Tähän hetkeen tullakseni, ymmärrän että minun on tullut kulkea elämässäni juuri ne polut joilla vuosien varrella olen harhaillut. Kasvaakseni siitä pienestä, arasta ja pelokkaasta pojasta, itsestään sekä lähimmäisistä huolta pitäväksi mieheksi. Ihmiseksi joka tänään osaa arvostaa elämää ja sen ainutkertaisuutta, samalla löytäen juurikin niistä pienistä kultahippusista sen päivittäisen ilon, josta tämän hetken onnellisuus rakentuu.
Menneisyys läpikäytynä on tämän päivän voimavara. Nuo eväät repussani kulkien voin luottaa siihen, ettei elämässä tule eteen asiaa mistä en selviäisi. Varsinkin kun tuon menneisyyden läpikäymisessä opin elämääni sen tähän asti tärkeimmän, nimittäin sen ettei elämässä ole tarkoitus selvitä yksin taistelemalla, vaan sensijaan olemme täällä toinen toistamme varten. Niin kauan kuin säilytän elämässäni luottamuksen hyvään ja sen myötä toisiin ihmisiin, minun ei tarvitse jaksaa yksin.
Mitä sitten ihminen joka raitistumisen myötä on hitaasti, mutta sitäkin varmemmin saanut elämältä kaiken mitä tähän hetkeen tarvitsee, voisi vielä tulevaisuudelta toivoa? Oikeastaan, vain ja ainoastaan yhtä asiaa: ELÄMÄÄ. Mahdollisimman pitkää ikää ja sitä, ettei enää koskaan kadottaisi sitä, minut tuolta sysimustasta pimeydestä takaisin päivänvaloon opastanutta nöyryyttä. Nöyryyttä, minkä avulla elämä ja sen ihmiset näyttäytyvät tässä päivässä juuri sellaisina kuin niiden kuuluukin näyttäytyä.
Elämässäni ei tähän hetkeen ole kuin yksi ainoa este. Minä itse. Mutta niin kauan kun tuo minä muuttuu muotoon me, kaikki on hyvin, nyt ja vastedes.
Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.
En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.
Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.
Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.
Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.
Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.
Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.
Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.
Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.
Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.
Eilinen päivä oli minulle monin tavoin merkityksellinen. Eikä kyse ollut tässä kohtaa pelkästään syntymäpäivästäni.
Nyt kun taas innostuin kulkemaan työreissuja moottoripyörällä, kelit saattavat jossain kohden yllättää haasteellisuudellaan. Niin eilenkin. Parhaillaan pariin otteeseen ajelin sellaisten ukkosrintamien läpi, etten nähnyt juurikaan eteeni. Mutta juuri tuossa hetkessä oivalsin jotakin suunnattoman tärkeätä omaan maalliseen vaellukseeni liittyen. Minä luotan elämään ja sen vuoksi uskallan elää sitä tänään, pelkäämisen sijaan kyeten nauttimaan matkasta.
Aina ei todellakaan ole ollut niin. Aikoinaan nimittäin pelkäsin kaikkia ja kaikkea koko ajan. Nyt miettien tuo pelko, niin suunnatonta ja lamaannuttavaa kuin se pahimmillaan olikin, oli silti enemmän kuin tarpeen. Tuon pelon kautta olen saanut opetella huomaamaan esimerkiksi sen, kuinka aikoinaan pelkoon reagoin vihalla ja kuinka tuo kaikki viha kulminoitui itseäni kohtaan. Sen kautta taas sain kosketuksen omaan riittämättömyyteeni, arvottomuuteeni ja sisäiseen mitätöijään, joka vuosikymmeniä täsmällisen tarkasti torpedoi kaiken hyvän elämästäni.
Vasta noiden kipupisteiden kohtaamisen kautta olen päässyt sinuiksi itseni ja elämän suhteen. Riitän tänään juuri sellaisena kuin olen. Luottaen siihen että se osuus mitä tänään elämässäni teen riittää vallan hyvin tähän päivään. Joku päivä tuo osuus on monen mittapuun mukaan varsin mitätön, mutta mitätöimisen sijaan arvostan itsessäni tuotakin, ollen itselleni armollinen.
Maailma matkaa eteenpäin ilman että minun sitä tarvitsisi yrittää pyörittää. Voi luoja että minä olenkin sitä yrittänyt. Riittävästi ymmärtääkseni oman pienuuteni suhteessa suureen kokonaisuuteen.
Lisäksi kun olen pelännyt suurimman osan elämästäni muita ihmisiä, niin tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä luottamuksesta, että kohtaampa tämän päivän taipaleellani kenet tahansa, voin kohdata hänet ihmisenä. Tasavertaisena olentona, olipa hän sitten kadun mies tai nainen. Suuresta yritysjohtajasta puhumattakaan. Sen nimittäin kun ymmärtää ettei niillä titteleillä, saati tilipusseilla ole mitään tekemistä aitojen kohtaamisten kanssa, saa kokea sellaista vapautta elämässään ettei sitä aivan heti ymmärrä, vaikka itse sitä omassa elämässään päivittäin saa todeksi olla elämässä.
Mitä meistä lopulta jää jäljelle jos meiltä otetaan kaikki ylimääräinen pois? Ihmisyys, inhimillisyys ja ihmisarvo. Tällä motiivilla tänäänkin kohti uusia seikkailuja. Elämästä nauttien.
Koulukiusaaminen. Isän alkoholismi. Masennus. Paniikkihäiriö. Sosiaalisten tilanteiden pelko. Päihde-, lääke- ja peliriippuvuus. Avioero. Kaksi konkurssia. 11v velkahelvetti. 13 itsemurhayritystä. Erinäiset talousvaikeudet. Isän ja parhaan ystävän itsemurhat. jne. jne. jne.
Listana kokolailla "mitätön", mutta henkilökohtaisella tasolla elettynä, reilun kolmen vuosikymmenen periodilla sellainen sekametelisoppa, josta nyt taaksepäin katsoessani mietin etten olisi kyennyt yksin selviämään. Onneksi ei tarvinnutkaan.
Ei vaikka jo varhain kasvoin käsitykseen ettei avun pyytämistä hyväksytä ja että heikkouden näyttäminen olisi jotenkin tuomittavaa.
Onneksi minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Ja luoja tietää, sitä pyytäessäni sain. Olinhan niin loputtoman väsynyt taistelemaan yksin, etten enää valikoinut mistä ja millaista apua vastaanottaisin. Kaikki apu kelpasi.
Tänään, tehdessäni työtä ihmisten kanssa, joilla on hyvin samankaltaisia tapahtumia historiassaan, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain ihmisiä vailla toivoa. Jos sitten edes hitusen toivoa saan omalla kokemuksellani näille ihmisille tuoduksi, on senjälkeen hieno seurata vierellä kulkien sitä kuinka yksi toisensa jälkeen jo toivottomaksi tapaukseksi luokitelluista ihmisistä kasvaa itseään ja sen myötä lähimmäisiään kunnioittavia ihmisiä.
Tärkeintä kaikessa se, että ihminen, olipa hänen tilanteensa, taustansa tai yhteiskunnallinen statuksensa mitä tahansa, tulee kohdatuksi tasavertaisena ihmisenä muiden joukossa.
Minut rakastettiin raittiiksi ja tuota samaa rakkautta nyt pyrin päivittäin arjessani antamaan eteenpäin.
Koskaan ei nimittäin ongelmat ole niin mahdottomia, etteikö niitä pakenemalla niistä saisi vieläkin mahdottomampia. Sen vuoksi kokemuksesta toteankin, että ehkä juuri nyt on korkea aika pysähtyä ja lakata pakenemasta. Ottamalla vastuun omasta itsestäsi, tulet hyvin pian huomaamaan sen että elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan.
Näin kävi minulle ja tulee aivan varmasti käymään myös sinulle, kun vain uskallat pysähtyä kohtaamaan sen mitä eniten tässä hetkessä pelkäät. Nimittäin oman itsesi.
Elämä rakentuu valoista ja varjoista. Heijastuksista, pilkahduksista ja hyppysellisistä.
Kuuntelin tälle aamua erään ystäväni suosituksesta oheisen kappaleen. Kuuntelin ja itkin. Kappale on kaunis, mutta jotenkin tähän hetkeen kyyneleet eivät olleet surua. Ennemminkin, kuin sielun puhdistautumista.
Mietin elämääni ja sitä, että vaikkakaan en enää kerää itselleni toisten ihmisten tunteita läheisriippuvaisen pakkomielteisyydellä, niin silti työni on tänä päivänä lähes päivittäin täynnä ihmisten surua, traumoja, vihaa ja tuskaa. Vastapainona tietysti vuorottelevat toivo, usko elämään, selviytyminen ja asioiden hyväksyminen. Ilosta ja riemusta puhumattakaan.
Mutta koska olen tunteiltani varsin herkkä, lähes poikkeuksetta jokaisen ihmisen tarina koskettaa. Vaikka osaankin jo tietyllä tavalla olla ottamatta toisten murheita kantaakseni, silti jokaisesta jää jonkinlainen jälki sisimpääni. Ehkä tämän aamun kyyneleet olivat sisimpäni puhdistamista noista ihmiskohtaloista.
Olen aikoinaan inhonnut itkemistä. Lähinnä siitä syystä että minua kiusattiin koulussa ja kiusaus vain lisääntyi jos tuolloin itkin. Löytäessäni päihteet, oli kuin olisin päättänyt että nyt saa kaikki tunteilut osaltani riittää.
Tänään sensijaan olen äärimmäisen onnellinen siitä että osaan tuntea jo likipitäen tunteiden koko kirjon. Parhautta myös se etten häpeile niitä enää näyttää. Toisaalta tälle aamua ymmärsin itselleni varsin tärkeän asian. Noihin tunteisiin ei silti tarvitse jäädä kiinni. Niistä voi aivan huoletta irroittaa otteensa. Ne palaavat kyllä, kun elämä tarjoilee taas tilanteista joista nämä yhdet tärkeimmistä osista minuuttani ovat tarpeen.
Muutoinkin mietin itseäni ja sitä kuinka aina ja kaikessa olen tehnyt asioita joko täysillä tai en ollenkaan. Nyt miettien yhä tietyiltä osin tehden.
Oivalsin että mikäli elän yhä tällätavoin, moni hyvä asia elämässäni kärsii, siinä sivussa minäkin.
Nyt sensijaan että keskittyisin aina pelkästään yhteen asiaan elämässäni 110 lasissa, voin ottaa jokaiseen päivääni palan sieltä, toisen täältä ja tällätavoin välttyä siltä että joku osa jäisi huomioitta.
Ihmiselle joka on ryypännyt itsensä melkein hengiltä, syönyt lääkkeitä enemmän kuin laki sallii, uhkapelannut oman ja siinä sivussa muutaman muunkin ihmisen omaisuuden, urheillut, tehnyt töitä ja esimerkiksi opiskellut lähes pakonomaisesti, tällainen pala sieltä, toinen täältä -ajatus, on oivalluksena varsin mullistava.
Voin siis aivan hyvällä omalla tunnolla opetella ottamaan elämän ja sen suomat asiat pieninä hippusina. Ilman että jokaista asiaa, tunnetta tai tapahtumaa tarvitsee alkaa ahmia kerralla.
Voin esimerkiksi tehdä töitä, harrastaa, tavata ystäviä, olla läsnä perheelle ja varsinkin itselleni aina hetken päivästä, eikä siten että alkaessani yhteen noista edellä mainituista, intensiteetti on sitä luokkaa että kaikki muu elämässäni oleva hyvä siitä kärsisi. Aivan samoin on myös tunteiden laita. Niidenkään ei tarvi olla joko tai. Ilon ei tarvi olla euforiaa, eikä surun tarvitse merkitä voimakkuudeltaan kuolemaa. Vaan myös näissä voi opetella ottamaan itselleen vain palasia. Ainakin niissä hetkissä, missä jokin tapahtuma ei ole laukaisemassa kaiken lamaannuttavaa surua tai tajunnan räjäyttävää riemua.
Elämä ja onnellisuus rakentuu pienistä asioista. Kyse kohdallani tänään onkin enemmän siitä, suostunko kärsivällisesti pieniä palasia kasailemaan, vai pyrinkö äkkiä nyt heti haalimaan niin suuren palan, että se peittää kaiken muun.
Aikanaan kun itselleni juominen ei vielä ollut muodostunut kaiken nieleväksi pakkomielteeksi, Juhannus oli yksi kesän kohokohdista. Merkitsihän se parhaimmillaan juhlaa, jossa ystävien kanssa kokoonnuttiin yhteen pitääksemme hauskaa perisuomalaiseen tapaan juopotellen. Nyt kun pysähdyn miettimään oikeasti tuota aikaa, ei edes tuolloin juomiseni ollut normaalia. Lähinnä siitä syystä että se tuolloinkin oli pääasia, toisin kuin voisi kuvitella esimerkiksi ystävien kanssa hauskanpidon olleen.
Nyt vuosikymmenen tätä elämää selvinpäin tarkastelleena totean surullisena sen kuinka yleistä meidän suomalaisten keskuudessa onkaan se että esimerkiksi Juhannus on juhla, joka antaa luvan ryypätä ja sekoilla. Juhla jota muistellaan hieman häpeillen, lähinnä siitä syystä että viina vapauttaa estoista ja kun ihmisellä ei ole estoja, monessa kohden jälki on sen mukaista.
Mutta jottei tämä harmiton kirjoitukseni vaikuttaisi moraalisaarnalta, haluan sanoa sen ettei minulla itselläni, raittiista elämäntavastani huolimatta ole mitään sitä vastaan vaikka ihmiset juovatkin. Oikeastaan nykyisen työni kautta saan vain seurata liiankin läheltä mitä tuosta pahimmillaan ihmisen elämässä seuraa. Siis silloin kun tuo aine ottaa ihmisen valtaansa. Jälki on lähes poikkeuksetta todella karua.
Eikä siinä, elinhän itse tuon aineen orjuudessa liki 20v joten tiedän kokemuksesta mitä tuo ihmiselle, mutta samalla myös hänen läheisilleen aiheuttaa.
Siitä kokemuksesta käsin voinkin kirjoittaa olevani juuri nyt tätä kirjoittaessani äärimmäisen kiitollinen siitä että saan tänäänkin tuosta orjuudesta vapaana elää. Sitä ei nimittäin aivan heti tässä pysty kuvailemaan ymmärrettävästi mitä elämä tuolla orjuudessa pahimmillaan on. Kun kyseinen aine ja sen saamisen pakkomielle muodostuu sellaiseksi joka ohittaa tärkeydessään kaiken. Itselleni pahimmillaan kun se oli tärkeämpää kuin esimerkiksi kahden päivän ikäinen poikani. Tuo ehkä osaltaan kuvastaa sitä millaisesta sairaudesta tässä on kysymys. Järjen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Jos olisi, minutkin olisi tuolloin lukittu järjettömänä psykiatrisen suljetulle osastolle lepositeissä. Mutta koska kyse on sairaudesta joka kotimaassamme on surullisen väärinymmärretty yhä tänäänkin, meitä järjettömiä vaeltelee keskuudessamme loputon määrä. Osa tehden yhteiskunnassa varsin merkittävillä paikoilla päätöksiä. Tämä tauti kun ei katso yhteiskunnallista asemaa, saati muutakaan.
Sen vuoksi toteankin olevani samalla äärimmäisen hyvilläni taas yhdestä raittiista keskikesän juhlasta, samalla ollen toisaalta surullinen siitä, kuinka kostea se monelle muulle on ollut.
Itselleni parasta raittiissa elämäntavassa tänään on se, että kykenen tänäänkin valitsemaan itse mitä tämän päivän aikana haluan tehdä. Aikoinaan kun minulla ei moista itsemääräämisoikeutta suhteessa eri riippuvuuksiini nähden ollut olemassa. Tänään on ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen.
Joskus tarvitsen suunnatonta tuskaa, ymmärtääkseni luopua vääränlaisesta ylpeydestäni, pyytääkseni apua toisilta ihmisiltä.
Elämäni nyt miettien on ollut seikkailu vailla vertaansa. Sellainen, jonka tässähetkessä toivoisin jatkuvan vielä pitkään. Olenhan tuolla seikkailullani oppinut omaan elämääni sen tärkeimmän, toisten ihmisten merkityksen.
Elin todella pitkään ajatellen että kaikesta on selvittävä yksin. Kokien väärällä tavoin epäonnistuneeni, mikäli jossain kohtaa olisin pyytänyt apua. Se millaiseksi ihmiseksi tuo elämäntyylini minut muovasi, on nyt miettien äärettömän surullista. Surullista siinä on lähinnä se, että tiedostan tänä päivänä ympärilläni elävän tällaisia ihmisiä todella paljon. Ihmisiä jotka ajattelevat ettei kukaan voi kuitenkaan auttaa. Tai vielä pahempaa, kokevat suunnatonta häpeää siitä ajatuksesta että pyytäisivät apua.
Jos luet tätä tekstiä ja tunnistat itsesi tuosta ylläolevasta, kehoitan sinua rohkeasti kulkemaan kohti tuota häpeää, uskaltautuen luopumaan tuosta väärästä ylpeydestä ja pyytämään apua. Kenenkään ei nimittäin tarvitse yrittää selvitä elämästä yksin. Minä esimerkiksi olisin kuollut n. kolmikymppisenä, ellen olisi suostunut kohtaamaan tuota suunnatonta häpeän tunnettani. Tunnetta, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta samalla tunnetta jonka alle aikoinaan olin musertua. Yrittäen väistää tuota ikävää tunnetta keinolla millä hyvänsä. Päihteiden käytöstä pillereihin, pelaamisesta, pakonomaisen urheiluun ja työnteosta totaaliseen eristäytymiseen yhteiskunnasta. Kunnes lopulta tajusin sen tärkeimmän. Tuo tunne on minussa sisälläni, eikä lähde sieltä muutoin, kuin turvautumalla johonkuhun toiseen, puhuen läpi erilaiset tapahtumat ja lopulta konkreettisesti kokien nuo tunnetilat.
Mutta mikä vapaus tuosta seuraakaan. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä sanoa, että ollessani 32-vuotias, alkaessani opetella puhumaan siitä miltä minusta oikeasti milloinkin tuntuu, tuntui kuin olisin vapautunut yli 3-vuosikymmentä kestäneestä vankeudesta. Sillä tärkeintä tuossa kaikessa kohdallani oli ymmärtää se, että nämä tunteet olivat todellisia, omiani ja siitä huolimatta tunteita joita minulla ensimmäistä kertaa elämässäni oli lupa kokea. Olinhan tuon piinaavan vankeusaikani luulotellut ettei minulla ole lupa moista tuntea, vaan sensijaan tulisi tehdä kaikkeni nuo tunteet tukahduttaakseni. Lopulta en enää yksinkertaisesti jaksanut juoda niin paljon viinaa, saati napostella niin paljon pillereitä, että noiden yhteisvaikutus olisi noita tunteitani vaimentaneet. Sensijaan olin loputtoman monet kerrat vain kuolla yliannostukseen.
Tänään työskentelen ihmisten kans, jotka elävät tuolla samassa pimeydessä. Ymmärtäen että voin yrittää ojentaa heille kättä, tarjoten apua. Silti samalla myös hyväksyen sen että läheskään kaikki ei tuohon käteeni tartu, syystä tahi toisesta. Ehkä aika sille ei vielä ole oikea. Ehkä tuon ihmisen on määrä elää toisenlainen elämä kuin minun tai jotain. Silti sinnikkäästi tuota kättäni tarjoten luotan siihen, et se joka tuohon on tarttuva, saa mahdollisuuden ehkä ensikertaa elämässään tuntea niitä tunteita joita keinolla millä tahansa on pyrkinyt vaimentamaan. Parhaimmillaan, kuten minäkin aikoinani, löytäen aivan uudenlaisen tavan elää elämää, tuntien mitä erilaisimpia tunteita ja mikä parasta, nauttien elämästä kaikkine sen erilaisine sävyineen.
Jos siis koet ettet enää yksinkertaisesti jaksa yksin, voin lohduttaa sillä, ettei tarvitsekaan jaksaa. Olemme täällä nimittäin toisiamme varten. Ainoa mitä sinun tarvitsee tehdä, on luopua vääränlaisesta ylpeydestä pyytääksesi apua ja lopulta antaa itsellesi lupa tuntea ne kaikki tunteet, joita tuo luopuminen tapahtuessaan sinussa vapauttaa. Voin vakuuttaa että noita tunteita on ja paljon. Sitä enemmän, mitä kauemmin olet yrittänyt niitä piilottaa.
Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla.
Hyväksyminen. Sanana ei kovinkaan kummoinen, mutta asiana sitäkin merkityksellisempi. Nimittäin kun ihminen kykenee hyväksymään jonkin asian, olosuhteen tai vaikkapa vallalla olevan tunnetilan, elämä helpottuu samantien. Mutta. Miksi sitten meidän ihmisten, ainakin minun tulee säännöllisin väliajoin kipuilla mitä erilaisimpien asioiden kanssa? Uskoisin tässä olevan kysymys, ei enempää, eikä vähempää kuin siitä että kasvu yleensä tekee kipeätä.
Muistan lapsuudestani ajan, jolloin koin säännöllisesti kovia kipuja jaloissani. Kasvukipuja. Muistan kuinka laitoin niihin kipuvoidetta, villasukat ja nostin jalat aina seinälle, jotta pystyin nukkumaan. Ehkä tuo kuvastaa hyvin sitä kuinka kipu myös henkisellä puolella kasvattaa minua ihmisenä. Kasvoinhan tuolloin lapsuudessanikin ihmisenä, joskin fyysistä pituutta.
Juuri tähän hetkeen olen kamppaillut oman riittämättömyyden tunteeni kanssa. Siihen liittyy tämän hetkisessä elämässäni pari asiaa. Toinen niistä on tämä nykyinen työni ja siihen liittyvä jatkuva, säännöllinen reissaaminen. Kipuilen sen asian kanssa, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Toisaalta sisimmässäni tiedän, että elämä on ohjannut näytelmääni siten, että olen tässä hetkessä juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Kohdaten juuri niitä ihmisiä, joita minun tässä hetkessä kuuluukin kohdata. Mutta. Niin. Koti ja perheeni. Kipuilen hetkittäin sen kanssa, kun toinen puoli minusta haluaisi olla kotona vaimon ja lasten luona. Järjellä ajatellen ymmärrän kyllä että tämän hetken elämässä se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Järjellä ajatellen kykenen tuon hyväksymään. Mutta ne tunteet. Tunnetasolla tuon asian hyväksyminen onkin sitten jo heti kokolailla haasteellisempaa. Eikä pelkästään tuon asian hyväksyminen, vaan lisäksi se, että tuon tuodessa tunteisiini riittämättömyyttä, siinä samalla aktivoituu ne osat tunnemuistista, joihin en vielä tähän hetkeen tuon riittämättömyyden tunteeni osalta ole syystä tahi toisesta kurkistanut. Siitä syystä tuo sinällään varsin helposti jäsennettävä ja läpikäytävä tunne muuttuukin kokolailla haasteelliseksi. Lähinnä siitä syystä että pitäisi kyetä kaivamaan itsestään esiin nuo alkuperäiset tapahtumat, joista nämä suht voimakkaat tunteet kumpuavat. Noh, samalla lohduttaudun sillä ajatuksella, että ne nousevat kuin itsestään, kun sen aika on.
Tässä päästääkin kuin kepeästi kävellen aasinsiltaa seuraavaan hyväksymistä vaikeuttavaan asiaan minuudessani, nimittäin kärsimättömyyteen. Kun asioiden tulisi tapahtua nyt. Heti. Eikä viidestoista päivä. Onneksi elämä on tässäkin kohtaa opettanut minua varsin kovalla kädellä siinä, että nopeasti tapahtuvat asiat tuppaavat olemaan asioita joiden äärelle syystä tahi toisesta joudun ennepitkää palaamaan. Jos ei muuta, niin katumaan ratkaisuitani. Olen varsin impulsiivinen ihminen. Siis ihminen joka tekee ratkaisuja hetken mielijohteesta. Vasta lukemattomien nöyryyttävien kokemusten saattelemana olen oppimassa itsehillintää asioissa. Pyrin aina pysähtymään asioiden äärelle, tarkastellen niitä eri näkökulmista, ennenkuin teen hätiköityjä ratkaisuja. Tämä jos joku on helpottanut elämääni huomattavasti. Aikaisemmin kun toimin kokoajan hätiköiden, lopputuloksena oli vain täydellinen kaaos. Nyt kun olen oppimassa jo luottamaan elämään siinä, että asiat tapahtuvat ajallaan, on tuo jatkuva säntäily ja säheltäminen jäänyt jo huomattavan paljon vähemmälle.
Toisaalta tähän hetkeen kärsimättömyys kumpuaa tietyistä olosuhteista elämässäni. Vaikka taas järjellä miettien tiedän asioiden olevan juuri niille kuuluvilla paikoillaan, toisaalta tunteeni on taas aivan eri aalloilla. Kun tuntuu siltä että tuo asia tulisi olla noin ja tuo asia näin. Lopputuloksena on vain varsin yksiselitteinen kaaos sisälläni.
Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla. Siinä lause jonka saattelemana päädyin pysähtymään itseni äärelle tälle aamua. Todeten että nyt on aika hieman jarruttaa. Kävin kävelemässä luonnossa, katsellen sen kauneutta. Silti aistimatta sitä. Todeten että taas kerran olen ajautunut väärille urille, kiirehtiessäni asioissa, joiden järjestyminen ottaa aikansa. Juurikin tuo aika, minkä tietyt asiat ottaa, on tarpeen kärsivällisyyteni kasvatuksessa. Mikäli juuri nyt saisin kaikki haluamani asiat sellaiseksi kuin ne itse haluaisin, seuraisi siitä vain se, että taas kohta olisin haluamassa jotakin muuta. Mutta koska tietyt asiat ottavat enemmän aikaa, siinä samalla odotellessani niiden järjestymistä, pystyn tarkastelemaan itseäni siten, etten enää uudestaan ole säntäämässä kohti samankaltaisia ongelmia. Hitaasti tapahtuvat muutokset kun elämässä tuppaavat olemaan pysyvämpiä ja toisaalta juurikin sen myötä myös itse muutun pysyvämmin.
Hiljaa hyvä tulee. Niin myös hyväksymisessä. Se nimittäin ei ole suorite, jonka voin vain järjelläni päättää tekeväni. Sensijaan se, kuten muutkin tunnepuolen asiat, vaatii aikansa, samalla kun ihmisenä kasvun prosessi etenee.
Kuitenkin, katsoessani taaksepäin, näen siellä ihmisen joka joskus olin, mutta jollainen en enää koskaan toivo olevani. Juuri siksi tänäänkin, ymmärrän että nämä kipuilut joita sisälläni käyn, on minulle rakkaudella räätälöity. Aivan kuten kaikki muukin elämässä.
Tässä hetkessä. Juuri nyt. Tällaisenaan. Minä riitän.
Ihminen saattaa pelätä elämässään mitä tahansa. Pelko kuvastaa ihmisellä tilannetta jossa on olemassa jokin uhka. Toisaalta nykyhetkeen ihminen saa itsensä pelkäämään, karaten ajatuksissaan pois tästä hetkestä, siirtyen miettimään jotakin tulossa olevaa haasteellista tilannetta. Yhtä kaikki, tämän tunteen vallassa oleva ihminen kaipaa turvaa. Esimerkiksi ihmistä joka halaa, rauhallisesti sanoen ettei ole mitään hätää.
Lapsi tarvitsee kasvaessaan mahdollisimman turvallisen ympäristön. Vanhemmat jotka ovat luomassa tuota turvaa. Jos syystä tahi toisesta tämä ei toteudu, lapsesta kasvaa aikuinen joka rakentaa itse itselleen tuota turvaa mistä tahansa.
Minulle pelko tunteena on liiankin tuttu. Toisaalta, nyt miettien, ilman tuon pelon läsnäoloa elämässäni, tuskin olisin enää tässä. Ilman tuota piinaavaa tunnetta, tuskin olisin kyennyt luopumaan vääränlaisesta ylpeydestä pyytääkseni apua. Kun myönsin etten selviä elämässäni yksin, olen saanut apua todella monelta taholta. Yhä tänäänkin saaden.
Kun ihmisestä kasvaa aikuinen joka ajattelee selviävänsä kaikessa yksin, ollaan todella kaukana siitä mihin meidät tänne maailmaan luotiin. Toisiamme varten. Jos joukko tällaisia 'Minä selviän yksin, en tarvi ketään'-ihmisiä laitetaan samaan tilaan, syntyy pian täydellinen kaaos, kun jokainen kilpaa kyynärpäitä käyttäen pyrkii varmistamaan oman selviytymisensä. Surullista tässä hetkessä on ympärilleen katsellen todeta näitä ihmisiä olevan todella paljon. Luojan kiitos itse en enää ainakaan niin voimakkaasti kuin ennen, kuulu heihin. Itsekkyys, yhdistettynä pelkoon on kokolailla tuhoisaa.
Mutta ihan samalla tavoin kuin itsellä, muutos tapahtuu vasta kun elämä ilman tuon muutoksen toteutumista käy mahdottomaksi.
Minulla on juuri tässä hetkessä kaikki hyvin. Ei siis mitään hätää, niin kauan kuin kykenen pysyttelemään läsnä tässä hetkessä. Siitä huolimatta sain itseni aamulla kiinni pelon tunteesta. Syy siihen oli se, että karkasin ajatuksissani murehtimaan tulevaa. Peläten.
Näissä kohdin itselleni toimiva keino on rukous. Asia jolle vielä vuosikymmen sitten paskasesti nauroin. Pitäen sitä hulluutena. Yksin puhumisena. Asiana jota ihminen tekee lapsellisuuttaan. Tässä onneksi pelko riisui minut vääränlaisesta ylpeydestäni. Opettaen minulle sen mitä kohdallani merkitsee oikeanlainen nöyryys suhteessa elämään ja sen hallitsemattomuuteen. Elämässä nimittäin on loputon määrä asioita, joita minä en hallitse, vaikka kuinka itselleni niin yrittäisin valehdella. Vasta sitten kun elämä yksi kerrallaan tarjoili minulle eteen näitä tilanteita, olin valmis luopumaan pinttyneestä harhastani.
Pelkoni hellittää, kun suostun toteamaan tuonne jonnekin: " Minä en tiedä mikä minulle on parhaaksi. Sinä tiedät. Anna minulle voimaa kohdata kaikki se, mikä minulle on tarpeen, kyetäkseni elämään todeksi sellainen elämä, kuin Sinä haluat."
Tämän myötä kykenen hellittämään hieman mielikuvitukseni luomista peloista, palatakseni samalla takaisin tähän hetkeen. Hetkeen jossa lopulta kaikki on todellakin hyvin.
Olen tässä pitkään miettinyt itseäni sekä omaa suhtautumistani elämään ja erilaisiin olosuhteisiin nähden. Tullen huomaamaan kohdallani sen että päivillä sinällään ei niinkään ole suuria eroavaisuuksia, aivan kuten ei välttämättä olosuhteillakaan, vaan suurin ero löytyy siitä millä asenteella ja minkälaisten tunnetilojen ja ajatusten vallassa kyseisinä päivinä elämässäni operoin. Alla hieman enemmän aiheesta.
"Hyvä päivä."
Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.
Ollessani niinsanotusti piirulla elämäni suhteen, kaikki tuntuu varsin vaivattomalta ja helpolta. Kaikki kulminoituu kohdallani siihen, että kykenen luottamaan elämään, samalla luopuen valheellisesta hallinnanharhasta, jossa kuvittelen tarvitsevan ponnistella ja suorittaa lähes kohtuuttomasti, jotta elämä soljuisi vaivatta eteenpäin. Tuossa luottamuksen tilassa parasta on se, että tuolloin kykenen keskittymään hyvin pitkälti käsillä olevaan hetkeen ja mieleni oikeasti rauhoittuu, aistien virittyessä oikeille taajuuksilleen, kyetäkseni havainnoimaan ympäristöäni eräänlaisesta läsnäolontilasta käsin. Kiireettömyys kuvastanee parhaiten tuota tilaa. Sillä vaikka tällaisena päivänä kalenteri olisi tupaten täynnä ja puhelin sekä sähköposti kirkuisi punaisenaan, tuossa hetkessä eläminen auttaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä ylimääräisiä häiriötekijöitä sinkoile päänsisällä edestakas. Toisaalta tuossa luottamuksessa on parasta se, että tuolloin turhat pelot eivät valtaa alaa, kuluttaen energiaa epäolennaisiin asioihin. Tuossa hetkessä esimerkiksi taloudelliset haasteet ovat vain etappeja, joita yksi kerrallaan tuosta hetkestä käsin eläen kohdataan. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja helposti lähestyttäviltä ja itse koen olevani hyvin pieni osa todella suuressa kokonaisuudessa. Kun tuossa hetkessä elämä heittää jonkin tiukan haasteen, senkin kohtaamiseen löytyy tukku mitä erilaisimpia keinoja, asioista puhumisesta, asioiden kirjoittamiseen sekä pitkä liuta tuossa välillä.
Toisinsanoen elämä kantaa, ilman että minun tarvitsee kannatella elämää.
"Huono päivä."
Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.
Ehkä tuo ylläoleva kuva on hieman yliampuva tummuusessaan, mutta toisaalta se kuvateksteineen varsin hyvin kuvaa sitä mielentilaa, mistä käsin "huonona" päivänä tätä maailman menoa tarkastelen. Kaikki tuntuu kokolailla synkältä. Hyvin nukutun yön jäljiltä väsyttää edelleen armottomasti. Paikat on kipeänä ja pääkoppa tuottaa kuin liukuhihnalta mitä erilaisimpia itsesäälinsävyisiä ajatuksia siitä kuinka kurjaa ja raskasta tämä elämä kaikkineen onkaan. Olen väsynyt, mutta päässä sinkoilee sadattelua siitä kuinka loputtoman paljon asioita on vielä tekemättä. Noiden ajatusten ja tunteiden aallokossa, elämästä katoaa kiireettömyys. Samoin käy läsnäolon. Kalenterissa ei tarvitse tuolloin olla kuin yksi merkintä. Puhelin ja sähköposti voi huoletta olla mykkänä, kun tuo yksi asia muuttuu vuorenkokoiseksi suoritteeksi, itsesäälisten, uhriutuvien ajatusten säestäessä tekemistä sillä, kuinka yksinäinen olenkaan. Kuinka kukaan ei soita tai viestitä koskaan kun itse sitä kaipaisin. Aikaisemmin, ennen raitistumista vuodessa oli valehtelematta 365 "huonoa" päivää. Ei siis ihme että liki kuuden vuoden ajan ennen pohjani löytymistä vedin viinaa 24/7, kun elämässä ei ollut yhtään mitään. Raitistuttuani aloin tutustua itseeni uudella tavalla ja tässä hetkessä vaikka yhä tietyissä hetkissä on päiviä joita aikaisemmin pidin huonoina, nykyään jo ymmärrän sen ettei päivässä, saati olosuhteissa ole ollenkaan välttämättä vikaa, niinkään kuin siinä millä ajatuksin taikka minkä tunteiden kautta tätä elämää tarkastelen. Puhuminen tuossa tilassa on se vihonviimeinen asia, mikä mieleen tulee, mutta jo nykyään tuppaan kuitenkin jo jotakin kehnosta fiiliksestäni puhuvani ja tällä tavoin nämä päivät eivät enää jatku katkeamattomana ketjuna, vaan jossain kohtaa totean tehneeni tilanteen edellyttämät toimenpiteet, havahtuakseni huomaamaan sen kuinka lopulta hyvin minulla asiat elämässä onkaan. Edelleenkään en ole löytänyt päästäni sitä katkaisijaa mitä kääntämällä moodin saisi käännetyksi hetkessä, mutta sensijaan kärsivällisesti näiden tunteiden ja ajatusten alkulähteille samoillessani olen kerta toisensa jälkeen tullut toteamaan sen että nämä kaikenkaikkiaan ikävät olotilat aina haluavat kertoa minulle jotakin itsestäni ja toisaalta siitä, kuinka yksinäni taas yritän tätä elämäni tilkkutäkkiä virkkailla. Yleensä nimittäin kun itsellä on vallalla 'Kyllå minä yksin tämän hoidan"- tai "Minä haluan"-asenteet, lopputulos on ennenpitkää verrattavissa kaulaa myöten rämeisessä suossa tarpomiseen.
Tuolla suossa viimeinen ajatus on että elämä kantaa. Päällimmäisenä ajatuksena ennemminkin se että miksi hitossa minun pitää kantaa koko maailmaa.
