiaalistentilanteiden pelosta, oli raitistuttuani ainoa mahdollisuuteni turvautua johonkin etsiä oman näköistä hengellisyyttä sekä uskoa elämääni.

Uskokaa pois, kun sanon olevani todella vaikea tapaus. Järkeistin itseni miltein hulluuteen asian kanssa. Taas todeten kylläkin sen, ettei kohdallani olisi ollut muuta tapaa luovuttaa vääränlaisesta ylpeydestä, ennakkoluuloista saati pelosta suhteessa Jumalaan. Isäni puhtaasti hyvyttään yritti lapsuudessani olla tuputtamatta minulle omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta uskonnosta, mutta sen sijasta hän juurrutti minuun käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen pelon asiaa kohtaan. Kuten elämässäni yleensä, minun oli kohdattava pelko, jota pelkoa kohtaan tunsin.

Luojalle kiitos olen käynyt läpi helvetin, tullakseni tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä minun ei tarvitse järkeistää, pelätä, saati suhtautua ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon liittyvään. Vaikka itse en tähän hetkeen ole löytänyt, enkä kyllä enää viimeaikoina ole edes kokenut tarpeelliseksi etsiä itselleni mitään tiettyä seurakuntaa, niin silti koen eläväni uskossa. Uskossa johon turvaten jokaisena päivänä jaksan pääosin kiitollisena taivaltaa eteenpäin, vaikka elämällä olisi kohdalleni varattuna kyseisenä päivänä mitä tahansa.

Oikeastaan isäni itsemurha, sekä parhaan ystäväni kuolema ajoivat minut luovuttamaan järkeistämisen ja hyväksymään nöyrästi sen tosiasian etten minä elämää hallitse, vaikka siinä ihmeellisessä harhassa miltein koko elämäni olin haahuillutkin. Tänään, enemmän kuin mielelläni, aloitan päivän suunnaten tahtoni Hyvää voimaa kohden, luottaen samalla siihen että Hän opastaa minua oikeaan suuntaan tällä polulla, jota elämäksi kutsutaan. Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattoman monista tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa tuottaneista tapahtumista sekä menetyksistä joita elämä on kohdalleni varannut. Juuri kaikki nuo edellä mainitsemani negatiiviset tunteet ja tapahtumat ovat rakkaudellisesti ohjanneet minua kohti oikeanlaista nöyryyttä. Nöyryyttä olla kiitollinen jokaisesta armon aamusta, joka vielä kohdalleni suodaan. Samalla osaten kohdata jokainen tielleni harhautuva satunnainen matkaaja aidon vilpittömästi tasavertaisena ihmisenä.

Lopuksi haluan siteerata tähän erään rukouksen, joka on ollut ohjenuoranani jo pidemmän aikaa. Oikeastaan vuosia sitten päätin, että perfektionistinä pyrin noudattamaan tämän rukouksen sisältämää sanomaa päivittäin, sillä uskoin sen johtavan minua ainakin kauemmas itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, siis luonteenpiirteistä jotka pääasiassa elämässäni minut olivat vaikeuksiin ajaneet.

Franciskus Assisialainen, ole hyvä:

Herra, tee minusta rauhasi kanava, jotta voisin viedä rakkautta sinne missä on vihaa, anteeksiantamuksen hengen sinne missä on vääryyttä, sopusointua sinne missä on eripuraisuutta, totuuden sinne missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne missä on epätoivoa, valoa sinne missä on varjoja, iloa sinne missä on surua.

Sillä vain unohtamalla itsensä, voi ihminen löytää. Anteeksi antamalla, voi itse saada anteeksi ja vain kuolemalla herätä iankaikkiseen elämään. Amen

Tämän rukouksen uskomattoman nöyrään sanomaan haluan päättää tältä vuodelta kirjoitteluni täällä, rauhoittuen viettämään Joulua minulle tärkeimpien ihmisten kanssa, eli rakkaan perheeni. Haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja siunattua Joulua. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Kuinka vaikeaa ihmisen, joka koko ikänsä on tottunut pitämään itseään täysin arvottomana, onkaan oppia rakastamaan itseään? Siinä riittänee opeteltavaa koko allekirjoittaneen elämän ajaksi.

Toisaalta olen aina kuvitellut osaavani rakastaa toista ihmistä. Luullut että toista rakastamalla ehdoitta, oppisin rakastamaan itseäni. Eipä asia olekaan niin helppoa. Itseasiassa toisen ihmisen kautta voin oppia rakastamaan itseäni ja vasta sen jälkeen kykenen rakastamaan tuota toista ihmistä aidosti. On kovin helppoa sanoa sanat "Rakastan sinua", mutta kuinka vaikeaa oikeasti onkaan tiedostaa mitä nuo sanat merkitsevät saati mitä niiden omassa käyttäytymisessä suhteessa tuohon toiseen ihmiseen tulisi tarkoittaa.

Viime aikaisten tapahtumisen valossa tuo käyttäytymiseni on osoittanut minulle sen, etten edelleenkään osaa rakastaa itseäni, saati toista ihmistä. Olen mestari yrittämään elämässäni mitä erilaisempia asioita. Yleensä hyvää tarkoittaen, mutta sitä yleisemmin päätyen tilanteeseen jossa hyvät tarkoitukseni osoittautuvat tuoneen tullessaan lopputuloksen, jossa moni ihminen minun itseni lisäksi on vain joutunut tavalla tahi toisella kärsimään. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka se, että olen kuluneen vuoden yrittänyt yrittää yrittäjänä. Motiivina puhdas auttamisenhalu, yhdistettynä tarpeeseen elättää seitsenhenkinen perheeni. Mitä epätoivoisemmin yritän, sitä enemmän tuo mainitsemani, minulle tärkein ihmisryhmä, eli perheeni, tuosta yrittämisestäni kärsii. Jotakin pientä positiivisuutta, kaikessa tässä suuressa negatiivisuudessa kuitenkin on. Se nimittäin vie minua kokoajan lähemmäs aitoa minuuttani. Olen nimittäin löytänyt itsestäni viime aikoina sen, että vaikka kuinka yrittäisin mitä tahansa elämässäni hyvää, en itseasiassa itse salli noiden sinällään hyvien asioiden toteutumista elämässäni. Lähinnä jälleen siitä perustavanlaatuisesta syystä johtuen etten osaa rakastaa itseäni, saati salli itselleni mitään hyvää tapahtuvan. Sen sijasta toisaalta armottoman yrittämiseni huipentumana, tuhoan kaiken tavalla tai toisella tekemieni valintojen seurauksena. Tästä kaikesta seuraa vain se, että mitä kovemmin yritän, sitä vähemmälle läsnäolo perheen parissa jää ja sitä huonommin meillä perheen sisällä voidaan. Yritä tässä nyt sitten.

Hassua tuossa yrittäjyydessäni lähinnä viime aikoina on ollut se, etten ole raaskinut pyytää ihmisiltä rahaa palveluistani, vaan enemmänkin tehnyt asioita hyväntahtoisesti palkatta. Se mistä tama johtuu, valkeni minulle vasta eilen. Koen saaneeni omaan elämääni raittiuden myötä äärettömän paljon hyviä asioita, maksamatta niistä itse mitään ja sen vuoksi toiselta ihmiseltä korvauksen pyytäminen, edes oikeista töistä on äärettömän hankalaa. Ainoa ratkaisu tähän pulmalliseen tilanteeseeni on siinä, jos saan hankittua itselleni asiakkaaksi joko ison yrityksen, tahi toisaalta esimerkiksi kunnan tai kaupungin, sillä nämä edellä mainitsemani instanssit ovat tahoja joilta voin surutta palveluistani maksun olla pyytämässä.

No palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, itseni rakastamiseen, voin mainita sen, että mitä enemmän ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olen, sitä enemmän saan korvaavia kokemuksia ja sitä kautta sitä enemmän opin hitaasti mutta varmasti myös itseäni rakastaa. Sen myötä rakkaus myös lähimmäiseen lisääntyy ja näin ollen Hyvä vaikuttaa yhä useamman ihmisen elämässä.

Vekkulia tuossa lähimmäisenrakkaudessa on se, että olen ottanut itselleni kuin haasteen, pyrkien rakastamaan juuri niitä ihmisiä jotka vähiten sitä osaavat tai käytöksellään antavat ymmärtää haluavansa. Toisaalta kuinka helppoa on rakastaa ihmistä joka kykenee rakastamaan ja rakkautta vastaanottamaan, mutta eikö juuri ne ihmiset eniten rakkautta tarvitsisi, jotka eivät sitä kykene osoittamaan saati itselleen vastaanottamaan. Kaikki tämäkin peilautuu suoraan minuudestani, lähinnä siitä, kun itse omakohtaisesti tiedän kuinka vaikeaa ja haasteellista rakkauden vastaanottaminen on, niin siitä syystä samalla kun haastan itseäni rakastamaan vaikeasti rakastettavaa ihmistä, opin itse sitä vastaanottamaan aidommin.

Elämä on päivittäin, erinäisten haasteiden kohtaamista. Parasta kaikessa kuitenkin se, että kiitos menneen elämäni olen oppinut luottamaan toisiin ihmisiin siinä, etten enää noista haasteista yksi pyri selviämään vaan keskustelen asioista päivittäin jonkun kanssa ja sitä kautta saan myös erilaisia näkökulmia noita haasteita kohdatessani. Puhuminen onkin yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Sen avulla kaikesta mahdollisesta mitä elämä mukanaan tuokaan, on mahdollista selvitä.