Toinen mahdollisuus

Viikko vierähti pysyttelemällä poissa sosiaalisesta mediasta sekä olemalla pakenematta omia tunteitaan kirjoittamiseen. Minulle kun tunteet ovat aina olleet jotenkin asia, jota jollain tavalla on ollut vaikea sietää, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia.

Viime aikoina aloin tiedostaa pakenevani tunteitani ja itseasiassa lopulta koko elämääni tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Sosiaalinen media on ollut minulle keino tuntea olevansa olemassa. Hassua sinällään, koska kuitenkin tiedosta järjellä ajateltuna sen, että elämä itsessään tapahtuu kokoajan siellä missä minä olen läsnä. No ehkä se juuri kuvastaakin sitä, että olen ollut aidosti läsnä vain täällä.

Surulliseksi minut on tehnyt se, että kirjoittaminen, jonka avulla kuitenkin suurelta osin selvisin tähän päivään näinkin selväjärkisenä, muodostui ajanmyötä, kuin huomaamattaan minulle eräänlaiseksi loukuksi, johon voin piiloutua itseltäni todellisuutta. Toisaalta varsin ymmärrettävää, olenhan lähes aina paennut lähes kaikkea johonkin.

Paljon ehtii viikon aikana asioita miettiä ja toisaalta myös saada aikaiseksi, kun ei jatkuvasti istu kännykkä kädessä näpyttelemässä jotakin johonkin.

Tein lopulta päätöksen lakata taistelemasta tuon yrittäjyyteni kanssa. Ihme että se näinkin kauan kesti, ottaen huomoon se, että olin tulla kaikessa tuossa ihan sekopäiseksi. Oikeastaan niin surullista kuin se taas on todeta epäonnistuneensa, niin silti päällimmäisenä tunteena lopettamisilmoituksen lähetettyäni koin suunnatonta helpotusta siitä, että nyt ei enää tarvitse taistella.
Ilmoittauduttuani työkkäriin, mietiskelin hetken sitä, kuinka 14 vuotta sitten tulleen konkurssin myötä aloin lähes kuolemaani johtaneen pakenemisen kaikesta vastuusta. Tänään minun ei tarvitse paeta, vaan voin pääpystyssä kohdata elämän sellaisenaan. Posittivinen mieli minulle tuli siitä, että tehdessäni tämän päätöksen, voin hyvillä mielin rauhoittua viettämään kesälomaa lasten kanssa, katsoen sitten koulujen taas alkaessa alanko itsekin vielä kertaalleen jotakin opiskella vai etsisinkö sittenkin jotakin aivan oikeaa työtä.

Summasummarun, voin tyytyväisenä todeta tämän kuluneen viikon opettaneen minulle paljon. Pyrin tietoisesti välttämään pakenemasta elämääni mihinkään, yksinkertaisesti keskittämällä energiani sen elämiseen.

Olen tässä epätoivoisesti yrittänyt pysytellä erossa älypuhelimestani. Heikolla menestyksellä kylläkin. Kaiken tämän taustalla jyllää ymmärrys siitä, että tuosta kirotun kapineesta on viime aikoina muodostunut minulle keino paeta itseäni sekä ympäröivää todellisuutta.

Nyt voin kylläkin todeta löytäneeni todellisen syyn haluuni taas kerran paeta.

Kuten aikaisemmin kerroin, minulla on mennyt kulunut reilu 7 vuotta rakentaessani elämääni totaalisen tuhon partaalta kohti eheyttä. Tuon projektin aikana olen ohjautunut erilaisiin yhdistyksiin sekä eri tahojen vapaaehtoistöihin, hukaten samalla todellisen itseni armottomaan suorittamiseen, hyvän tekemisessä, mutta kuitenkin.

Tänään ymmärrän tuon armottoman halun hyvän tekemiseen kumpuavan siitä tietoisuudesta, etten enää olisi edes elossa, ellen olisi eri ihmisten suosiollisella avustuksella saanut aloittaa matkaa jonka varrella olen oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua sekä samalla tutustumaan omaan itseeni sekä menneisyyteeni, joka on osaltaan muovannut minut siksi joka tänään olen.

Eläessäni vuosikymmeniä äärettömien paniikinsekaisten pelkojen vankina, aloin eristäytyä muista ihmisistä sekä Jumalasta. Alkaen samalla pelätä vielä jos mahdollista, yhä enemmän kaikkea ja kaikkia.

Pari vuotta takaperin, kun pääsin tutkimusmatkallani siihen etappiin, jolloin sain jättää jäähyväiset noille armottomille peloille, tulin siirtyneeksi tielle, joka toisaalta on tuonut elämääni äärettömän paljon, mutta joka on myös viimeaikoina alkanut verottaa voimavarojani huomattavan paljon. Kulunut puolivuotta on ollut raittiin elämäni raskainta aikaa. Hyvin pitkälti siitä syystä, että elämässäni on ollut avian liian paljon meneillään. 7-henkinen perhe, vapaaehtoistyö, yhdistystoiminta, yrittäjyys kahdessa eri yrityksessä, mentor- opiskelu, ystävät, harrastukset, jne. jne. jne.

Viime viikolla tulin pisteeseen, jossa kysyin itseltäni "Onko tama kaikki sen arvoista?" Kun vastaus oli ettei ollut, päätin pysähtyä, viheltää pelin omalta osaltani poikki ja alkaa uudelleenorganisoida elämäni kokonaan uusiksi.

Perhe on minulle se tärkein. Raittiuden ohella. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, sen ymmärrän.

No nyt olen saanut karsittua elämästäni pois kaiken ylimääräisen ja tällä hetkellä saan jo nauttia sen hedelmistä. Saan rauhassa keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiini ja sen myötä osaan pysähtyä olemaan läsnä myös puolisolleni sekä lapsilleni. Huomaan samassa myös sen, että tarve paeta on poistunut. Istun kännykässä enää aamulla muiden nukkuessa, sekä illalla ennen kuin itse alan nukkumaan. Se tuntuu hyvälle. Silti yritän saada tämän itse itselleni asettamani haasteen vietyä konkreettisesti läpi tässä ihan lähiaikoina. Älypuhelin vain kun tahtoo olla nykyhetkessäni melkoisen käypä peli monessa asiassa. Seli seli.. :)

Paras mitä viime viikon aikana elämässäni tapahtuneen pysähdyksen seurauksena olen saanut, on kuitenkin se, että osaan pohtia taas omaa itseäni avian eri näkökulmasta.

Olen kohta nelikymppinen mies, joka ei oikein koskaan ole onnistunut löytämään paikkaansa yhteiskunnasta, vaikka mitä olenkin ehtinyt yrittämään. Puhun tässä lähinnä työelämästä. En ole yhteensä ollut töissä elämäni aikana kuin vajaan 10 vuotta ja tuostakin ajasta yli puolet yrittänyt yrittäjänä, vieläkään onnistumatta siinä kunnolla. No yrittänyttä ei laiteta.

Viime kuukaudet ovat olleet todella raskaat, koska olemme juuri reilu kuukausi sitten muuttaneet omaan kotiimme ja samaan hetkeen minun yritykseni kautta tulleet työt ovat pudonneet minimaalisiksi. Välillä olen huomannut kiroavani itseäni ja sitä, etten edelleenkään osaa elää tätä elämää, saati huolehtia aikuisen ihmisen tavoin esimerkiksi taloudesta. Laiton alkukesästä moottoripyörän, toteuttaakseni yli 20 vuotta haaveilemani unelman. No sain ajaa sydämeni kyllyydestä, mutta samalla nyt voin todeta avanneeni oven, jonka pidin suljettuna yli toistakymmentä vuotta. Annoin itselleni luvan paeta omia tunteitani, ostamalla erinäisiä tavaroita. Jos jotakin aikaisemmasta konkurssistani ja sitä seuranneesta yli 10 vuoden velkahelvetistä opin, niin oli se, ettei mikään tavara tuo onnea, kuin aivan ohikiitäväksi hetkeksi, jos siksikään. No nyt olen sitten kironnut itseäni taas riittävästi, tehdäkseni elämässäni tarvittavia muutoksia, jotta saan vakautettua taloutemme siten, että voin viimein todeta kantavani omalta osaltani vastuun perheen elatuksesta. Toisaalta tuo vaatii vielä muutaman pienen pienen asian liikahtamisen oikealle paikalleen, mutta pitkään aikaan en ole ollut näin luottavainen elämään. Asioilla on taipumus järjestyä, on rakas mottoni.

Vaikka vielä hetkittäin vaivun itsesääliin, katsoessani töihin kiiruhtavia "normaali" ihmisiä, osaan silti jo nähdä itseni piakkoin tekevän samaa. Ette uskokaan kuinka mahdottomalta tuo, sinällään vähäpätöinen asia on elämässäni kovin kovin pitkään vaikuttanut. Ei vaikuta enää.

Työ ihmisen tiellä pitää, sanoi jo isävainaani. Totta toinen puoli, mutta silti haluaisin todeta samaan hengenvetoon myös sen, että ilman sitä tietoisuutta itsestäni, mitä elämän vastoinkäymiset ovat minulle antaneet, en työntekemisen takia, tuolla tiellä kovinkaan kauaa viihtyisi. Sen verta omituinen ihminen satun nimittäin olemaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että repsahdin käyttämään kännykkää. Jos selityksiä itselleni alkaisin laatia, niin yksi konkreettisimmista olisi se, että olen ollut työ- ja opiskelumatkalla viimeiset pari päivää ja pöytäkoneen mukana raahaaminen kävisi kovin työlääksi. :)

Selittelyt sikseen. Minun on valitettavasti myönnettävä se tosiasia, että olen riippuvainen tästä pirun kapistuksesta. Tästä kun löytyy kaikki tarpeellinen, ehkäpä liikaakin. Ilman puhelimeni navigaattoria olisin pihalla kuin lumiukko. Varmemmaksi vakuudeksi kerrottakoon esimerkki, joka kuvastaa sitä, kuinka pihalla ihminen voikaan olla.

Minä olin sopinut yöpyväni erään opiskelijakaverini nurkissa tässä pari yötä. Sujuvasti ajelin kohti kyseistä kaupunkia, navigaattorin parkuessa ohjeita surullisen monotonisesti. No ongelma muodostui vasta päästyäni itse kaupunkiin, kun en kuolemaksenikaan muistanut ystäväni osoitetta. Luontevasti yritin soittaen tavoittaa ystävääni, mutta koska en saanut häntä puhelimen päähän, aloin muistella kaupunkia ja ystäväni kodin sijaintia siellä. Alku vaikutti lupaavalta, kun muistin, että koti sijaitsee lähellä Linja-autoasemaa. Suunnistin siis taas monotonisen äänen ohjaamana asemalle. Seuraava ongelma olikin se, etten yhtään muistanut mihin suuntaan asemalta tuli kulkea. No sen kun muistin, ettei tuosta asemalta ollut kovinkaan pitkä matka ystäväni kotiin, ajattelin lähteä autoilemaan lähimaastoon, katsellen josko sopivan kuuloinen osoite sattuisi kohdalleen. Kuin ihmeen kaupalla löysinkin ystäväni luo, suhteellisen kivuttomasti. Varsinkin jos jättäisi mainitsematta, että ajoin n. 5 kertaa tien, joka päättyi umpikujaan. Toisaalta voisi myös jättää mainitsematta sen, että viisauden puuskassaan seuraili poliisi autoa, ajatellen ettei nyt ainakaan virkavalta johda harhaan, pian vain huomatakseen kauhukseen ajelevansa kiltisti poliisi-auton perässä pyörätietä. No ilmeisesti poliisit huomasivat minun olevan a) ulkopaikkakuntalaisen ja b) hukassa kuin suunnistaja ilman kompassia, eivätkä siten reagoineet toimintaani millään tavoin.

Mutta kuten todettua, loppu hyvin kaikki hyvin.
Tämän pienen, "viihdyttävän" tarinan kautta aasinsilta itse asiaan, eli hukassa olemiseen. Olen ollut totaalisen hukassa itseni kanssa viimeiset viikot. Paljon itseäni sekä elämääni prosessoineena, tila ei ole mitenkään erityisen mairitteleva allekirjoittaneelle, mutta toisaalta tässä hetkessä huomaan sen olevan sitäkin tarpeellisempi. Minun ei todellakaan tarvitse aina tietää kaikkea. Kyetä kaikkeen. Saati osata kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ajatusmalli, johon olen erinäisten elämäntapahtumien kautta valitettavasti kasvanut.

Luojan kiitos elämä kuljettaa minua tässä hetkessä paikkoihin ja tilanteisiin, joita tänään tarvitsen. Juuri tästä syystä olen opiskelemassa koulutuksessa, jonka ensimmäinen pari vuotta keskitytään täysin ja pelkästään itseensä tutustumiseen. Nyt ollessani tänään koulussa, huomasin antavani itselleni ensi kertaa elämässäni luvan tähän tunteeseen, hukassa olemiseen. Samalla ymmärsin konkreettisesti myös sen, että tämä tunne on minulla tällä hetkellä osaltaan siitä syystä, että ymmärtäisin tarvitsevani toisia ihmisiä. Juurikin toiset ihmiset ovat minulle tie vapauteen, koko elämäni ajan minut vanginneesta riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteesta. Ymmärrän samalla sen, että minun tulee pysähtyä pohtimaan itseäni, oman itseni äärelle. Samalla peilaten itseäni, omaa minuuttani ihmisistä, joiden seurassa minun on turvallinen ja hyvä olla, sillä heiltä saan osaltaan vahvistusta siihen, jo sisälläni valmiina olevaan tunteeseen siitä, että olen riittävä, arvokas.

Tuota arvottomuuden tunnetta olen siis viime ajat paennut kännykällä surffailuun ja vaikka nyt tässä retkahtaneena, tätä kirottua kapistusta näpyttelenkin, niin samalla minulla on äärettömän hyvä ja luottavainen mieli siitä, että tiedostan olevani riippuvainen tästä laitteesta, enää haluamatta tämän avulla kadota itseltäni ja sen tietoisuuden saavutettuani, voin tehdä asialle jotain.

Siis retkahduksesta huolimatta, haaste jatkukoon. :)

Ensimmäistä kertaa viikkoihin, toivoni elämää kohtaan nousee yhdessä aamuauringon kanssa. Aurinkoista huomenta, rakkaat kanssamatkaajat!

Älyvapaa elämä näyttää kohdallani kantavan hedelmää. Takana vasta toinen päivä ilman älypuhelinta, ja jo nyt huomaan voivani henkisesti huomattavasti paremmin.

Kuten aikaisemmin olen raapustellut, olen tutkimusmatkalla itseeni, onnistunut paikantamaan syy-yhteyden addiktioherkkyyteeni, tunne-elämäni myllerryksistä. Noita myllerryksiä olen sitten juossut pakoon million mihinkin. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, jatkuvaan kännykän näpelöintiin. Mikäs siinä ihmeellistä, kun miettii sitä, että kännykällä surffaillessa ei tarvitse miettiä yhtikäs mitään muuta. Siis sama kuvio kuin kaikissa muissakin addiktioissani. Pään nollaamista mitä erilaisimmin variaatioin.

Tälle aamua huomasin heränneeni ensimmäistä kertaa moneen viikkoon toiveikkaana tämän päivän suhteen. Syy siihen lienee pitkälti siinä, että esimerkiksi eilisen päivän aikana, kiitos kännykästä erossa olemisen, huomasin miettiväni tunteita, joita nousi sitten kokoajan. Pääasiassa tunteet, joita nousi, liittyivät hyvin pitkälti siihen perusongelmaani, eli arvottomuuden tunteeseeni. Viime aikoina se on ollut vallalla oleva tunne, jota tänään ymmärrän vimmattuna paenneeni, näpelöiden kännykkää ja tuota kautta yrittäneeni metsästää hetken vaiennusta mylläävään tunne-elämääni. No sen edestään löytää, minkä taakseen yrittää jättää. Käsittelemättä.

Onneksi uskon tänään elämään. Ilman tuota uskoa olisin jo tuhoutunut tässä raittiinakin eläessäni. Sen verran ahdistavia tunteita olen joutunut kohtaamaan raakana, eikä sen vuoksi ole yhtään ihme, että välillä ajautuu pakenemaan omia ajatuksiaan.

Hassuinta kaikessa tässä hetkessä on kuitenkin se, että entiseen elämääni peilaten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen elämän itselleni ja perheelleni, että monelta eri ihmiseltä olen saanut palautetta siitä, kuinka olen oman elämäni eräänlainen sankari. Voi kumpa tietäisivät mitä tämä sankari sisällänsä läpi tässäkin hetkessä kokee. Voisi olla, että eivät enää niin sankarillisena elämääni pitäisikään. No aika aikaa kutakin.

Ymmärrän elämässäni tällä hetkellä varsin kirkkaasti sen, että minun elämäni tarkoitus on läpikäydä kaikki nämä vaikeudet ja niistä nousevat tunnetilat, jakaen sitten löydöksiäni mahdollisimman avoimesti eteenpäin. Älkää käsittäkö väärin, en millään muotoa koe itseäni mitenkään erikoiseksi, ainakaan positiivisessa valossa tarkasteltuna. Päinvastoin. Koen ehkä ennemminkin hetkittäin itseni erikoiseksi, sanan negatiivisessa mielessä, mutta kaikesta huolimatta, käsi sydämellä rehellisesti, voin sanoa nauttivani elämästä täysin siemauksin tänään, kaikkine hankaluuksineen. Sillä sen verta antoisaa tämä kaikkinensa on.

Lopuksi vielä kerron sen, että vaikkakin lähdin tälle älyvapaalleni, ihan puhtaasti itsekkäin motiivein varustautuneena, niin siitä huolimatta tuntui äärettömän hyvälle kuulla eilen se, että perheeni kokee minun olleen enemmän läsnä ja tehneen enemmän asioita kotona, kuin mitä kännykkäriippuvuuteni riivaamana olen kyennyt tekemään. Se tuntuu hyvälle se.

Ymmärrän että elämässä ihmiselle annetaan mahdollisuuksia itsensä löytämiseen ja tämä mahdollisuus, jonka mina koen saaneeni, on juuri minulle rakkaudella räätälöity. Se että tämä mahdollisuus välillä sattuu ihan s*atanasti, on vain merkki siitä, että omaan itsekkään, omavoimaisen luonteen, josta eroonkasvaminen on prosessi, jossa muutos sattuu, jotta tuosta muutoksesta tulisi pysyvämpi.

Kuten tuolla alussa totesin. Tänään heräsin toiveikkaana. Nyt, muutama tunti heräämiseni jälkeen, toiveikkuuden rinnalle on noussut kiitollisuus elämästä. Elämästä, joka on täynnä mahdollisuuksia. Kunhan vain tartun niihin. Se riittää oman osuuteni tekemiseksi asioissa.

Aurinkoista päivää itsekullekkin!

Mitä syvempi tuntemus suhteessa itseensä, sitä suurempi itsekunnioitus. Mitä suurempi itsekunnioitus, sitä pienempi on tarve arvotella muita.

Olen tehnyt matkaa minuuteeni viimeiset kuusi vuotta varsin intensiivisesti. Senpä vuoksi tämäkin älypuhelinriippuvuus ei ole tullut minulle itselleni mitenkään yllättäen.

Tiedän itseäni jo sen verran, että ymmärrän olevani addiktoituva ihminen ja sen vuoksi, vaikka kuinka itseäni prosessoin, varsin helppoa minun on hukkua johonkin sellaiseen asiaan, jota tehdessä ei tarvitse miettiä mitään.

Viime aikoina asiassa ehkä eniten minua on vaivannut sellainen, kun olen kuitenkin melkoisen paljon elämässäni nähnyt, niin tuosta kokemuksestani kirjoittaessa, ihmiset saattavat erehtyä muodostamaan minusta ihan vääränlaisen kuvan ihmisenä, puhtaasti sen pohjalta mitä kirjoittelen milloinkin. Ei se välttämättä aina pahasta ole, mutta silloin kun ihminen alkaa epäillä ettei uskaltaudu tulemaan juttelemaan kanssani, johtuen siitä mitä kirjoitan, niin siinä kohden totean sen, ettei minun kirjoittamiseni ole suorassa suhteessa siihen, mitä kaikkea muuta tässä hetkessä ihmisenä olen.

Tällä tarkoitan vain sitä, että minulle on kohtuullisen helppoa kirjoittaa siitä, mitä pohdin ja mina pohdin yllättävän paljon. No viime aikoina noista pohdinnoista on syntynyt erinäisiä "aforismejä", joita sitten eri paikoissa kirjoittelen, lähinnä sillä motiivilla että josko joku toinen ihminen saisi noista ajatuksistani jotakin positiivista päiväänsä. Ongelmallisen tästä tavastani tekee se, että noita ajatuksia putkahtelee pitkin päivää, aina vähän väliä ja siitä johtuen sitten aina vähän väliä olen puhelin kourassa niitä erilaisiin saitteihin postailemassa. Niin kauan kuin tuo kirjoittelu on hyväksi, siinä ei ole mitään pahaa, mutta silloin, kun se alkaa vaikuttaa negatiivisesti itseeni, omaan elämääni, saati ihmissuhteisiini, on aika vetäistä jarrua. Ei ne sentänsä niin tärkeitä nuo minun ajatuspieruni ole, että niiden vuoksi kannattaisi elämäänsä kadottaa. Täällä Internetin ihmeellisessä maailmassa itsensä hukkaaminen kun käy kovin vaivatta. Varsinkin jos tätä harrastaa 24/7.

No tähän päivään. Olen saanut kokea todella monta kiitollisuutta tuovaa tilannetta tänään. Kaikki siitä, että olen tietoisesti pysytellyt erossa kaikesta älyllisestä elektroniikasta. Nyt päätin tänne muutaman ajatukseni päivästä heittää ja sitten palata perheeni pariin, jonka kanssa tama päivä on mennyt kuin siivillä. Läsnäolo itselle ja sitä kautta toisille ihmisille on kuitenkin se elämäni tärkein asia. Asia jonka olen taas kerran, jo useamman viikon ajaksi päässyt unohtamaan ja olotilani on ollut sen mukainen.

Olen addikti ja sen vuoksi totaalinen kieltäytyminen riippuvuutta aiheuttavasta aineesta tai toiminnosta on kohdallani ainoa tie vapauteen tuosta orjuudesta. Tämän päivän perusteella en pidä ollenkaan ihmeellisenä sitä, että neljän viikon päästä heitän Lumiallani vesilintua, niin paljon kaikenlaista negatiivista se on minun elämääni viime kuukausina tuonut. No päivä kerrallaan eteenpäin tässäkin asiassa, sillä hiljaa hyvä tulee.

Lopuksi todettakoon vielä se, että ainakin minun kohdallani kaikki riippuvuudet, niin aineelliset kuin toiminnallisetkin ovat yhtäkaikki, omasta tunne-elämästäni johtuvia. Mitä epävakaampi tunne-elämäni on, sitä enemmän minulla on tarve paeta itseäni. Senpä vuoksi olen opetellut puhumaan ja kirjoittamaan ajatuksiani, jotta sen kautta saisin pidettyä tunne-elämäni mahdollisimman vakaana ja tällä tavoin välttyisin siltä, että lähtisin itseäni pakenemaan. Tuota pakomatkaa on kerennyt kertyä jo ihan omiksi tarpeiksi. Pakoreittien vaihdellessa päihteistä, lääkkeisiin, pelaamisesta, opiskeluun, vapaaehtoistyötä, työntekoon, kirjoittamisesta, lukemiseen, herkuttelusta, seksiin, videoiden katselusta, internet surffailuun jne. jne. jne.

Tänään en jaksa paeta. Senpä vuoksi totean olevani voimaton elämääni nähden, yksin, tänään.

Kuten aikaisemmista kirjoituksistani on ollut luettavissa, omaan taipumuksen addiktoitua erilaisiin asioihin, joista edes jonkinlaista hyvänolon tunnetta on saatavissa. Tähän liittyen, olen huomannut viime aikoina koukuttuneeni älypuhelimen "hiplaamiseen", kuten rakas puolisoni asian esittää.

Paljon itseäni viime aikoina prosessoineena, tiedostan kyllä tämän asian, mutta kuten ah, niin monessa muussakin asiassa, niin tässäkin, se että joku toinen huomaa sinun käytöksessäsi jotakin häiritsevää, se ei vielä tarkoita sitä että automaattisesti käytöstäsi olisit muuttamassa. Mutta nyt ajattelin muuttaa, haastaen itseni ja samalla ehkä jonkun teistä eräänlaiseen kokeiluun.

Olen ollut lukevinani jostakin, että ihmisellä kestää 28 päivää opetella uusia toimintamalleja. Nyt ajattelin asettaa itseni eräänlaiseen ihmiskokeeseen, jossa tutkin sitä, onko tällä mitään totuudellista pohjaa, ainakaan tällaiseen pinttyneeseen addiktiopersoonaan.

Toisin sanoen, ajattelin kokeilla sellaista, että mitä tuntuu viettää neljä viikkoa ilman älypuhelinta, tuota kirottua kapinetta josta on tullut kuin kätesi jatke. Toisaalta testaten sitä, millaisia tuntemuksia tuon kapistuksen puuttuminen elämästäsi aiheuttaa ja mitä positiivisia seurauksia tuolla elämässäsi saattaisi kenties olla.

Tähän kokeeseen valmistautuminen vaati suuria ponnisteluja. Piti löytää sellainen puhelin, jossa ei olisi nettiyhteyttä, eikä mahdollisuutta sellaista asentaa. Oma haasteensa asiassa on siinä, että olen viimeisen 39 vuotta ollut innostunut mitä erilaisimmista elektroniikan vimpaimista, joten tuollaisen puhelimen rakentaminen, jossa siis olisi tuo kirottu nettiyhteys, ei olisi kovinkaan vaikeaa, joten suurin haaste taitaa olla siinä että pysyy erossa moisista laitteista.

Se miksi tällaiseen ryhdyn, johtunee hyvin pitkälti siitä, että olen oppinut rehellisyyttä suhteessa itseeni ja siitä syystä myönnän olevani älypuhelinriippuvainen.

Karu tosiasia iskostui vasten kasvojani muutama ilta sitten, kun lasten kanssa lähdettiin ulos leikkimään. Huomasin tuollakin näpytteleväni puhelinta, ollen vähemmän läsnä lapsilleni ja se jos mikä teki minut surulliseksi. Halu luopua tästä riippuvuudesta on siis tällä hetkellä kova.

Päätin kirjoittaa asiasta tänne, sillä tiedän omaavani kyvyn tehdä päätöksiä ja sitten kohta pyörtää niitä. Riippuvuudet ovat minulle se kohta, jossa rehellisyys suhteessa itseeni, rakoilee edelleen.

Itse kokeen etenemisen seurannan täällä, ajattelin toteuttaa siten, että joka päivä käyn kirjoittamassa siitä, miltä elämä ilman älytöntä puhelinta tuntuu ja millaisia käytännön ongelmia asia tuo tullessaan. Istahdan siis kerran päivässä pöytäkoneeni ääreen purkamaan tuntojani tänne, sillä huomattavan paljon hankalampaa tuon pöytäkoneen näpyttäminen esimerkiksi lasten kanssa pihalla leikkiessä on, kuin mitä tuollaisen nykyaikaisen älyttömän puhelimen.

Sikäli kun haasteeni onnistuu, uskon sen tuovan tullessaan pelkästään positiivisia seurauksia tullessaan, sillä ainoa asia jossa puhelintani oikeasti olen hyötyäkäyttänyt, on ollut navigointi paikasta A paikkaan B ja jos nyt eksynkin paikasta A paikkaan Ö, sillä tuskin on kovinkaan järisyttävää vaikutusta tämän hetken elämässäni, niin hukassa itseni kanssa tuon älyttömän kapistuksen kanssa myönnän olleeni.

Tästä se siis alkaa, matka älyvapaaseen elämääni. Tervetuloa mukaan